Olin jo melkein toipunut edellisestä paniikki/ahdistushäiriö-skenaariosta, jota kestikin melkein reilut 1,5 vuotta.

Nyt vähän yli kuukausi sitten, suht pelottava tapahtuma laukaisi uuden vaiheen tässä elämäntilanteessani.
Tässä edellisessä paniikkihäiriössä, pelkäsin kuolevani. Pelkäsin kuollakseni kuolevani joka ikinen ilta.
Tämän laukaisi sairaalatutkimukset sydämestäni, jossa ei loppujenlopuksi ollutkaan mitään vikaa,
mutta sitä oli vaikea uskoa. Nyt taas tässä uudessa vaiheessa, pelkään yli kaiken satuttavani jotakuta.
Pelkään esim. tappavani jonkun tiedostamattani sitä. Pelkään että tulisin peloistani hulluksi ja tekisin jotain sellaista.

Pari iltaa sitten olin kävelylle myöhään illalla, ja ihmisiä tuli vastaan.
Yhtäkkiä tuli kauhea paniikki että mitä jos teenkin niille ihmisille jotain?
Meinasin kääntyä toista tietä, mutta päätin kohdata pelkoni.
Noh, mitään ei tietystikään tapahtunut, kävin ihan normaalisti ohi ja jatkoin matkaani.
Katsoin vielä perääni että kaikki on kunnossa.
Lenkkini määränpäässä tuli kauhea paniikkikohtaus jostain syystä,
ja aloin ajattelemaan että kotikin on niin kaukana että ehdinkö sinne jos jotain minulle tulee?
Sain sen aika nopeasti hillittyä ja jatkettua matkaani.
Seuraavana päivänä mieleni alkoi taas kiukuttelemaan ja aloin ajattelemaan että mitä jos olisinkin tehnyt jotain?

Nyt tätä pakkomielteistä ajattelua on jatkunut jo pari päivää ja vältän jopa ulosmenemistä.
Pelkään että yöllä nukkuessani tekisin jollekkin jotain, enkä uskalla nukkua.
Aamulla herätessäni on pakkomielteenäni tarkistaa vanhempieni ja veljeni sängyt
että kaikki ovat vielä kunnossa. Tämä on raskasta ajateltavaa

En ole koskaan ennen edes ajatellutkaan tällaista, enkä pystyisi satuttamaan kärpästäkään.
Ennen tätä elämänvaihetta olin ihan normaali, positiivinen ja elämänhaluinen (joskin yksinäinen) nuorimies.

En voisi koskaan kuvitellakkaan tekeväni kellekkään mitään pahaa, mutta nämä ajatukset vain pyörivät päässäni
ja isontuvat ja alkavat tuntua todemmilta. ☹️
Olen käynyt juttelemassa asista psykiatrini kanssa (joka on nyt Elokuuhun asti lomilla) sekä kahden eri Diakonin kanssa. Toinen heistä suositteli psykoterapiaa. Olin aikaisemmin katsonut netistä Kognitiivista käyttäytymisterapiaa, mutta kun puhuin psykiatrini kanssa tästä (noin puoli vuotta sitten) hän sanoi ettei terapiaan mennä ihan noinvain että pitäisi kokeilla lääkkeitäkin yms.

Jos terapia kerran on oiva hoitokeino tälle ”sairaudelle”, haluaisin ehdottomasti sitä. Lääkkeisiin sen sijaa en kajoaisi. ☹️

Onko muilla ollut vastaavia oireita? 😑❓