Mun tarinan vois sanoo olevan jo klassikko..Eli mua on viimeset kymmenen vuotta kiusattu koulussa,enkä jaksa sitä enää.Käyn nyt lukioo ja vaikka mulla on siellä kavereita,tuntuu kokoajan et kaikkialla puhuttaisiin pahaa musta ja et muhun heiteltäisiin ikäviä katseita.😞
Viime vuonna mä kerroin opinto-ohjaajalle et musta tuntuu et muutama tyttö lukiosta puhuu musta pahaa selän takana ja levittelee musta ilkeitä juttuja.Mä en ollu varsinaisesti kuullu mitään, mut mä olin sataprosenttisen varma kuitenki et ne teki sitä.Sen jälkeen ne tytöt on vihannu mua ja jotkut ulkopuoliset on alkanu pitää mua jonain friikkinä.
Eka päivä koulussa oli kamala..Mua ahdisti enemmän ku koskaan ja jokanen muhun luotu katse,ilkee tai välinpitämätön,pisteli ympäri kehoo.Mua itketti..Iltaisin mä muistelin kaikkia niitä ilkeitä asioita ja tekoja mitä mä koulussa oon saanu kokee kymmenen vuoden aikana.Mä tunsin kuin olisin sisältä kuollu..sitten mä aloin viillellä ja miettiä vakavasti itsemurhaa.”Jos huomenna ei mikään oo muuttunu niin mä teen sen” niin mä aattelin.Mun poikakaveri sai mut kertoon mun ajatuksista ja sai mut lopulta luopuun ajatuksesta,ainakin toistaseks. Mä en vaan jaksa enää,mä oon liian heikko tähän maailmaan missä erilaisuutta pidetään halveksittavana piirteenä.
Jokanen päivä koulussa on yhtä kamppailua ittensä kanssa.Tuntuu kun mua tasasesti painettaisiin alemmas kunnes mä murskaannun ja teen ite kaikesta lopun.
Mä en uskalla puhua vanhemmille, koska äiti ihmttelee mun tuntemuksia, jos mulla kerran on kavereita koulussa.Isä taas pitää mun huonoo oloo tekosyynä siihen, et joskus karkasin yöllä puhuun mun poikakaverin kanssa mun pahasta olosta.Isä käski mennä ”psykiatrille viuruttaan mä en jaksa enää tällasta!” sitten ”ala käyttäytymään ku normaalit ihmiset, luulis sulla jo olevan korvien välissä jotain!” ”aina sama virsi mua ei kuseteta!” mä tunsin itteni huonoks ihmiseks, ikään ku tää kaikki olis mun syytä 😞.Sen jälkeen en oo puhunu sille mitään,vaikka asunki sen kanssa tällä hetkellä.
Mä en tiä mitä mun pitäs tehdä,että se huomais et mä oon tosissani.Jos mä tapan itteni, niin sitten se tajuais etten mä valehtele.😟 ilman mun muutamaa kaveria ja mun poikaystävää mä luultavasti olisin jo tehny jotain peruuttamatonta.Silti, vaikka ne oliskin mulle olemassa,musta tuntuu et mä oon kokoajan kuilun reunalla ja et pienikin sysäys saa mut putoomaan.
Psykiatrille oon puhunu,mut se ei auttanu ku hetkeks.Ne ongelmat on yhä olemassa sen toimiston ulkopuolellakin.Mä tunnen itteni niin kamalan pieneks ja heikoks😞
Tänään mä löysin itteni sillalta kattelemassa veteen ja mietin millasta olis vaan hukuttautua ja päästä pois.Miks tällasta tapahtuu mulle..?
apua
Hei Polly8
Tuo sinun tarinasi kuulostaa hyvin tutulle. Minäkin olin koulukiusattu hyvin pitkään, liian
pitkään. Jossain vaiheessa ne kaikki pahat ilkeät teot ja vihassa lausutut sanat alkoivat
satuttamaan minua niin paljon että ajattelin viimeistä piirtoa myöten niin kuin sinä...
Olen nyt 20v.. ja ulkopuolisen silmin kaikki pitäisi olla hyvin. On kihlattua ja perhettä
jne.. Täällä tämän naisen sisällä on edelleen kuitenkin se pieni loukattu ja särkynyt
pieni tyttö, joka ei tiedä mitä tehdä surullaan. Olen surullinen vuoksesi, että sinulla ei
ole kovin montaa ymmärtävää ihmistä elämässäsi, sillä sinäkin olet rikki, pieni
särkynyt tyttö.
