Sekava elämäntilanne

Sekava elämäntilanne

Käyttäjä Neila aloittanut aikaan 14.05.2008 klo 00:58 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Neila kirjoittanut 14.05.2008 klo 00:58

Olen aivan kohta 15-vuotias, tyttö. Olen vähän hämilläni kaikesta. En tiedä pitäisikö minun hankkia apua. Elämäni on pienestä pitäen ollut hieman sekava. Tälläkin hetkellä äitini ja hänen avomies huutavat keittiössä kurkku suorana. Olin vasta aivan yksin kotona, tässä hiljaisessa ja kylmässä omakotitalossa kaivaten seuraa, koska minua ahisti kaikki se hiljaisuus. Musiikkikaan ei auttanut, minua silti ahdisti. Nyt kun he tulivat kotiin toivon että he menisivät takaisin sinne mistä tulivatkin. Äiti hyssyttelee minulle etten saanut kertoa että hän oli kaverinsa luona, (jälleen kerran äiti salailee muilta asioita) mutta eipä äitikään tiedä missä hänen avomiehensä oli ja heidän suhteensa on koko ajan ratkeamis pisteessä.

Minulla on 19vuotias veli joka asuu isäni luona, hän on ihana ja rakastan häntä, vaikka pienempänä meillä oli aivan hirveät välit ja hakkasimma toisiamme. Hän kertoi ainakin vuosi sitten lähes kaiken kommelluksistaan ja minä kuuntelin, minäkin uskouduin aina veljelleni ja hänkin joskus kuunteli ja yritti auttaa. Minua harmittaa että hän asuu isäni luona koska tarvitsisin häntä, tuntuu että äiti ei ymmärrä minua…

Minulla on myöskin 23vuotias sisko, hän on kihloiss a ja lesbo. Ensin olin yllättynyt mutta suhtauduin hyvin asiaan, hänen kihlattunsa on kiva ja huumorintajuinen. Minulla ei ole mitään heidän suhdettaan vastaan.

