Ristiriidassa eläminen

Ristiriidassa eläminen

Käyttäjä liukuhihna aloittanut aikaan 22.07.2016 klo 01:30 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä liukuhihna kirjoittanut 22.07.2016 klo 01:30

Anteeksi, kun tää teksti tuli nyt ihan pötköön. Kirjoitin tän puhelimella enkä tiedä, miten korjata asia. Toivottavasti jaksatte lukea ja toivottavasti joku edes vastaisi jotain. Kaipaan apua, muiden ajatuksia, samanlaisia kokemuksia. Ongelmani on, että ajatukseni omasta elämästäni sekä ennen että nyt ovat ristiriitaisia keskenään. Sen takia pelkään myös tulevaisuuttani. Ajaudun aina vaan pohtimaan itseäni syvälle mieleni syövereihin, mutta ilman minkäänlaista ratkaisua johtuen juurikin ajatuksieni ristiriitaisuudesta. Niille löytyy aina kääntöpuolensa tai sitten ne kumoavat toisensa. Haluaisin löytää sen kohdan, mistä tätä kokonaisuutta pitäisi lähteä purkamaan. Minulle on tapahtunut paljon asioita. Tuntuu kuin en olisi ikinä saanut elää rauhassa. Pitkään jatkunutta kiusaamista jonka jälkeen ihmeellisiä ihastumishässäköitä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Eräs ihastuksen kohteeni jopa syrjäytti minut, kun ehdotin hänelle tapaamista vaikka hän oli selvästi itsekin ihastunut. En mä kuitenkaan hullu ole ja voi nähdä sellaista asiaa väärin. No joka tapauksessa hän olisi voinut käyttäytyä järkevämmin ja sanoa esim. suoraan ettei ole kiinnostunut. Eräälle toiselle (aikaisemmalle) kerroin myös tunteeni, mutta hän osoittautui varatuksi. Myöhemmin hän kuitenkin osoitti kiinnostuksen merkkejä (katsoi suoraan minuun päin) kun taas silloin olin jo ihastunut siihen toiseen.😟 En kuitenkaan ihastu jokaiseen vaikka monet minuun ihastuvatkin enkä ole ikinä seurustellut. Nyt on taas päässyt käymään niin, että olen ihastunut, mutta kun mua pelottaa niin paljon. Tuntuu vaikealta päästää enää ketään mun lähelle…☹️. Miksi sitten monet ihastuvat minuun? Okei, ehkä ulkonäkö voi olla syynä, mutta kun monet pitkäksikin aikaa. Eiköhän kokemani kuitenkin näy ulospäin, eristäytyneisyytenä ainakin. Lisäksi olen sosiaalisesti saamaton, en juurikaan puhu ja kaveripiirini on todella pieni. Miksi taas säälin itseäni? Auttamatta, vaikka miten yritän vältellä sitä, mieleeni tulee runkkaaminen. Kaikkialla lukee, että se on normaalia. Minusta se on kuitenkin petomaista, sivistymätöntä puuhaa. Ehkä ajattelen sen siksi sellaiseksi, koska koen sen osittain haavoittaneen myös itseäni. Toisaalta taas saattaa olla ihan ymmärrettävää, miksi runkkaan. Luulen sen olevan jonkinlainen keino lievittää tuskaa/ikävää. En muista kuitenkaan eläneeni nuoruutta ilman yhtään meneillään olevaa ihastusta. Pieniä taukoja on kyllä ollut. Jos alan seurustelemaan nykyisen ihastukseni kanssa, niin mielestäni siksi ei ole syytä kertoa asiasta hänelle. Uskon kuitenkin vahvasti pystyväni olemaan runkkaamatta, jos alan seurustelemaan. Tai toisessa tapauksessa, jos saisin pidemmän aikaa olla rauhassa näistä tunteista. Olen vaan niin hämmentynyt tästä kaikesta. Tunnen oloni kuin joksikin pyhimykseksi kun näen toisten välittävän musta. Toki löydän itsestäni hyviäkin puolia, mutta mun on hankala arvostaa niitä. Näen niissäkin kääntöpuolen. Ja sukupuoleni on mies, jos se auttaa hahmottamaan.