Jahas, pitkästä aikaa tänne kirjoittelen. En hetkeen täällä ole käväissytkään, kun tuntuivat asiat jotenkin paranevan, vaikka tilanteeni nyt ei oikeasti, konkreettisesti muuttunutkaan.
Mutta asiaan…
Ajattelin vähän selvitellä asioita, siis kertoa teille siitä ajatusketjusta mihin olen päätynyt, jos teillä vaikka olisi jotain kommentoitavaa. Kun en itse oikein tiedä mistä se rohkeus ja tahdonvoima löytyy.
Ujous on vaivan nimi, ja on vaivannut jo pitkälti, jo kakarasta asti. Ja se tosiaan johtikin kiusaamiseen asti ja pahensi asioita. Lähinnä se on hankaluutta kokeilla uusia asioita, olla uusien ihmisten kanssa jne jne… Esimerkiksi junalla matkustaminen ekaa kertaa oli helvettiä. Ja toista. Ja kolmatta… Ymmärrätte varmaan että tää kammo hankaloittaa elämää. Pelottaa että ns. teen jotain väärin. Työnhakuun en ole uskaltanut. Hävettää. Ja jos joku tulee epäystävälliseen sävyyn puhumaan, niin jäädyn täysin. Ei ole mitään sanottavaa, vaan sydämen ääni korvissa ja se karsea tunne että nyt se tapahtuu taas. Mua on helppo kiusata.
Oikeita ystäviä minulla ei oikeastaan ole, lähinnä siksi että en tunne juurikaan yhteenkuuluvuutta paikallisten nuorten kanssa joiden ainoa huvi näkyy löytyvän toisille vittuilusta ja alkoholista. Elämästä se tekee aika tylsää, siis seurattomuus. Kyllä koulussa tulen joidenkin kanssa toimeen, mutta puheeksi ei tule juuri koskaan mikään kiinnostava. Aina vaan se viime lauantai ja ne festarit joilla te olitte, minä en. Ja silloin tällöin se kuinka ärsyttävä se yks jätkä on ja kuinka se vois ampua ittensä.
Ollaan vaan niin erilaisia. Netin kautta olen tosin joitain samanmielisiä löytänyt, ja jopa puhunut ongelmistani. Auttoi kai, ja satutti kun huomasin että eihän se nyt ole vain muiden vika että on vaikeeta.
Ratkaisu löytyy itsestä, kai. Pitäisi vain jaksaa voittaa pelot ja yrittää kaikkea uutta. Mutta mistä se tahdonvoima oikein löytyy, ja mitä mun pitäis tehdä?
Moi!
Halusin vain vastata jotain, yrittää edes auttaa. Minua on kiusattu ala-asteella varmaan 2 tai 3 luokasta asti, ylä-asteella se jatkui vuoden verran. Olin yksinäinen, päivän paras hetki oli se, kun menin nukkumaan. Aamulla herätyskellon soidessa itkin, että taas pitää herätä ja mennä kouluun. Olin ala-asteella ujo, en puhunut kuin pakon edessä, pakenin alkuun nuorempien kanssa leikkimään, mut sit 5 ja 6 luokalla ei oikein enää tahtonut leikkiä niitä mitä ne nuoremmat leikkivät -olin yksinäinen, yksinäisempi kuin moni osaa edes kuvitella. Yläasteella alkuun vaivuin omaan mielikuvitusmaailmaan, mulla oli mielikuvituksissa kavereita, elin mielikuvituksessa aina kuin voin, peittääkseni itseltäni yksinäisyyden. Vasta ammattikoulussa sain yhden hyvä kaverin ja olemme ystäviä edelleen, olen nyt 20v.
Tunnistin itseni hyvin kuvauksistasi: muut puhuu festarikeikoista, alkoholista, pojista, mua ei oikein kiinnostanut mikään. Ei oikeastaan vieläkään. Alkoholia juon harvoin, yleensä vain lasin punaviiniä jossain juhlissa, festareilla en pahemmin käy, en oo ollu kunnon festareissa koskaan. Olen seurustellut kerran, viime kesänä -se päättyi mutta ollaan puheväleissä vieläkin, tavataan välillä samoissa harrastusjutuissa. Ala-asteella mulla oli yksi kaveri, se oli mua 3 vuotta nuorempi ja se jäi siihen kun hän meni ylä-asteelle ja mä jäin vielä ala-asteelle. En vieläkään tunne itseäni samanlaiseksi kuin muut ikäiseni: baariin lähes joka viikonloppu, mekkaloidaan kaupungilla. Ei oo mun juttu. Mä käyn lavatansseissa kesäisin, siellä näkee niitä "lavatanssikavereita". Mun hyvä ystäväni on mua 18 vuotta vanhempi ja tunnen et ollaan sielunystävät. Ikäero ei haittaa, samat kiinnostukset, sama harrastus, mitä ikäero merkitsee, ei mitään. Ikä on vain luku joka ei merkkaa todellisuudessa mitään. Kirjoitit ettei sulla ole oikein ketään hyvää ystävää. Harrastatko jotain, tapaatko siellä uusia ihmisiä? Tosin ujoutesi ehkä estää sinua harrastamasta mitään, mut sun täytyy voittaa se. Aloita ihan pikkujutuista. En tunne sinua, joten en tiedä mitä välttelet, mut esimerkkinä jos et tahdo mennä pikkukauppaan ostamaan mitään, niin aloita siitä. Mene pieneen lähikauppaan ostamaan vaikka suklaalevy, tai jotain välipalaa tai mitä sitten tahdot. Tervehdi myyjää sanomalla vaikka vain hei ja kiitos näkemiin kun lähdet. En tiedä, onko ujoutesi näin paha, mutta tiedän että onnistut voittamaan sen (oli ujoutesi sitten millä tasolla tahansa) Aloita hiljaa ja usko itseesi. Saat voimia voittaa sen.
Mäkin voitin ujouteni, uskalsin viimein tutustua uusiin ihmisiin, lähteä harrastuksiin kun olin ensin noin 4-5 vuotta kuunnellut miten paska minä olen, etten pysty mihinkään, miten surkea olin kaikessa. Silloin jopa itse uskoin siihen ettei musta ole mihinkään. Mutta sitten jotenkin mä voitin sen kaiken. Sairastuin paniikkihäiriöön stressin, masennuksen ja vanhempien eron ohella, mutta olen nyt voittanut senkin. Joskus vielä saan yksittäisiä kohtauksia mutta uskon voittavani senkin ja niin olen voittanut. Aloin purkamaan tunteitani runoitse. Kirjoitin runoja ja tässä sinua (ja kaikkia muitakin) motivoimaan muutama (jotka olen siis itse kirjoittanut)
Kukaan ei ole täydellinen,
mutta kaikki voivat olla
täydellisiä itselleen.
Älä luovuta,
vaan taistele,
sillä maailma on
luotu elämiseen.
Avaa silmäsi uudelleen,
niin näet maailman toisen todellisuuden.
Voimia sinulle, sinä selviät ja löydät ystävän joka on arvoisesi ja voitat ujoutesi.