Jos aloittaisin aiva alusta. Pelkään isääni. Jos joku kysyisi lapsuudestani en pystyisi oikein muuta vastaamaan kuin että se oli hirveä. Isäni on väkivaltainen ja muistan kun jo neljä vuotiaana penskana katselin vierestä kun isä hakkasi äitiä, paiskoi häntä seinään… Äitini itki ja pyysi lopettamaan edes minun takiani. Isäni vastasi että vähät välitti (rumemmilla sanoilla kylläkin sanoen) ja että antaa vain katsoa. En ymmärtänyt silloin ehkä oikein mitään mutta silti muistan kaiken selvästi. Tätä jatkui joka viikko, ehkä useammankin kerran viikossa, pahimmillaan joka ilta. Yöllä aina heräsin kauhun vallassa itku kurkussa kun kuulin taas huoneeni seinän läpi räsähdyksiä kun tavarat särkyivät. Olen nähnyt lähes joka kerran omin silmin, vierestä seuraten. Monesti äiti lensi kaappien lisäksi heidän makuuhuoneestaan ulos, päätyen nukkumaan sohvalle. Jokusen kerran äiti oli ulkonakin ja minä menin häntä sinne lohduttamaan. Yritin olla hänen tukenaan ja jo n. 7 vuotiaana pyysin äidiltä ensimmäisen kerran että muuttaisimme pois, mutta äiti ei uskaltanut.
Kouluni meni joka tapauksessa ihan OK. Yritin kertoa kaverilleni asiasta mutta hän ei oikein ymmärtänyt. Olen aina ollut ikäisiäni kypsempi, niinkuin äitini ja moni muukin on sanonut kuten 17-vuotias serkkuni.
Pelkäsin ja halveksuin isääni, jos olisin saanut aseen ajattelin että ampuisin hänet enkä jäisi häntä kaipaamaan. Jos isäni käski minun esim. tyhjentämään tiskikoneen menin tyhjentämään sen heti. Monesti viikonloppuisin tai lomalla heräsin siihen kun isä tuli huutamaan että ”Saatana nyt ylös sieltä, ala tulla hommii, emmä tota yksin saa” nousin äkkiä ja kurkkuani kuristi, vetäsin äkkiä vaatteet päälleni ja juoksin isääni auttamaan aamupalaa syömättä, eihän nyt semmoiseen ollut aikaa. 🤔
Äitini alkoi pistämään koko ajan enemmän vastaan isälleni, hän alkoi olla rohkeampi mutta hän sai vain enemmän läimäyksiä kasvoilleen. Viimein kun olin n.12vuotias, vitos luokalla äitini päätti muuttaa pois. Muutin veljeni ja äitini kanssa eri paikkakunnalle kerrostaloon kauemmas isästäni. Vaihdoin tietenkin koulua ja olin rauhallisempi ja levollisempi kuin pitkään aikaan. Veljenikin asui vielä saman katon alla. Todistukseni parani huomasti, se oli täynnä 8, 9 ja muutama 10 löytyi myöskin. Käyttäytymiseni oli 10 myös. Äitini yllättyi koska hän luuli että se olisi lähtenyt vain laskemaan.
Noh, isä tietenkään ei jättänyt meitä rauhaan vaan suostutteli äitiä kaiken aikaa muuttamaan takaisin, hän väitti että hän katu syvästi tekoaan ja on nyt uusi, eri ihmine ja yrittää hakea apua. Muutimme takaisin, kesti pari kuukautta ja sama alkoi uudestaan. Äitini etsi itsellensä uuden paikan missä asua, rivitalosta, asui siinä vuokralla, samalta paikkakunnalta missä isänikin asui. Aina riitojen tullessa äitini karkasi sinne nopeasti, olin hämmentynyt koska äitini ei ottanut minuakaan aina mukaan. Sitten välillä ravasin kummankin talon väliä viikonloppuisin ja aina tavarani unohtuivat toiseen kämppään ja koulu alkoi mennä taas huonosti. Muutin lopulta pysyvästi äitini kanssa siihen samaan taloon ja kävin harva se päivä isäni luona. Isäni väitti äitille että hän ei antanut minun käydä hänen luonaan. Päinvastoin, minä tosiaankaan en halunnut, vihasin isääni. Veljeni kävi silloin tällöin meidän luona..
Lopulta päätimme ostaa uuden, aivan oman kämpän. Omakotitalon ja kun semmoista ei enää samalta paikkakunnalta löytynyt muutimme taas, 22km päähän isäni paikkakunnasta. Asun täällä tälläkin hetkellä täällä. Käyn bussilla isäni paikkakunnalla koulua. Täällä oleva koulu on remontin alaisena eikä minulla muutenkaan ole tarpeeksi rohkeutta vaihtaa taas koulua. Käyn kasi luokkaa ja kouluni siellä on remontoitu ja hieno, ja minulla on siellä jonkun verran kavereitani. Vaikka hekin ovat kylläkin hieman outoja eikä heistä välillä ota selvää, meinaavat jättää minut yksin ja joskus hieman hylkivät. Mutta onneksi eivät kovin usein, minulla on ihan hyvät välit kavereihini. Minulla on yksi hyvä ystävä jonka luona käyn usein, hän se sitten onkin se ainut kenen kanssa olen vapaa-aikana. Hänkin kylläkin on hieman petturimainen, ala-asteesta lähtien hän saattoi jättää minut moneksi kuukaudeksi yksin yhden toisen hänen kaverinsa takia. Sitten kun hänen kaverinsa ei voinutkaan/halunnutkaan olla hänen kanssaan SILLOIN minä kävin taas seuraksi. Olen kuin joku varakaveri mutta vaihtoehtoja ei ole. Ala-asteen loppupuolella meillä meni välit kokonaan poikki, yritin jutella hänelle mutta hän hädin tuskin vilkaisi minuun. Ylä-asteen alkaessa me tulimme samalle luokalle, ystävystyimme hieman uudelleen, mutta sitten, hän vaihtoi luokkaa saman kaverin kanssa samalle luokalle, kenen takia hän ala-asteellakin jätti minut. Tunsin itseni jälleen kerran petetyksi, mutta en viitsinyt suuttua hänelle siitä sillä tiesin jos niin tekisin, välimme rikkoutuisivat taas.