Polly, vaikka en kovin hyvin tunne sinua, välitän sinusta jo nyt paljon. Olet aivan
varmasti ihana ja kaunis sisukas pieni nainen, kun olet selvinnyt siitä kaikesta pahasta
mitä maailma on sinulle eteen heittänyt. Ole niiden seurassa joiden kanssa sinun on
hyvä olla. Äläkä välitä niistä typeristä ihmisistä jotka näkevät sinussa vain sen mitä
haluavat nähdä. Friikin tai sekopään, he eivät tiedä sinusta mitään, todellisesta sinusta,
koska eivät ole nähneet vaivaa tutustua siihen suloiseen ihanaan tyttöön joka sinun
sisälläsi asustaa.
Tiedän ettei se ole helppoa, ajatella toisin. Mutta eivät he ole sen arvoisia, että
halveksit itseäsi niin paljon, että tahdot tehdä itsellesi pahaa. Sinä olet Polly arvokas
ihminen, arvokkaampi kuin edes tiedät, edes ymmärrät. He eivät ole sen nautinnon
arvoisia, minkä sinun kuolemasi voisi heille aiheuttaa.. Sitä paitsi, ehkä he eivät
ajattele sinusta ollenkaan niin kuin olet itse kuvitellut heidän ajattelevan. Ja siksi ne
kaksi tyttöä ovat loukkaantuneet sinulle, jos olet.. sanonut heidän puhuvan sinusta
pahaa, vaikka he eivät edes tunne sinua... Joskus kannattaa kysyä suoraan, kasvoista
kasvoihin, mitä mieltä toiset ovat, sittenpähän ei tarvitse ihmetellä ja surra turhaan
asiaa joka ei edes ole totta. 🙄
Läheisemme satuttavat meitä joskus pahiten, koska he ovat lähimpänä meitä. Se ei
silti tarkoita etteivät he välittäisi. He eivät ehkä tiedä miten auttaa. He tuntevat itsensä
riittämättömiksi. He eivätkä ehkä osaa kuunnella, koska eivät halua ajatella sinun
olevan onneton, kieltävät asian olemassa olon... eikä ole helppoa sanoa että kyllä,
meidän perheessämme on ongelmia.. minun rakkaalla lapsellani on masennus.
En tiedä uskotko Jumalaan. Minä uskon. Joskus ajattelen ettei häntä ole. Toisinaan
tunnen hänen läsnäolonsa vahvasti. Minä yritin tappaa itseni.. mutta minut
keskeytettiin.. onneksi. Olen huomannut että enkelit ilmestyvät juuri silloin kun eniten
niitä tarvitsen, joskus ystävän muodossa, joskus ihan vain kuiskauksena surun
hetkellä.
Kaiken tämän surun keskellä minä kerran satuin lukemaan Raamattua, ahdistuneena.
Minun piti sairaalassa valvoa yö, enkä saanut unta.. Jostain syystä olin ottanu
raamatun mukaan. Sinä yönä, minä oivalsin kuinka itsekäs minä olin kaikessa
ajattelussani ollut. OIvalsin että kihlattuni rakastaa minua niin paljon, että pelasti
minun henkeni ehkä auto-onnettomuudessa vain siksi, ettei halua elää ilman minua..
koska ei halua minun kuolevan. Minä oivalsin että en edes ollut tajunnut(en ymmärrä
vieläkään) kuinka joku voisi rakastaa ja välittää minusta niin paljon.. että olisi valmis
kuolemaan oman henkensä uhalla, kunhan vain minä jäisin henkiin..
Silloin tajusin myös, että jos en kykene tajuamaan ihmisen rakkautta minuun. Sitä
miten paljon äitini rakastaa minua tai kihlattuni rakastaa minua.. Miten voisin
ymmärtää Jumalan rakkautta, jos ihmisen rakkaus minua kohtaan on Jumalan
rakkauteen verrattuna vain.. pisara meressä. Sain ajatuksesta paljon voimaa.
MInä vakuutan että Jumala rakastaa sinua aivan yhtä lailla. Suuresti. Niin suuresti
ettemme voi käsittää sitä. Sinulla on ystäviä ja poikaystävä jotka välittävät sinusta.
