Salaaminen on raskasta
Löysin viimevuonna kirjoittamani tekstin. Ajattelin jakaa sen täällä, koska haluan tietää, kokevatko muut samanlaista. Kyse on siis siitä, miten kyvyttömyys/haluttomuus kertoa läheisille ja pyytää apua voi viedä vain syvemmälle pahan olon uumeniin. En tiedä miksi kirjoitin sen tuollaiseksi ”sinä” -puhutteluksi, mutta teen sitä aika usein kun kirjoittelen itselleni tekstejä…
Eli kertokaa omia kokemuksianne ja mitä tosta mun tekstistä tulee mieleen…
” He pitävät sinua laiskana, kun et tee mitään. Et välttämättä edes nouse sängystä. He kertovat että ovat pettyneitä saamattomuuteesi. Ja sinä vain myönnät olevasi laiska. Ehkä uskot sen itsekin. Et voi sanoa mitään siitä, kuinka huono olo sinulla on, ettet vain jaksa tehdä mitään. Energiasi on lopussa. He ovat pettyneitä sinuun ja ilmaisevat sen avoimesti, koska eivät he ymmärrä. Ja silti sinä et voi selittää. Sitten hankit kesätyön, ihan vain, että he lopettaisivat sinulle valittamisen. Työn hakeminen oli raskasta, ehkä se vei sinulta ruokahalun, ehkä sinun piti viiltää ranteitasi, että saisit jotain aikaiseksi. Ja pelkkä ajatuskin työpaikalle ihmisten ilmoille menemisestä kuvottaa niin paljon, että lasket päiviä ensinmäiseen työpäivään, lasket kuinka kauan sinulla on aikaa tappaa itsesi. Et olisi halunnut työtä, mutta tuntuu, ettei tilanne ole hallinnassasi. Olet väsynyt elämään ja itseesi, mutta sinun on pakko jaksaa, etkä uskalla kyseenalaistaa miksi. Mietit vain miten pääset ensinmäisen työpäiväsi yli. Ehkä et pääse, mutta sinun on ainakin kokeiltava. Jos ei onnistu, voit aina tappaa itsesi, sillähän siitä päästään.”