Säikähdän aina räsähdystä, ja kovaa huutoa, kammoan ja inhoan sitä. En käy isäni luona oikein lainkaan. Joulunakin kun kävimme siellä sisaruksieni kanssa, siskoni suuttui minulle että miksi minulla ei ollut mitään lahjaa isälleni. Samalla oli hänen synttärinsä… Sanoin että mielestäni hän ei ansainnut minkään laista lahjaa… Siskoni vain katsoi minua vähän aikaa mutta ei vastannut mitään. Tuntuu hieman oudolta kun äitini avomies saattaa joskus kysyä minulta ”miten meni koulupäivä” koska isäni ei ole ikinä minulta semmoisia kysellyt. Ei hän ole kysellyt minun vointiani. Ruokaakin jos sattui ottamaan liian paljon, ei saanut lähteä pöydästä ennen kuin oli syönyt sen kaiken, hän pakotti syömään sen loppuun… Veljeni käy täällä mielestäni liian harvoin, kaipaan häntä ja jonkin moista tukea. Olen aika yksinäinen. En harrasta mitään, pesäpallon lopetin syksyllä koska se vain ahdisti minua ja olen päätökseeni tyytyväinen. En tunne tältä paikkakunnalta ketään koska en edes käy täällä koulua. Äitini on vain huutanut ja hän on aika ärsyyntynyt kaiken aikaa. Hänen kanssaan on aika turha yrittää puhua sillä hän ei ota minua vakavasti, kun kerroin hänelle että saattaisin tarvita apua, tai että minulla on paha ja levoton olo. En jaksa tehdä oikein läksyjäkään ja kello on yli puolen yön ja olen silti vielä tässä kertomassa ”elämänkertaani” johonka ei edes vieläkään kuulu kaikki kokemukseni. Hyviä kokemuksia minulla on itseasiassa aika vähän. Kaikki on aina mennyt vähän pieleen.
Äitini avomiestä en edes oikein tunne, hän muutti tähän taloon jo syksyllä mutta hän vain käy töissä ja makaa sohvalla jne. en ymmärrä miten äitini edes kestää häntä.
Minulla on pari nettikaveria, he ovat 16 ja 17 vuotiaita ja keskustelen heidän kanssaan aika paljon. Olen nähnyt heidät jo kerran mutta he asuvat todella etäällä minusta. He asuvat Helsingissä ja minä täällä Kuopion lähellä. Näen heidät taas kesällä, ainakiin näin äitini on minulle luvannut ja minä myös aion mennä sinne. He ovat minulle todella tärkeitä, varsinkin yksi heistä. Hänelläkin on huono menneisyys ja tuntuu että hän ymmärtää minua, vaikka kylläkin lähipäivinä meillä on mennyt huonommin.. Olen ajatellut tekeväni monta kertaa itsemurhan, viimeksi eilen kun tämä kyseinen ystäväni meinasi jättää minut… ☹️ Hän kumminkin pyyteli anteeksi mutta minut on jälleen kerran haavoitettu. En tiedä kehenkä enää edes luottaa, niin moni on jo jättänyt minut. Niin monelle minä olen ollut vain se kuunteleva korva, ja sitten kun heillä on kaikki hyvin minä jään jälkeen enkä ole enää minkään arvoinen.

Toivon että joku teistä on jaksanut lukea tämän, haluan kuulla teidän kokemuksianne ja mielipiteitänne, ne olisivat minulle hyvin tärkeitä ja arvostan jos joku on tätä jaksanut edes lukea <3 Kiitos jo etukäteen 🙂

Käyttäjä DeadAngel kirjoittanut 14.05.2008 klo 11:35

Olipas kerrassaan pitkä tarina. Ja varsin pelottava. Voin vaan kuvitella kuinka olet pienempänä pelännyt kaikkea ja varsinkin isääsi. Perheväkivaltaa ei pitäisi jaksaa hetkeäkään, vaan jättää väkivaltainen osapuoli omaan arvoonsa, se ei ole rakkauden arvoinen. Mikä saa miehen lyömään naista? 😐 En voi ymmärtää..
Olet kokenut nuoruudessasi tosi kovia ja olen ylpeä että sait asiasi purettua tänne, täältä löytyy kyllä apua. 🙂
Miten voit nykyään? Kuinka koulussa menee?
Inhottavaa että sun kaverit on niin ilkeitä ja syrjii välillä sua. Onko siellä ketään semmoista jonka kanssa voisit tulla tosi ystäviksi ja jolle voisit kertoa kaikki huolesi ja joka auttaa sua kun sulla on vaikeeta?