Keskity heihin ja jätä vanhempiesi kommentit omaan arvoonsa. Kirjoita tänne lisää
ajatuksiasi. Vaikka se ei helpota kuin hetkeksi, helpottaa kuitenkin. Ei tarvitse yksinään
asioita pyörittää, pohtia ja itkeä.
Voimia sinulle. Enkeleitä elämääsi🙂🌻
<3 Piipai
Piipai,kiitos ihanasta vastauksesta viestiini.Sen luettuani tunsin jo oloni hieman keveämmäksi 🙂 yritän noudattaa neuvojasi, etenki sitä jossa pyysit keskittymään niihin ihmisiin jotka minusta välittävävät.Olen iloinen,että löysit itse myös pakotien ahdistuksesta ja ikävistä ajatuksista. Toivotan sinulle kaikkea hyvää elämään ja kiitän kauniista sanoistasi.Kiitos kun välität🙂
Hei Polly!
Kuten sanoit, tarinasi (kiusaamisen osalta) on varmasti monelle liiankin tuttu. Tiedän miltä tuntuu kun ensin kiusataan ja sitten kun se loppuu siitä ei enää itse osaa päästää irti. Siihen kaikkeen on jäänyt uskomaan. Uskoo sen että on oikeasti näkymätön, jotenkin erilainen ja täysin yksin tässä maailmassa.
Silti tiedämme sen tosiasian että meillä jokaisella ihmisella on täällä maailmassa ihmisarvo. Siis arvo sinällään, mitä sitten ikinä ollaankin. Me ollaan arvokkaita.
En tiedä voiko niistä ajatuksista päästä koskaan eroon. Mielestäni tärkeintä sinulle olisi joku jatkuva aikuinen ihmissuhde (joku turvallinen aikuinen, ei välttämättä psykiatri/psykologi), joku johon opit luottamaan. Itse olen huomannut nimittäin että kun on edes yksi luotettava aikuinen, se kantaa pitkälle. Se kantaa nimittäin aina seuraavaan päivään.
Voimia Polly! Kirjoittele taas!
Olen iloinen että onnistuin nostamaan mieltäsi hiukan, Polly. Mitä elämääsi kuuluu?
Onko kiusaamisasiat edeleen päälimmäisenä mielen päällä? Onko koulussa ollut
raskasta?
Haluaisin mielelläni kuulla niistä sinua piinaavista muistoista jotka sinulle surua
aiheuttavat. Tämä palsta on siitä hyvä ja turvallinen että asiattomia viestejä ei
julkaista. Voit siis kirjoittaa rauhassa sinua mietityttävistä asioista, suruista ja
murheista. Niistä kokemuksista jotka satuttavat sinua.
Vieläkö tunnet itsesi pieneksi ja heikoksi?
Polly, et sinä ole heikko. Olet vahvempi kuin tiedätkään. Olet selvinnyt siitä
koulumaailman kiusaamiskierteestä. Varmasti heillä ei ole ollut kiusaamiseensa mitään
erikoista syytä. Kiusaajathan tekevät vain pahaa toiselle vain siksi, koska haluavat
kohottaa omaa itsetuntoaan sitä mukaa kun saavat toisen tuntemaan itsensä hauraaksi
ja pieneksi heidän oman egonsa rinnalla.
Älä luule että olet heikko. Jokainen tarvitsee joskus ymmärtäjää ja kuuntelijaa,
auttajaa. Ei ole väärin, että tarvitset apua. Kaikilla on joskus hetkensä jolloin tuntuu
ettei jaksa kantaa suuria suruja yksinään. Ihminen tarvitsee ihmistä. Ja sinähän olet
ihminen eikö vain ? 😉
Et ole kymmenen vuoden kiusaamisen aikana heittäny kirvestä kaivoon tai hanskoja
naulaan. Miksi tekisit sen nyt? Kun sanoin edellisessä viestissä. "Olet aivan varmasti
ihana ja kaunis sisukas pieni nainen..... " tarkoitan sitä todella. On paljon sitä mitä ei
ulkokuoresta näe. Sisäinen kauneus on paljon tärkeämpää kuin se ulkokuori, koska
kukaan ei todellakaan halua sellaista ihmistä ystäväkseen jonka sydän on kirkasta
kovaa, kylmää timanttia.. Kulta on yksistään jalometallina hyvin joustavaa ja pehmeää
jos se on sataprosenttista. Sinun sydämesi on täyttä kultaa ja siksi siihen sattuu..
koska se antaa vähän periksi. Älä kadota sitä sydäntä.
