Minä olen vastoin sinun ajatuksia, tukihenkilö Tomppa. Koska minulla on ollut paljon eri ammattiauttajia jotka lopettivat minun kanssani olon sanomalla etteivät jaksa enää olla kanssani.

Nytkin minulla on aika uusi tukihenkilö ja olen taas jonkun päätöksen saanut Kelalta että mun kuntoutus jatkuu vieläkin kaksi vuotta ja ajattelen vaan etti tuo terppa kyllä mun kanssa jaksa olla tuota aikaa enkä minä jaksasi taas uutta terppaa. Koska aina menee aikaa, että terpat tottuvat minuun. Siksi minä en kaikkea puhukaan tuolle terpalle vaan säästöpuhun jotta se ei väsyisi. Jos se vaikka haukottelee tai sanoo jotakin väsymiseen liittyvää, niin minä en menekään seuraavalla kerralla vaan annan sen levätä.
ei olemassakaan ihmistä joka jaksaisi mun kanssa olla kolmea vuotta.

hei,

Olen aikalailla samoilla linjoilla kun evita.82.
Itse kävin psykologilla vuoden ja oma kokemus oli hyvä. Oli ihanaa kun joku kuunteli ja vielä ymmärsi. Olen myös samaa mieltä siinä, että ystävät ja ongelmissa auttajat pitää jotenkin erottaa. Kyllä minäkin parhaalle ystävälleni ongelmistani kerron, mutten kuitenkaan niin että hän tukehtuu

Jaksamista

Hei !
Olen itse koulu tyttö ja käyn psykologilla, masennuksesta ja viiltelystä johtuen.
Minulla oli ensimmäisinä kertoina, vaikea kertoa tuntemattomalle. En pystynyt ensiksi luottamaan koska minut on petetty niin monta kertaa. Mutta nyt olen käynyt Psykologilla noin kuukauden, pystyn puhumaan hänelle avoimesti ! 😉
Ja minusta se on auttanut minun masennustani kun olen käynyt siellä.
Ekat kerrat jännitti niin paljon että en uskaltanut kertoa melkein mitään.

Mutta voimia sinulle ! 🙂🌻

kiitos kaikille vastauksista! sain aivan uusia näkökulmia tähän asiaan!
voisin kyllä kokeilla puhumista ammattiauttajalle. Jos uskallan 🙂

mutta voimia teille kaikille ja kiitos 🙂🌻

Menee varmaan ohitte aiheen mutta.. Tuli mieleen noista yllä olevista jutuista.

Kuin ahtaalle ihminen voi mennä tappamatta itseään ennenkuin saa itseään niskasta kiinni ja myöntää tarvitsevansa muutakin apua kuin lääkkeitä (esim. siihe että ahistaa) ? Ja jos vielä kieltää vihjailutkin, että tarvitsee apua olotilaansa vaikka sisimmässään kuitenkin tietää sen olevan totisinta totta. Olikoha toi ny vaikeesti selitetty 🙄

Tere!
Olen käynyt muutamia kertoja juttelemassa psykologille, ja kyllä se on tuntunut ihan hyvältä. Totta kai mietin aluksi, että kuinka voin uskaltaa puhua avoimesti jollekin ventovieraalle kaikista oudoista tunteistani, mutta jotenkin se meni vain ihan itsestään niin. Ehkäpä syynä oli se, että oloni on ollut niin huono, etten paljon välitä, kenelle puhun. Kunhan joku vain auttaa.

Psykologi on kuitenkin ammattilainen, tuntuu jotenkin turvalliselta keskustella hänen kanssaan. Ystävä voi kuunnella ja ymmärtää, mutta totta on, että hän ei voi ottaa vastuuta. Ammatti-ihminen on nähnyt monia tapauksia ja osaa käsitellä erilaisia ongelmia oikealta kantilta. Kannattaa ainakin kokeeksi käydä juttelemassa psykan kanssa, ei se niin kamalaa ole. 🙂🌻

Mä olen käynyt reilun vuoden terapiassa lähinnä masennuksen takia.
Alussa oli todella vaikeata, koska en ollut aikaisemmin puhunut omista asioistani kenellekään. Mun oli tosi vaikeata luottaa ja avautua täysin vieraalle ihmiselle. Terapiatunnin aikana mä tunsin oloni vaivautuneeksi ja mietin koko seuraavan viikon siellä puhuttuja asioita. Mä saatoin esim. kelata koko viikon jotain, mitä terapeutti oli sanonut ja, että mitä se sillä tarkoittaa.
Terapeutti oli kuitenkin tosi lämmin ihminen mua kohtaa, joten vähitellen aloin oppia puhumaan jotain.🙂 En mä kuitenkaan koskaan ole kaikista asioista pystynyt kertomaan. Jotkut asiat yksinkertaisesti satuttaa liikaa. ☹️