Yritähän jaksella ja kerro kuulumisiasi! 🙂👍 🙂🌻

Käyttäjä truncha kirjoittanut 14.05.2008 klo 18:05

Minulle on tapahtunut pelottavan samantapaisia asioita.
Olen aina pelännyt isääni mm. väkivallan takia. Muutin noin 2 vuotta sitten vanhempieni erotessa äitini ja hänen miesystävän kanssa ensin noin 15 kilometrin päähän isästäni ja vuotta myöhemmin 500 kilometrä kauemmas, lähelle Iisalmea. Eikä ole minunkaan asiat milläänlailla parntunut muuton jälkeen, päin vastoin. Olen kuitenkin yrittänyt käydä koulua ja olla muutenkin sosiaalinen, mutta en ole silti saanut uusia kavereita täältä.

Toivon että sinä jaksaisit, vaikka olet kokenut pienenä hyvin kovia, niin me kaikki täällä 🙂

Käyttäjä Whatever kirjoittanut 15.05.2008 klo 22:08

Mulle on kanssa tapahtunut vähän samanlaisia asioita. Kun olin pieni isä käytti väkivaltaa, löi äitiä ja joskus mun vanhempia veljiäkin. Minuun hän ei onneksi koskenut. Olen ollut myös koulukiusattu, tai miten sen sanoisi-mua ei vain huolittu kaveriporukoihin-olin aina yksin-joku ihme kummajainen. Mulla oli välillä pari kaveria, mut heti kun ne löysi muuta seuraa ni mut jätettiin yksin. Kyllä tää kaikki on jättäny muhun arpia. Oon nyt 23-vuotias ja sairaalahoidossa siis psykiatrisessa sairaalassa. Mulla on taustalla masennusta ja syömishäiriö, nyt menee kuitenkin paremmin ja kahden viikon päästä pääsen muuttamaan omilleni. Olen tällä hetkellä vanhempieni luona lomalla. Ja muutenkin kaikki on nyt paremmin. Isä ei enää juo-eikä siis myöskään käytä nyrkkejään, kavereita mulla on jonkii verran ja maailman ihanin poikaystävä. Eli vihdoin näkyy valoa tunnelin päästä.

Itse hain aikoinaan apua jo yläasteella masennukseen terveydenhoitajan kautta. Se ohjas mut kriisityöryhmän työntekijän puoleen ja sitten lopulta sairaalaan. Tällä halusin vain sanoa että apua voi löytää jos ei meinaa itse jaksaa!!

Tsemppiä sulle ja hyvää loppukevättä ja tulevaa kesää!🙂👍

Käyttäjä Neila kirjoittanut 16.05.2008 klo 19:06

Kiitos kun jaksoitte lukea ja vastata tekstiini 🙂

Äitini antoi kerta kerralta aina isälleni anteeksi riidan jälkeen, nimittäin hän tuli monta kertaa aina kukkakimppu kädessä pyytelemässä anteeksi. En ymmärrä miten hän kehtasi enää edes tulla tekemään saman rivitaloon missä asuimme äitini kanssa. Äitini kertoi minulle jälkeenpäin että pelkäsi muuttaa pois vaikka pyysin jo niin nuorena sitä, koska hän ajatteli että minä tarvitsisin isääni. Noh, voihan tämän ottaa rakentavaltakin kantilta, enpähän ainakaan itse aio tehdä samaa virhettä ja tiedän minkälaisia ihmisiä voi olla olemassa. Ja tavallaan "parempi" että tiedän minkälainen isäni on kuin että olisin muuttanut jo pienenä isäni luota pois tai että jos en edes tuntisi häntä, kuin että harmittilisin sitä että en tunne isääni tai että haluaisin tavata hänet...
Isäni oli kuin joku diktaattori, sen takia hän kai äitiä löi koska äiti ei enää totellut isäni jokaista käskyä eikä kumarrellut isäni edessä.
Kun äiti käve hakemassa tavaroitaan niin isä pyysi häntä vielä takaisin. Äitini sanoi kerrankin täysin suoraan "en astu enää jalallanikaan tähän taloon" ja laittoi oven kiinni isäni nenän edestä... Noh, se ei ollut järkevä teko kun kyse on isästäni. Isäni lähti äitini perään, otti hänestä kiinni ja pyöritteli häntä maassa ja löi... Äitini pääsi jossain vaiheessa pystyyn ja hieman kauemmas isästäni ja lähti äkkiä autoon, starttasi auton ja kaasutti, isäni takaovessa kiinni... Äitini kumminkin pääsi karkuun ja ajoi niin nopeasti sieltä pois kun vain pystyi... Kuulin tämän äidiltäni. Veljeni ei ollut kuullut kahinaa sisältä, hän tuli vasta silloin kuin äitini pääsi auton sisään. Eipä hän olisi voinut auttaakkaan sillä hänellä oli olkapää paketissa eikä hänkään kovin hyvin isälleni pärjää koska hän nostaa jotain 120kg penkistäkin ja hän on muutenkin vahva...
Olen ollut aina vähän sitä mieltä että voima miehillä on vain haitaksi!
Äitini on minun yksinhuoltaja, eikä minulla ole sitä mikään vastaan.

