Tervehdys

Itse katson kaiken terapia muodon olevan itselleni täysin turhaa koska ei ne kuitenkaan osaa ammattinsa kautta auttaa muuta ku se että passittavat ehkä osastohoitoon asiakkaansa.
Itselläni on koko terapia systeemi ihan syvältä vaikkakin se on pahentanu mun omaa masennusta vaikka olen puhunut totta.
Asiasta on kaikista paras lähteä puhumaan oman luottokaverin kanssa koska se auttaa enemmän kuin mikää ammattiauttaja.
Korkeintaan kun itse jouduin käymää psykiatrisella päivystys poliklinikalla joka oli suljettu niin sieltä sain lääkityksen lähtemään alkuun koska mä kieltäydyin koko osastohoito avusta kun se ei ole mun tapani selvitä asioista ja koen itseni siellä osastolla vangiksi kun kaikki on hoitajista kiinni ja niitten varassa.

Koitahan pystyä sumplimaan jonkun kaverisi kanssa asiaa niin se alkaa auttamaan paremmin kuin ammattiapu.
Sun pitää olla itse sitten niin tietoinen kaikesta että osaat selventää asian kuin asian sille jolle puhut että se ymmärtää sen kunnolla.

Hei,

Mä olen kyllä kokonaan eri mieltä kuin edellinen vastaaja. Mä kyllä puhun ystävän kanssa, vaikka kävin ja käyn psykologilla. Mä haluan pitää ystävyyssuhteen ystäväsuhteena. Ei ystävän kuulu olla terapeutti; ei hänellä ole mahdollisuuksia käsitellä asioita, kuten ammattilaisella. Ei ystävä voi olla vastuussa toisen elämästä. Ystävä voi auttaa ja tukea, olla olemassa, mutta ystävänä, ei terapeuttina. Kun en hetkeen käynyt muuton vuoksi terapeutilla, minua ahdisti puhua ystäväni kanssa avoimesti, koska hän tiesi olevansa ainoa, joka tietää koko tilanteen. Kun kerroin hänelle meneväni taas psykologille, hän totesi, että ihanaa.

Ystävä on myös ehkä liian läheinen. Joskus on hyvä puhua vieraalle, se helpottaa. Itse tein sellaisen päätöksen mennessäni viimein lääkärille yms, että puhun aina totta. En valehtele. Minusta tuntuu, että olen saanut valehdella niin paljon, että tekee hyvää voida olla rehellinen. Kukaan ei kuitenkaan arvostele, mitä olen tehnyt. Koen saaneeni hyötyä keskusteluista; jo se, että sanoo ajatukset ääneen, saattaa helpottaa. Minä siis kovasti kannustan hakemaan apua ja ottamaan sitä vastaan.

Tsemppiä!

Mulla oli joskus nuorempana psykiatri, jolle en osannu puhua. Sillon ku kävin siellä ni selittelin aina ihan turhanpäiväsiä asioita, eikä se sitten auttanu yhtään.
Sitten oli parin vuoden tauko ja viimevuonna alotin sitten psykoterapeutilla käymisen, ja nyt oon osannu puhua ja se on auttanu ihan hirveesti. Tuntuu helpottavalta tietää, että on olemassa ihminen, joka jaksaa kuunnella mua ja välittää.
Kyllä mä uskon, että joillekkin se puhuminen oikeesti auttaa ja vie asioita eteenpäin. 🙂

Mä olen käynyt nyt noin vuoden psykologilla ja se on auttanut ainakin minua erittäin paljon. On tietenkin totta, että ystävillekin voi puhua mutta mielestäni sitäkin kannattaa ajatella, ettei "kuormita" ystäviä liikaa. Jos heille puhuu asioista taukoamatta voi olla, että se on heille jopa liikaa, etteivät he kestä sitä.
Sen takia ammattilaiselle puhuminen kannattaa. Hän on ammattinsa puolesta velvoitettu kuuntelemaan.

