Hei senkkumoi!

Olen pahoillani tilanteestasi.

Mielipiteeni on se ettei kannata esittää urheampaa kuin mitä on koska se käy loppupeleissä raskaaksi ja kun sinulla on vielä masennusta.
Kannattaa puhua jollekin esim. terveydenhoitajalle joka voi laittaa asiaa eteenpäin vaikka tuntuisikin siltä ettei se auta mutta voin kokemuksesta kertoa että auttaa.
Jos olo tuntuu kotona sietämättömälle niin kannattaa mennä esim. turvakotiin tai johonkin muuhun vastaavaan. Itse en mennyt ja jälkikäteen harmittaa vaikkei minulla ole samankaltaisia kokemuksia mutta kotona oli todella vaikeaa.
Ei kannata miettiä elämän päättämistä. Varmasti löytyy parempikin keino ja sinut on luotu tänne ihan varmuudella.

Toivotan sinulle kovasti tsemppiä ja jaksamisia🙂👍

Kiitos, mutta olen jo hoidossa. Nuprisopsykiatrisella, koulukadulla. Siitä on jonkin verran ollut apua, mutta ei niin että hyvää oloa olisi enemmän kuin pahaa. Nyt tiedän, että voin kummilleni mennä aina kun haluan. Hän tietää tilanteestani. Haluaisin asua kotona, mutta ilmapiiri ei ole juuri lainkaan muuttunut parin viime viikon aikana. Yhäkään veljeni, melkein 18-vuotias ei puhu minulle. Äitini tiuskien ja vain välttämättömät. Isä ja pikkusisko aika hyvin. Vietän suurimman osan ajastani omassa huoneessa, yksikseni tai pikkusiskon kanssa. Alan huolestumaan omasta terveydestäni, en syö kunnolla, poltan ja juon. Olen myös alkanut laihduttaa. Käyn lenkeillä päivittäin ja salilla melkein joka päivä. En pidä itsestäni. Kaiken silti pidän sisälläni. En näytä pahaa oloani, vain itkiessäni. Olen pystynyt olemaan satuttamasta itseäni, mutta en tiedä kauanko sitäkään jaksan. Häpeän arpiani. Haluaisin aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Haluaisin selkeän tiedon, mitä jatkossa. En jaksa enää päättää itse. Olen valvonut monet yöt miettien, mitä tekisin. Haluan selkeän tiedon! En jaksa enää miettiä! Haluan pahan oloni pois! Auttakaaa!😭😯🗯️

Hei senkkumoi! Tilanteesi vaikuttaa pahalta. Pahimmalta kuulostaa se, että perheesi on hylänny sut, erityisesti tässä tilanteessa. Vaikuttaa siltä, ettei perheesi välitä sinusta, mikä varmasti erityisesti sun tilanteessas vaan pahentaa haavojas. Mainitsit, että sun täytyy esittää, että kaikki on hyvin. Ei hyvältä vaikuta. Perheesi ei todellakaan liiemmin taida rakastaa sua.
Hyvä että sulla on kuitenkii sentään kummisi, jonka kanssa jutella. Koita parantaa välejäsi edelleen hänen kanssaan, jos hän kerran ymmärtää. Tärkeintä on, että et jää yksin. Tiedän kuitenkin omasta kokemuksesta että yksin jääminen on usein se helpoin vaihtoehto, kun ei vain yksinkertaisesti saa mitään aikaseks (ts. minäkin jään helposti vain huoneeseeni esim. pelaamaan vaikka en haluaisi jäädä sinne mutta kun vain on niin saamaton olo). Pahan olon sisällä pitäminen on myös mulle tuttua. En näytä tunteitani helposti ulospäin, vaikka sisälläni ne olis vaikka kuinka voimakkaita. Olen muuttunut tällaiseksi vuosia jatkuneen kiusaamisen takia (joka on jo onneksi loppunut, mutta haavat pysyvät ehkä koko loppuelämäni). En uskalla näyttää tunteitani itsehäpeän takia ja suhtaudun lähes poikkeuksetta uusiin ihmisiin erittäin varovasti ja seuraan tilannetta sivusta, koska en halua enää yhtään ”ystävää” joka kuitenkin jossakin tilanteessa pettää minut. Toisin sanoen itkuni itken yksin lähes poikkeuksetta.
Oman pahan oloni yritin hukuttaa koko yläasteaikanani erittäin runsaaseen pelaamiseen ja moniin muihin juttuihin joita nyt myöhemmin kadun. Onneksi sain aloittaa ”puhtaalta pöydältä” yllättäen tullessani uskoon tai oikeestaa sen jälkeen. (Esimerkiksi olin riippuvainen eräistä jutuista joista vapauduin hetkessä 5 vuoden riippuvuuden jälkeen. Olin jo melkein 2 vuotta yrittänyt enemmin tai vähemmin päästä irti mutta en koskaan päässy monista lupauksista itselleni huolimatta. Sain kuitenkin aina huomata ettei se riippuvuus ollu mihinkää kadonnu vaik joskus ehkä saatoin jopa kuvitella hallitsevani juttujen käyttöä. Kuitenkin vuosi sen jälkeen kun olin tullut uskoon ni eräänä aamuna huomasin että himoa ei yksinkertaisesti enää ollut kun olin rukoillu asian puolesta lähiaikoina. Aluks tietysti suhtauduin skeptisesti outoon oloon (ei himoa) mutta jälkeenpäin oon saanut huomata ettei himoa ole ikinä sen jälkeen tullutkaan vaikka tilaisuuksia olisikin ollut. Täysin käsittämätöntä henkilölle joka on ollut 5 vuotta riippuvainen!)
Vielä sulle senkkumoi sanon että ei se tuska mihinkää katoa vaikka sen saiskii väliaikasesti katoomaan. Jos sitä säilöö sisällään ni lopulta ittestää tulee vaan kova ja varuillaan oleva tai sit sen tuskan kokeminen siirtyy myöhemmäks, mut se ei katoa. Mulla on kokemusta, kuten sullakin. Tuskaan varmasti auttaa jos joku kuuntelee ja osottaa välittämistä ja rakkautta (kuten sulla ilmeisesti sun kummis). Mut testaa jumalaakii, koska ainakii mulle se on syy miks mun elämä on lähteny nousuun toivottomuudesta ja oon saanu oikeita ystäviä vaikken kuvitellut sellasia koskaan saavanikaan. Ja vielä, sympatiat sulle multa ja jos kukaa muu ihminen ei susta kummis lisäks välitä ni mä ainakii. Ja kannattaa oikeesti muuttaa vaik omaan kämppään jos kotona on noin vaikeeta. Hyvä jos jaksoit lukea ja voimia sulle jatkoon 🙂