DeadAngel: minun on hieman hankala vastata kysymykseen "mitenkä voin nyt?" Minulla on ollut paljon riitoja äitini kanssa, jos yritän kertoa jotain hän ei kuuntele. Kerrankin olin juuri aloittamassa "pitäisikö minun oikeasti mennä sinne... (terapiaan)" niin äitini vain vilkaisi minua ja siirti katseensa kännykkäänsä, "ai, joku on soittanu minulle" ja rupesi sitten soittamaan sille takaisin. Ja jotenkin tuntuu että äidin avomiehen asiat menevät minun edelleni, niinkuin myös hänen 17w tyttärensä... Tuntuu vähän turhalta edes yrittää puhua mitään koska minun päälleni hyvin useasti ruvetaan puhumaan, tai sitten siitä tulee jonkinmoinen riita... Varsinkin koirani hoito on hyvin stressaavaa, sen kanssa pitäisi koko ajan olla ja yhdestikkin äitini suuttui siitä kun olin mennyt kaverini luokse "koska minun pitäisi hoitaa koiraa". Huusin äidilleni takaisin että pitää minunkin saada kavereitteni kanssa olla. Pien kyllä puoleni mutta se on vain välillä niin turhauttavaa kun emme oikien muuta teekkään kuin riitelemme, tai sitten olemme vain puhumatta mitään.
Koulussa on mennyt hieman vaihtelevasti. Lähi viikkoina en ole jaksanut keskittyä siihen yhtään. En ole tehnyt läksyjä enkä tehtäviäkään tunnilla. En yksinkertaisesti jaksa. Ja tuntuu että koko ajan väsyttäisi. Parina päivänä tälläkin viikolla on ollut kovaa päänsärkyä eikä se auta asiaa yhtään.
Luokallani ei ole yhtään kaveria, joten minun on todella hankala saada läksyjäkään... He eivät vain jaksa vastata ja sitten opettajat huutavat minulle minkä takia en ole selvittänyt läksyjä.. Rupea siinä nyt sitten selittelemään koko luokan kuullen.
Luokkaa olen yrittänyt vaihtaa jo viime vuonna... Viime vuonna asia kuitattiin olan kohautuksella. Tänä vuonna kun olen yrittänyt uudestaan niin sitä oltiin ruvettu jo setvimään mutta luokka sitten olikin ihan täysi. Eli enpä pääse oikein mihinkään.
Tuommoisesta ystävästä kun puhut niin minulla tavallaan on sellainen. Hän on kylläkin se "petturi" mutta en jaksa enää välittää siitä. Satutti hieman kun hän pyysi minua mökilleen viikonlopuksi ja menin, sitten jälkeenpäin taas selvisikin että minua oli pyydetty sinne koska se toinen kaveri ei ollut jälleen tullut. "Mikäs tässä varakaverina ollessa". Kaksi kunnon ystävää jotka kuuntelevat ovat minulla netissä, keskustelen heidän kanssaan messangerin välityksellä ja kuuntelevat ja yrittävät auttaa. He ovat ne Helsingissä asuvat kaverukset 🙂 Kaipaan jo tapaamaan heitä, kesällä heidän todennäköisesti näen. Mutta se on hieman inhottavaa kun heitä näkee niin harvoin...