Itselläni oli alussa hieman epäilevä asenne psykologia kohtaan mutta se on ajan myötä muuttunut. Hän on minulle juuri sopiva.
Minusta sinun kannattaa ehdottomasti ottaa yhteyttä johonkin tahoon, mikäli haluat puhua asioistasi. Monesti pelkkä puhuminen auttaa pahaan oloon.

mutta jotenkin koen sen erittäin kummalliseksi tilanteeksi, että kerron syvimpiä (tai vähemmän syvempiä) ajatuksiani täysin vieraalle ihmisille. ja jotenkin koen että psykiatri kokis, että mä olen hirveän hankala tapaus ja turhautuu muhun.

kertokaa, antaako psykiatrit teille hyviä neuvoja? masennukseen, elämään kaikkeen liittyen?

Itse kävin viime talvena puolen vuoden ajan psykoterapeutin juttusilla, mutta eipä siitä tullut oikein mitään. En minäkään pystynyt vieraalle ihmiselle paljoakaan kertomaan. Voi tietysti olla, että jos olisin jatkanut käyntejä pidempään, oisin oppinut luottamaan tähän tyyppiin enemmän ja alkanut puhumaan. Mutta en usko. Kyllä mä siihen jo nyt luotin: tiesin toki, ettei se nauraisi millekään, kertoisi mitään eteenpäin tai muuta semmoista. Mutta puhuminen ei vaan onnistunut.

En minä sille koskaan suoranaisesti valehdellut. Vastasin kaikkiin sen kysymyksiin rehellisesti, mutta mahdollisimman ympäripyöreästi ja vähän paljastaen. Oma-aloitteisesti en kertonut juuri mitään, minkä seurauksena monet kerrat istuttiin pitkään ihan hiljaa. Enkä minä pystynyt tämän terapeutin seurassa kunnolla edes miettimään niitä varsinaisia asioita ja ongelmia, joita olisi pitänyt käsitellä. Mietin kokoajan vaan, että mitähän mun nyt kuuluisi sanoa, mitä se nyt odottaisi mun sanovan tai mitä järkeä mun nyt olisi jotain tämmöistä juttua alkaa sille selittämään.

Mutta saattaahan siitä puhumisesta joillekin oikeasti apua olla. Kaiketi se on ihan yksilöllistä. Ja mikäli pystyy todella avautumaan ja puhumaan niistä vaikeimmistakin jutuista, niin varmaankin se helpottaa. Ja jos sellaisia ystäviä on, että heille voi kaiken kertoa, niin heille puhumisesta voi myös olla apua. Hyvin tuntevat ystävät osaavat varmaan antaa huomattavasti parempia neuvoja kuin vieras psykiatri. Minä en tällaisia ystäviä, tai ystäviä ylipäätään, ole onnistunut löytämään, joten tämän vaihtoehdon toimivuudesta en paremmin osaa kertoa.

Minulla ei auttanut kun kävin. En kyllä hänestä pitänytkään ku se halas mua ja sit ajatteli tietävnsä mikä mus on vialla ja käski mun syyttää äitiäni suurin piirtei kaikest mikä mus on vikan 😀

Lopetin sit käymiset ja nyt unilääkkeet käytös, mut viimeks lääkäri vannotti et menisin käymää MT-puolel et muussa tapaukses hän ei lääkkeitä kirjota, lupasin mennä, mutta lupauksestani on jo 2 viikkoa. 😟

hinja kirjoitti 21.9.2007 17:5

mutta jotenkin koen sen erittäin kummalliseksi tilanteeksi, että kerron syvimpiä (tai vähemmän syvempiä) ajatuksiani täysin vieraalle ihmisille. ja jotenkin koen että psykiatri kokis, että mä olen hirveän hankala tapaus ja turhautuu muhun.

kertokaa, antaako psykiatrit teille hyviä neuvoja? masennukseen, elämään kaikkeen liittyen?

