Sietämätön elämäni
Elämäniloni alkaa olla niin pientä, että ajattelin kirjoittaa tänne vähän tilanteestani, koska tästä ei pääse kuin ylöspäin. Olen 23-vuotias nainen ja erittäin masentunut. Tätä sairastamista on kestänyt jo monta, monta vuotta ja osastoilla olen juossut, lääkkeitä vaihdellut jne.
Nyt olen huomannut, etten saa enää mistään iloa. Kaverien tapaaminen ei saa minussa aikaan mitään ilontunteita, pikemminkin ahdistusta. Erosin juuri poikaystävästäni, mutta se ei ole syy masennukseen, koska olin masentunut myös hänen kanssaan. Ennen olin todella verbaalinin ja sosiaalinen, nyt en halua enkä jaksa enkä edes osaa enää puhua ihmisille.
Kaikki tuntuu turhalta, ihan kaikki. Asun kuntoutuskodissa, ja tänään hoitajat ehdottivat moneen otteeseen minulle osastoa. En kuitenkaan haluaisi mennä sinne. En ole ollenkaan oma itseni.. Olen oikeasti iloinen ja kaikkea sellaista… Mutta nyt olen vain varjo itsestäni. Tuntuu etten jaksaisi tätä, mutta pelkään kuolemaa. En tiedä ollenkaan mitä tehdä.
Kuulosti jokseenkin tutulta tekstiltä, niin ajattelin kirjoittaa. Oon ite 24v. ja menny kuukausi sitten naimisiin.
Menin ensimmäiselle osastojaksolleni muutama kuukausi sitten, nyt oon viikon verran ollut sitten kotona. Tunne on lähinnä tosi turta, mikään ei oikein tunnu miltään ja mikään ei niin jaksa innostaa. En oo ees kavereihin pitäny yhteyttä vaikka niin sovittiin että kun osastolta pääsen niin sitte nähdään jne. Mutta ei. Ennen minäkin jaksoin mennä ja olla innokas, mutta nyt lähteminen omaa pihaa kauemmas vaatii kauheet suunnittelut ja tsemppaamisen itseltäni että pääsen johonki lähtemään.
Ahdistuskierre on jo vuosia ollut paha ja masennus todettu melkein vuosi sitten, lääkkeitä oon syönyt ja osastojaksolla niitä muuteltiin tuon tuosta, ja nyt kotona onkin kova työ muistaa ottaa oikeaan aikaan oikeat lääkkeet.
Mun mies kyllä tukee mua, mutta kun asuu tällä hetkellä ulkomailla niin oon aikalailla yksin itseni kans. On mun perhe tukena myös, mutta välillä tuntuu että ne ottaa enemmän paineita elämästä ja olemisesta kun minä - toisin sanottuna, jos en heti vastaa esim tekstiviestiin, niin sitte soitellaan kauheessa paniikissa perään että onko mulla kaikki hyvin. Ihan kiva kun pitävät huolta, mutta tuollaisesta tulee lähinnä sellainen olo että muhun ei luoteta varsinkaan nyt kun tietävät mun olevan yksin kotonani.
Onko sulle ollut hyötyä osastojaksoista? Millaiseksi sä nyt koet olosi sielä kuntoutuskodissa? Mulle ehdotettiin kuntoutusosastolle jaksoa kun akuutilta lähdin, mutta en halunnu sinne mennä.
Entä tuntuuko että lääkityksestä on apua? Mulla tuntuu että lääkitys lähinnä pitää mun olon tällaisena turtana, ettei mikään oikein tunnu missään. Kai se sitten onkin sen lääkityksen tarkoitus, kun mulla on meinannu mennä vähä liian lujaa alkuvuodesta. Oon kyllä miettiny lääkityksen lopettamista, mutta en sitte tiedä.
Mä oon paljon miettiny myös kuolemaa, mutta oon tullu siihen ajatukseen ettei se ratkaise mitään, eikä se muuta mitään muuta ku huonompaan mun läheisten kannalta. Itelleni voisin sen tehdä, mutta en mun läheisille. Arpia kyllä löytyy käsistä, mutta se on sitten asia erikseen... kai.
Mutta, voimia sulle! 🙂🌻