Whatever: Isäni ei ole välittänyt juomisesta, hän teki kaiken aivan selvinpäin, hän on syönyt rauhoittavia jo jokusen vuotta mutta eipä ne näköjään hänen käytöstään silti muuttaneet. On ollut todella lähellä joskus että isäni olisi lyönyt minuakin, joitakin esineitä on viuhahtanut aivan minun kasvojenikin vierestä, tunsin kun ne osuivat ihan hiuksiini... Ihme kyllä olen ollut silti aika vahva persoona, en ole näyttänyt ainakaan ala-asteella mitään merkkejä perhe elämästäni ja surullisuudestani. Puolustin kaverianikin viimeiseen asti, jos hänelle haistateltiin kun kävelimme kahdestaan, (ensin emme olevinaan kuuleneetkaan mutta kun se ei loppunut) niin aloin sanoa takaisin. He vierittivät syyn kaverini niskoille (heitä oli kokonainen luokka samassa hommassa, eli n.18) että "miten se kehtas teille niin sanoo" mutta kun minä kuulin sen, katoin heitä uhmakkaasti ja huusin että "minä se olin" 😀 En minä heitä pelännyt, kotona odotti paljon pahempaakin... En ikinä ole ollut silti koulussa se hiljainen nurkan viereen vetäytynyt, vaan sanoin mielipiteeni ihan ääneen... (en kumminkaan haukkunut toisia). Tuo oli vasta ala-asteen loppupuolella, ennen sitä minulla ei ollut kuin vain se yksi joka jätti minut... Silloin hakeuduin uuteen seuraan ja pärjäsin sen jälkeen ihan kohtalaisesti. Ensimmäistä kertaa itsemurhaa kumminkin ajattelin jo 5 luokalla, eivätkä nämä ajatukset ole oikein loppuneet...
Hienoa että olet saanut elämäsi vauhtiin! Olen iloinen puolestasi! 🙂👍
Olen tässä vuoden sisällä miettinyt että pitäisikö minun hankkiutua terapeutille... Mutta en saa vain oikein aikaiseksi ja en ole kumminkaan "ihan varma".

truncha: Sinähän asut itseasiassa aika lähelläkin minua. 😀 Satun nimittäin lähiaikoina varmaan käymäänkin siellä... Itsekkin olen aika sosiaalinen, jos minulle tullaan jutteleem juttelen toki takaisin, joskus menen itsekkin jutustelemaan oma aloitteisesti. Kumminkin jo heti alussa kun jouduin luokalleni, kaikki oli jo se oma kaveri porukkansa eikä minua oikein huolittu mukaan 😑❓ En kyllä oikein ymmärrä miksi mutta nyt on ainakin semmoinen tunne että "siinäpähän ovat, ei mahda mitään jos seura ei kelpaa" vaikka kavereita kaipaisinkin lisää...
En tunne paikkakunnaltani ketään, en käy täällä koulua enkä harrasta muuta kuin koiran lenkitystä joten ei kait siinä paljon mahdollisuuksia tutustua edes ole... Sain tarpeekseni pesäpallon pelaamisesta veren maku suussa... Jotenkin harrastuksen hankkiminen ei oikein innosta.
Ja kuin myös, jaksakaamme yhdessä tätä hieman epäselvää elämää, eiköhän se tässä jossain vaiheessa vielä valostu, tuntuu vain että en jaksaisi enää odottaa vaan olisi helpompi lähteä pois..

Teille kaikille: ANTEEKSI kun oikeesti kirjoitan näin pitkästi 😳 minun on todella hankala yrittää kirjoittaa lyhyesti kun asiaa olisi niin hirveästi... Ja olin niin innoissani että minulle vastattiin ☺️
Jaksakaamme kaikki, kesä on tulossa niin eiköhän se tästä valostu! Itse ainakin olen suuri hameiden ja tämmöisten ystävä joten pelkästään jo niiden pito tuo minulle hiukan iloa! 😀 Kiitos todella kovasti että vastasitte. Kirjotetaan jatkossakin <3 🙂🌻

Käyttäjä Tomppa Q (Työntekijä) (Kuopion kriisikeskus, Kuopio) kirjoittanut 19.05.2008 klo 14:04

Moi!

Neila aloitit viestiketjun, johon muutkin uskaltautuivat tukemaan ja kertomaan hieman myös omista vastaavista kokemuksistaan. 🙂 Perheväkivallan uhri on jo silloin, jos on kuullut tai nähnyt tilanteita
vanhempien välillä, vaikkei itseen olisi koskettukaan.