Sanoisin näin että psykologit ei suoranaisesti voi sanoa mitä pitää tehdä ja mitä ei.. Mutta itse koen ainakin niin että hoitavan psykologin pitää olla itselle sopiva ja sellainen kenelle helppo puhua.. Silloin myös hoitajat pystyvät auttamaan sinua. Kannattaa ainakin kokeilla . Itse kävin viisi vuotta psykologien vastaanotolla.. Ensin Lahdessa samalla henkilöllä kaksi vuotta ja hänelle oli helppo puhua, sitten muutin opiskelujen perässä Porvooseen ja siellä oli uusi työntekijä ja hänellekkin oli helppo puhua, mutta kun palasin takaisin Lahteen eikä ollut enää samaa työntekijää, niin jouduin lopettamaan siellä käynnin koska kemiamme eivät synkanneet, mutta siitä lopettamisesta oli vain haittaa ja pääsin uudelleen hoitoon. Kävin myös Psykoterapian kartoitus käynneillä. Se terapeutti oli mukava ja sille helppo puhua, mutta itse en vain pystynyt vuodeksi siihen sitoutumaan. Suosittelen sydämmellä että ainakin kokeilisit siitä voi olla apua sinulle ja läheisillesi, koska mielestäni kaverit ei ole niitä jotka pystyvät auttamaan täydellisesti, koska heillä välttämättä ei ole siihen tarvittavaa koulutusta ja ovatko he sitten luotettavia?

Onnea ja menestystä sinulle.🙂

Psykoterapia on hyvä asia, kunhan löytää terapeutin, jonka kanssa synkkaa. Sitä kannattaa etsiä. Muutama puhsoitto ja käynti. Kyllä se oikea kemia jnkn kanssa löytyy.

Kaverit ja läheiset ei ikinä voi olla terapeutteja, jos elämä menee liian hankalax. Niillä on tunnesiteet sinuun ja kaikki hyvät ja pahat fiilixet menee täysin sekaisin. Hyvällä terapeutilla ei mene, koska se ei ole millään laillla sekaantunut tunteenomaisesti sinuun.

Jep, ja hyvä teapeutti tietää valehteletko, peitteletkö tai olet muuten vain varautunut. Se ei hetkauta terapeuttia millään lailla. Tärkeintä on, että hyvä terapeutti tajuaa sun tarpeen olla ilmaisematta just nyt omia asioitas.

Terapeutti ei ole kaveri. Se on koulutettu psykologi, joka auttaa hiljaisesti selvittämään sekaisen pään. Toivottavasti löydät itselles terapeutin, jonka kanssa kemia toimii. Mä löysin 😉

Mulla ainakin ystäväni on mulle paras apu. Ystävä kuuntelee ystävänä, kertoo omat mielipiteet ystävänä, eikä ammattieettisesti. Ystävä on se joka tukee ja kuuntelee vapaasta tahdostaan. Aito ystävä ei jätä hädän hetkellä. Itse käyn terapeutilla myös, mutta sanon että ystäväni on auttanu mua niin paljon että olen vielä tässä. Ystäväni on saanut minut ymmärtämään, olen oppinut häneltä enemmän kuin muilta yhteensä. Olen ollut valmis luopumaan terapeutistani puolisen vuotta, mutta sille ei ole käynyt. Ystävä on mulle paras apu, se on se joka ymmärtää ja kuuntelee sydämestään. Ystävän kanssa voi jakaa ilot ja surut. Ja mielestäni ystävälle on paljon helpompi puhua kuin terapeutille.
Minä olen ystävän puolella, enkä milloinkaan unohda ystävääni, hänen apuaan. terapeutin voisin unohtaa vaikka heti. terapeuttia ei enää muista sen jälkeen kun käynnit loppuvat, mutta ystävän muistaa aina. Yritän vain sanoa, että mä en ole saanut apua terapeutilta. Ne toimii niin ammattimaisesti ja ammattieettisesti että se apu ei useinkaan tule suoraan sydämestä. Toki en väitä ettei ne voisi auttaa, me olemme kaikki erilaisia..

voimia

Itse olen monta vuotta käynyt juttelemassa eri psykologeille. Vasta nyt, kun olen vähän vanhempi, siitä on alkanut todella saamaan enemmän irti, koska olen oppinut olemaan rehellinen. Se on vaikeaa ja joskus saatan edelleen kaunistella omia tekemisiäni kun kerron niistä. Mutta pyrin rehellisyyteen.