<3 Piipai
uskon(ko) olet ihan oikeassa siinä,että kun on joku ihminen jolle voi puhua ja uskoutua olo tuntuu paljon paremmalta.Itselläni se voisi olla poikaystäväni,jonka ansiosta en ole tehny itselleni mitään kamaluuksia.Hänelle voin puhua kaikesta.
On ikävä kuulla,että olet itsekin saanu kokea kiusaamista☹️ kuitenkin sain kuvan että se olisi jo loppunut.Hienoa ettei sinun enää tarvitse jaksaa sellaista. Voimia myös sinulle ja tuhannet kiitokset viestistäsi! 🙂🌻
Piipai,voin kyllä kertoa sinulle ja muille menneisyyteni kurjimmista asioista,joita en kauhean usein halua muistella.Ala-aste oli kamalinta aikaa.Minulla ei ollut siellä ketään ja välitunnit vietin aina yksin,kun kukaan ei halunnut minua leikkeihinsä.Muistan erityisesti kun eräällä välitunnilla eräs tyttö,joka ei pitänyt minusta lainkaan alkoi kiertää kehää ympärilläni ja huudella solvauksia.Pian muutkin yhtyivät siihen ja pian melkein koko luokka kulki ympyrää ja huusivat sen keskelle solvauksia,juuri sinne missä minä istuin.Opettaja ilmaantui kuitenkin pian ja hätisti muut pois.Minulle jäi kuitenkin kamala olo ja tänä päivänä saatan nähdä painajasia kyseisestä välitunnista.
Monta kertaa juoksin vessaan itkemään,koska luokkatoverini olivat keksineet jonkun syyn miksi käydä kanssani sanallista sotaa jostain,mitä olin heidän mielestään tehnyt väärin.Minulle ei annettu mitään puolustautumis mahdollisuutta,enkä välttämättä olisi edes kyennyt sanomaan mitään,kun koko luokka on yhtäkkiä vastassa.Olin pieni,niin pieni heidän rinnallaan.Ja yksin 😞 tällaista jatkui melkeinpä koko ala-asteen.Vanhempani soittivat koululle moneen kertaan ja käskivät puuttua asiaan, mutta kun opettajat sitten puhuttelivat kiusaajiani, nämä käänsivätkin koko jutun päälaelleen ja syyttivät minua kiusaamisesta.Yhtäkkiä myös opettajat osoittivat minua syyttävillä sormilla.Se oli kamalaa 😭
Yläasteelle siirryttäessä entiset luokkatoverini levittivät omia mielipiteitään minusta muille ihmisille,joita en edes tuntenut eivätkä he tunteneet minua.Kukaan ei kuitenkaan vaivautunut tutustumaan minuun muiden puheitten takia.
Tässä olivat kaikkien päällimäiset muistot.Olen helpottunut huomatessani,että asiat eivät enää ole niinkuin tuolloin 🤔
Mutta kaikesta huolimatta voin todeta,että oloni on viime päivinä kohentunut huomattavasti.En enää ole pitkään aikaan miettiny itsemurhaa tai muita itsetuhoisia ajatuksia. joskus koulussa tulee ahdistuskohtauksia edelleen ja jos kuulen jonkun nauravan ajattelen hänen nauravan minulle.
En kuitenkaan enää takerru siihen ajatukseen yhtä pahasti kuin ennen.
En osaa sanoa tarkkaan,mikä olisi saanut oloni paremmaksi.Syitä on varmasti useita, ja yksi on ehdottomasti näiden ihanien ihmisten tuki täällä 🙂 sitten on kaverini koulussa.Kotona taas en ole puhunut näistä asioista.Syyn kerroinkin yhdessä viestissäni.
Koitan mennä päivä kerrallaan ja astelen varovasti itsetunnossani ja minäkuvassani parempaan suuntaan.Se on hassu juttu,kun omaa itsetuntoaan rakentaa paremmaksi kuukausia,ehkä jopa vuosia, ja sen voi tuhota muutamassa sekunnissa.Tästä minulla on kokemusta paljon.