Meillä täällä Kuopion Kriisiikeskuksella puhutaan viikoittain perheväkivallan uhrien, välillä myös tekijöiden kanssa. Neila kuvaat hienosti omia kokemuksiasi ja tuntemuksiasi sekä myös sitä miten uskosi parempaan alkaa horjua. Väkivalta vaikuttaa ihmisten elämään myös todella kauan itse tapahtumien jälkeenkin. Jotkut kantavat pelkoa, vääriä uskomuksia ja huonoa itseluottamusta loppuelämänsä ajan. Uskon, että jokainen perheväkivallan uhri hyötyy keskusteluavusta ammattilaisen kanssa. Kaverien apu on tärkeää, mutta kavereita voi alkaa ahdistamaan rankkojen väkivallan kokemusten kuuntelu ja he saattavat pahimmillaan katkaista välit. Harvoin kaverit voivat myöskään oikeasti auttaa muutoksessa.

Monet perheväkivallan uhrit kokevat olevansa "erilaisia". Tämä johtuu siitä, että esim. tunteet voivat herkistyä tai vaurioitua perheväkivallan vuoksi. Pelko ja kauhu oikeassa elämässä ei voi olla vaikuttamatta tunteisiin, ajatuksiin ja käytökseen. Toiset selviävät muuttamalla itsensä "ylikiltiksi", toiset purkavat pahaa oloaan ja ahdistustaan agressiivisella käytöksellä. Yleensä perheväkivallan seurauksena kaikki perheen jäsenet alkavat tuntea häpeää ja huonommuutta.

Perheväkivallan vuoksi lapset oppivat tarkkailemaan ja huomaamaan vanhempien tunnetiloja, jotta osaisi vähän ennustaa missä mennään. Jatko elämässä esim. omassa seurustelusuhteessa, saattavat omat tulkinnat ja olettamukset olla hyvin vahvoja, vaikka ne eivät pitäisi paikkaansa. Esim. tyttö tai poikaystävää saatetaan syyttää suuttumisesta, vaikka toinen ei olisi lainkaan suuttunut. Oma "tutka" on vain kehittynyt liian herkäksi ja se tuo ongelmia.
Toisaalta, jos on omassa kotiperheessään "tottunut" perheväkivaltaan ja saa seurustelukumppanikseen väkivaltaisen ihmisen, niin aluksi tuntuu pari ymmärtävän toisiaan, vaikka vaikeudet ja väkivalta ovat pienen hetken päässä.

Nämä ovat pieni osa siitä, mitä ongelmia tulevaisuudessa voi tulla. Puhuminen asiantuntijoiden kanssa (terapia) auttaa tunnistamaan näitä omia virheellisiä juttuja, jotka vanhemman tai vanhempien ongelmat ovat aiheuttaneet. Onnellinen elämä on täysin mahdollista perheväkivallan varjossa eläneelle ihmiselle, vaikka se voi vaatia hieman enemmän töitä. Usein kun terapian keinoin käydään kokemuksia ja ajatuksia läpi, niin asiat selkiytyvät ja ahdistuneisuus yms. ongelmat helpottavat. Hyvin yleinen seuraamus väkivalta kokemuksista on masennus, joka voi tulla huomaamatta. Tähän liitty usein epätoivoisia ajatuksia ja kuoleman miettimistä ratkaisuna. Terapiaa kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos kuoleman ajatukset tulevat mieleen.

Ajattelenkin, että sekä Neilan, että muidenkin perheväkivaltaa kokeneiden olisi hyvä kirjoittaa net-tuen puolelle henkilökohtaisesti ja/tai hakea apua lähialueensa kriisikeskuksista (Kuopio 017-2627733), terveydenhoitajalta, sosiaalitoimesta, nuoriso-ohjaalta yms. Jos väkivalta kokemuksiaan ei saa purettua, niin usein ne vaikuttavat loppuelämään negatiivisella tavalla.

Voimia kaikille ja rohkeutta avun hakemiseen! 🙂👍

Tomppa

Käyttäjä Tiitula kirjoittanut 19.05.2008 klo 23:40

hei Neila ja muutkin!

En voi kuin ihmetellä teidän sisua ja rohkeutta. Miten olette jo lapsina selvineet kaikenlaisesta kamaluudesta 🙂👍

Toivon että muutkin aikiset käyvät lukemassa näitä juttuja ja ottavat oppia niistä omaan elämäänsä 🙂🌻 Väkivaltaa ei tarvitse kenenkään sietää, ja olis myös muistettava miten se vaikuttaa perheen lapsiin. Lapset ei ole millään lailla syypäitä siihen että perheessä lyödään!

