Löysin vasta ihan äskettäin tän sivuston ja nyt kun oon muutaman tunnin lueskellu täällä näitä juttuja, niin mä huokasin hetken aikaa helpotuksesta. En todellakaan sillä, että näitä juttuja olis mitenkään hyvällä mielellä voinu lukee (päinvastoin!) vaan sillä, että tälläsessä elämänvaiheessa ainakin mulle yks tärkeimmistä asioista on ollu huomata, että joku muu on melkein samanlaisessa tai edes samantapasessa tilanteessa kun minä!
Tosiaan kaikki alko jo kun olin 7-vuotias (nyt oon 16, pian 17) kun mun vanhemmat eros. Mun äiti löysi tosi pian uuden miehen, joka aluks vaikutti tosi mukavalta ja huomaavaiselta, tosin yks syy siihen voi olla, että hän oli sillon armeijassa töissä, eikä kovin paljon ollu kotona. Ei menny kun pari vuotta ja tää ”tosi mukava ja ihana” – ”isäpuoli” osottautukin ihan jokskin muuks.
Mikään, mitä me tehtiin mun kaks vuotta nuoremman pikkuveljen kanssa ei ollu oikein ja kaikesta tuli ihan järkyttävät huudot. On hirveen vaikee ruveta kuvailemaan kenenkään ääntä, mutta siis se todellakin oli/ON huutoo, oikeestaan karjumista.
Lopulta kaikki käänty niin, että musta ja mun veljestä tuli tosi arkoja. Ennen meillä oli paljon kavereita ja oltiin tosi sosiaalisia, mutta ton karjumisen ja kaikesta syyttelemisen myötä ei enää uskallettu sanoo kenellekään vastaan mistään. Mun veljeltä toi arkuus on lähteny, mutta mulla se on pysyny ja oikeestaan pahentunukin.
Äiti ja isäpuoli sai sitten lapsen ja ajattelin, että ehkä isäpuoli rauhottuu sen myötä, mutta pah! Lapsen kasvettua yhtälailla huutoo sai sekin osakseen, tosin lievempää kun me, mutta nyt kun tää lapsi on 6-vuotias, on se kokenu enemmän henkistä väkivaltaa kun moni aikuinen ihminen.
Monella varmaan herää kysymys, et miten mun äiti on jaksanu sitä miestä ja sitä samaa on miettiny kyllä ihan kaikki, joka sen vähän paremmin tuntee.
Mä mietin sitä melkein joka päivä, mut jotenkin se on vaan ymmärrettävä, että jos äiti rakastaa häntä, niin minkäs mä sille voin.
Tää isäpuoli on joka tapauksessa jo pilannu mun elämän ja mun pikkuveljen elämän. Pikkuveli muutti kaks vuotta meidän isän luo, toinen syy oli murrosiän muutokset, jota meidän äiti ei jostain syystä kestäny, mutta enpä ihmettele vaikka ”isäpuoli” olis äitiä jollain tapaa ”pyytäny” hommaamaan pikkuveljen pois meidän taloudesta. Me ei olla tehty kyseiselle ihmiselle mitään pahaa, päinvastoin koitettu olla mahdollisimman mukavia, mutta sillä on jotain niin meitä vastaan, tosin harva sen ihmisen kanssa tulee edes toimeen.
Olis vaan joskus kiva tietää että mitä niin pahaa me ollaan tehty, että meidän elämä täytyy pilata.
Voisin jatkaa ”isäpuolesta” kertomista vaikka kuinka paljon, sillä niitä kaikkia tapoja millä se on satuttanu löytyy kyllä miljoonittain, mut niiden kirjottaminen veis sata vuotta, joten jätän tällä kertaa asian tähän. Tietenkin jos jotain kysymyksiä tulee, niin vastaan tosi mielelläni =)
Toinen asia, mikä on vieny mun henkisen voinnin oikeestaan vasta nyt tosi matalalle, on jonkinlainen koulukiusaaminen / pahan puhuminen, joka on kestäny jo monta vuotta.
Kun olin viidennellä me muutettiin toiselle puolelle kaupunkia ja jouduin vaihtamaan koulua. Sillon törmäsin ehkä ensimmäisen kerran jonkinasteiseen kiusaamiseen. En meinannut ensin tulla mitenkään juttuun oman luokan kanssa, vaikka kuinka yritin. Joitakin kavereita sain rinnakkaisluokilta, mutta koska en omassa luokassa viihtyny, niin siitä alko sitten lintsaaminen. Siihen puututtiin melko pian ja se sitten loppu siihen ja vähän ajan kuluttua kaverustuin oman luokankin kanssa, pahan puhumista seläntakana jatkettiin kuitenkin jollakin taholla ainakin.
Olin jo sillon henkisesti tosi lopussa ja yläasteelle mennessä ajattelin, että kaikki vois muuttua. Pääsin mun hyvän kaverin kanssa samalle luokalle, mutta jo tutustumispäivänä muutamat ihmiset luokalla alko heittämään pilkkaa mun sukunimestä.
Tätä ”pilkkaa” millon mistäkin jatku koko yläasteen ajan. Sukunimi, ulkonäkö ja ihan kaikki muukin oli vialla mussa. Sain kuulla jos jonkinmoisia pilalauluja ja juoruja, jotka ei todellakaan pitäny paikkaansa.
Yhdeksännellä luokalla aloin seurustelemaan neljä vuotta vanhemman pojan kanssa (ja seurustelen edelleen) ja ne tietyt samat ihmiset alkoivat tietenkin heti pilkkaamaan siitäkin.
Siitä lähtien mä oon miettiny, et mitä niin pahaa oon voinu tehdä kaikille, etten kelpaa tälläsenä kun oot.
Viime syksynä alotin lukion ja valitsin melko kaukana sijaitsevan lukion ihan vaan sen takia, ettei sinne ollut tulossa ketään tuttuja.
Pahan puhumista saan kuulla edelleen ja todella paljon. Oon erehtyny hyväksymään muutamia kaveripyyntöjä Facebookissa ja erittäin mukavia herjoja ilmestyy kuviin melko usein. Tietyt ihmiset lähtikin aika nopeasti pois kaverilistoilta.
Kaiken tän ja niin miljoonan muun asian jälkeen, joista kaikista ei millään kerkeä tähän kirjottamaan herää edelleen se sama kysymys; Mitä pahaa mä olen tehnyt? Okei, mä en ole mallinmitoissa, enkä sen koommin kaunis, mutta ystävien ja kavereiden mielestä mm. mukava, luotettava, rehellinen ja spontaani.
Olen henkisesti niin väsynyt, kun vaan voi olla, enkä tiedä yhtään mitä tehdä.
En uskalla puhua kenellekään lähisukulaiselle, etenkään vanhemmilleni, koska tiedän millainen soppa siitä syntyisi.
Päivä päivältä kaiken sen shaissen jauhannan jälkeen tulee mitättömämpi olo.
Toivottavasti joku jakso lukee tän mun hirveen pitkän sepustuksen, jonka väsäsin aika nopeesti.
Olis kiva kuulla, jos joku on ollu edes vähän samantapasessa tilanteessa. 🙂