Ongelmia lisäsi se, että jouduin vaihtamaan terapeuttia muutama kuukausi sitten. Alussa uusi terapeutti vaikutti tosi mukavalle ja olin innoissani. Kuitenkin mä palasin aika nopeasti takaisin maan pinnalle. Tajusin, että ei me ollaan yhtään samalla aaltopituudella. Nykyistä terapeuttia mun vaikea lähestyä, enkä mä edes halua kertoa sille omista asioistani. Suurimman osan terapiatunnista olen hiljaa ja monesti terapeutti kertoo jotain omia juttujaan tms. ☹️
En tiedä, haluaisinko vaihtaa taas terapeuttia. Asun sen verran pienellä paikkakunnalla, että terapeuteissa ei ole paljon valinnanvaraa. Muutenkin tuntuu, että ongelma on vain minussa. Ehkä vain olen niin epäsosiaalinen, että en yksinkertaisesti tule toimeen ihmisten kanssa tms.😑❓

On tuosta terapiasta ollut kuitenkin jotain apua mulle. Olen oppinut ainakin vähän luottamaan ihmisiin ja avautumaan. Lisäksi olen päässyt pahimmasta masennuksesta eroon. Mä olen myös oppinut hyväksymään itseni ja mun itsetunto on parantunut paljon.
Paljon on vielä ongelmia jäljellä, mitä pitäisi päästä puimaan ammattilaisen kanssa. En mä yksin osaa tehdä mitään ongelmilleni.

Toivossa on hyvä elää. Ehkä mä vielä joskus tulevaisuudessa opin luottamaan johonkin terapeuttiin sen verran, että pystyn avoimesti puhumaan. Se tosin vaatii varmasti useamman vuoden terapiasuhdetta... Saa nähdä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu terapian suhteen.

Hei kaikille.

Uskaltaudun minäkin nyt tänne vihdoinkin jotain kirjottamaan, olen käynyt täällä useita kertoja, kunnes uskaltauduin kirjautumaan ja nyt sitten kirjoittamaankin tänne jotain.
Itselläni on ollut varsin suuri tukijoukko tuossa muutama vuosi sitten, johon kuuluivat myös psykiatrit ja psykologi ja voin sydämestäni sanoa, etten olisi pärjännyt ilman heidän apuaan.

Kävin ensimäistä kertaa psykologin luona, kun terveydenhoitaja koulussa lähetti lähetteen sinne. Sinne meno oli minulle suuri kynnys, mutta menin sinne kaikesta huolimatta ja vieläpä yksin.
Lopetin kuitenkin jo toisen kerran jälkeen, koska en tuntenut saavani mitään apua. Tähän vaikutti myös se, että silloinen kyseinen psykologi oli mies ja jostain syystä tunsin ehkä jonkinlaista pelkoa tätä kohtaan. Hän oli myös maahanmuuttaja, enkä saanut hänen puheestan aina selvää.
Tuli kesä ja kesäloma, asiat vain pahentuivat elämässäni ja ymmärsin, etten enää jaksa yksin. Kävin koulukuraattorin luona, silla kaverini oli ilmoittanut minusta hänelle ja kuraattori sitten kutsui minut luokseen käymään. Siitä sitten taas sain lähetteen psykoterapiaan, mutta tälläkertaa sain psykologin, jolle oli helppo puhua. Pidin hänestä kovasti.
Alku oli silti vaikeaa, koska olin joutunut ensin käymään samat asiat kuraattorin kanssa läpi ja sitten taas tämän uuden psykologin kanssa. Muutenkin olin silloin huono puhumaan (mitä olen vieläkin) ja puhuttavat asiat tekivät kipeää. Tämä oli muutenkin sellaista aikaa, ettei minulla oikeastaan ole varsinaista tietoa siitä, kuinka kauan tämä jatkui ja millaista se oli. Sairastin siis vakavaa masennusta.

Hiukan myöhemmin kuvioon tuli myös paljon muita ammattiauttajia, mutta tämä psykologi oli se, jolta tunsin saavani eniten apua. Psykiatrin luona kävin myös useita kertoja, mutta ne keskustelut olivat yhtä tyhjän kannsa. Lääkkeitä sain, mutta en niitäkään niin hyvänä asiana pitänyt.

Olen näin jälkikäteen erittäin onnelinen siitä, että sain apua. Niinkun tuossa alussa sanoinkin, en varmastin olisi tässä nyt, jos apua ei olisi ollut. Ensimmäiset kerrat voivat olla erittäinkin vaikeita, puhumattakaan ihan ensimmäsitä kerrasta. Tarvitaan varsinaista luottamusta ja uskoa itseensä, sekä tähän ammattiauttajaan.

Olen myös huomannut sen, että ammattiauttajilta saamani avun ja tuen merkityksen olen tajunnut vasta jälkikäteen. On minullakin ollut useita eri kokemuskai siitä, kuinka apu ei auta ja kuinka turhauttavalta vieraalle ihmiselle puhuminen voikaan tuntua. Mutta se ei ole turhaa. Haluankin nyt sanoa, että kaikki ne, jotka ovat alkaneet juuri käymään psykologilla/psykiatrilla tai jollain muulla, älkää lopettako, vaikka se aluksi tuntuisi vaikealta ja turhalta. Älkääkä aliarvioiko henkilöä, jos joku yrittää auttaa teitä patistamalla teidät tällaiseen hoitoon. Se on suurta välittämistä ja huolenpitoa. En tosiaankaan aliarvio psykologien tai psykiatrien työtä ja heidän apuaan pienelle ihmishengelle.
Toivotan voimia teille!🙂👍