Neila! etkö voisi näyttää äidillesi mitä olet tähän ketjuun kirjoittanut. Ehkä se sais hänet ymmärtämään että tarvitset todella apua...

Toivottavasti kaikilla nuorilla on ihana, aurinkoinen ja rento kesäloma 🙂🌻

Käyttäjä Neila kirjoittanut 06.06.2008 klo 20:25

Pitkästä aikaa taas käyn täällä, ajattelen aina parjääväni eteenpäin.. Noh, kyllähän minä oikeastaan pärjäänkin, mutta kauhean paha olo tulee aina vain takaisin.
Kesäloma on alkanut, mutta en saa siitä mitään irti. Istun koneella, kuuntelen kun äiti huutaa että pitäisi tehdä kotitöitä, vaikka kyllä hän tosi useasti huutaa ihan jostain mielestäni turhanpäiväisestä, ja sitten kun sanon että "miksi sinä minulle huudat" niin hän vastaa että kellekkäs muullekkaan" jne. Noh, nyt olen tehnytkin, eilen imuroin, tänään tyhjensin tiskikoneen ja jotain muuta, ja olen pitänyt koirastani hyvää huolta. Mutta elämä tuntuu niin tyhjältä.

Eilen lähdin pois kotoa koirani kanssa, en enää kestänyt kuunnella kun äitini todellakin huusi kurkkusuorana hänen avomiehelleen. Edellinen henkilö jollekka hän on sillä tavalla huutanut on ollut isäni... Minua ahdisti joten tarvitsin raitista ilmaa. Tuli sitten käveltyä jonnekkin venesatamaan jossa en ollut ennen ollutkaan. Seisoin vain siellä ja katsoin suurta järveä. Soitin hyvälle kaverilleni, yhdelle niistä Helsingissä asuvalle, jonka kanssa ennen juttelin päivittäin. En ollut puhunut hänen kanssaan oikein mitään, meillä ei ole oikein ollut yhtään mitään puhuttavaa. Eikä ollut kyllä eilenkään, olimme vain suurimmaksi osaksi hiljaa. Minua harmittaa että hän on etääntynyt niin paljon. Minulla ei itseasiassa taida olla enää ketään läheistä, jollekka voisin puhua kaiken.

Kun tyhjensin pesukonetta, onnistuin särkemään lasin... Noh, keräsin sitten sirut talteen ja roskiin, mutta viimeistä iso lasinpalasta jäin pyörittelemään käsiini. En oikein tiedä mitä minun päässäni liikkui, mutta halusin vain aiheuttaa itselleni kipua, jotenkin varmaan tuntea että sit ävielä ollaan elossa. Vedin sitten lasinsirpaleella monta arpea vasempaan käsivarteeni. Olin painanut jopa niin kovaa että niistä tihkusi hieman verta. Olen sitten koko tämän päivän piilotellut kättäni ettei äitini huomaisi.. Tämä oli kolmas kerta kun olen viillellyt monen vuoden sisällä, mutta eipä se silti taida mitään normaalia olla.
En osaa hankkia apua, se tuntuu kauhean vaikealta. Jotenkin aina uskottelen itselleni että en minä mitään apua tarvitse, kyllä minä pärjään yksin ja nythän on kesäkin. Mutta parin päivän päästä saatan taas olla aivan maassa. Sille Helsingin kaverillekkin heitin vain yhtäkkiä että voisin kiivetä tuolle katolle ja hypätä pää edellä alas. Puoliksi vitsinä, puoliksi tosissaan.

Olin sopinut torstaiksi että poikapuolinen kaverini olisi tullut meille yöksi, mutta hän perui sen viime tingassa. Hänen äitinsä oli käskenyt häntä vahtimaan pikkusiskoaan, joka on kumminkin jo 13vuotta! Ei kuulemma saanut jäädä yksin kotiin... Noh, yritinhän minä ymmärtää ja lähetinkin tekstarin että ei se mitään, hän harmitteli kovasti ja sanoi että tulisi ensviikolla. En silti jaksaisi tätä. En ollenkaan...

Taas tuli kirjoitettua pitkästi mutta toivottavasti se ei haittaa, toivon että joku jaksaisi vastata <3