Omalla kohdallani vaikeaa on ollut se, että olen jossain määrin eristäytynyt ystävistäni. Mulla on paljon tuttuja ja kamuja, mutta en koskaan osaa avautua heille. En osaa esimerkiksi itkeä ystävieni nähden. En myöskään suutu heille koskaan. Ystäväni kyllä kertovat huoliaan minulle ja näyttävät tunteensa. Minä en jotenkin osaa, koska pelkään, että olen heti taakka heille. Olen toisin sanoen oppinut puhumaan vain ihmisille, joille maksetaan siitä, että he kuuntelevat. Siinä mielessä asia ei ole hyvä, että joudun luultavasti aina turvatumaan ammattiauttajaan, koska muulloin tunnen itseni jotenkin yksinäiseksi huolieni keskellä.

Oon miettinyt jonkun aikaa menemistä jonnekkin ammattilaiselle..tuntuu etten jaksa enää mitään ja se on alkanut vaikuttaa koulussa ja työssä käyntiin ikävästi. En vain tiedä mistä aloittaisin, ja mihin soittaisin, lääkäriin, kouluterkkariin vai suoraan psyk.sairaanhoitajalle terveyskeskukseen...?Toivoisin vain että joku voisi auttaa ja saisi tän helvetillisen pahan olon pois..Haluaisin vetäytyä hetkeksi pois töistä, pois paikkakunnalta, pois kaikesta ja nukkua kunnes oon taas ehjä. Olen vältellyt pahasta olosta puhumista, sillä en ole uskaltanut kaataa kaikkea ystävien niskaan. En myöskään tiedä mitä sanoa, ihmiset ovat lähinnä aina tottuneet minut näkemään iloisena ja hyväntuulisena. Muutama päivä sitten tajusin etten jaksa enää esittää normaalia kun sisältä olen rikki eikä elämä tunnu enää miltään. Siksi kerroin muutamalle läheiselle ihmiselle että nyt on paha olla.Heidän huolensa tuntuu kuitenkin pelottavalta. En halua, että kukaan joutuu katsomaan mua tällaisena enkä kestä surkuttelua tai sääliä. Siksi puhuisin mieluummin jollekin, jota en tunne ja jonka kanssa en ole päivittäin tekemisissä. Tiedän että ammattiapu olisi paikallaan mutta en saa itsestäni irti hankkia sitä. Pelkään kaikkia lääkäreitä ja muita pelottavia ihmisiä 😞

Moi!
Hienoa pohdintaa ja mielipiteitä täällä! 🙂👍

On totta, että kaikki eivät koe asioita samalla tavalla ja ongelmatkin voi olla hyvin erilaisia. Yksi tärkeä tekijä on se, että voisi luottaa ammattiauttajaan. "Kemioiden kohtaaminen" on varmaan sitä, että kokee auttajan ymmärtävän tilanteessa ja uskoo hänen pystyvän auttamaan. Ellei kemiat kohtaa, niin olisi hyvä jos siitä voisi sanoa (tiedän että se on vaikeaa). Silloin voi olla mahdollista vaihtaa työntekijää. Mutta kovin montaa kertaa ei kannata vedota tähänkään, ettei ala siirtää puhumista tällä "verukkeella".

Olen kuullut usein varsinkin nuorten kyselevän sitä, että voiko ammattilainen oikeasti välittää?
Itse koen, että sillä hetkellä kun olen asiakkaani kanssa, olen juuri häntä varten ja haluan oikeasti auttaa häntä. Keskustelun jälkeen kokoan tiedot seuraavaa kertaa varten yhteen, josta voi jatkaa. Tämän jälkeen voin siirtyä kotiin tai seuraavan asiakkaan avuksi. Näin voin auttaa useita ihmisiä, mutta en polta itseäni loppuun. Jos asiakkaat olisivat koko ajan mielessä niin varmaan sekoaisin. Alussa joutui opettelemaan sitä, että osaisi lopettaa autettavan tilanteen miettimisen kotiin mennessä.

Ystävät ovat ensiarvoisen tärkeitä, mutta kun on kyse vaikeista ja voimakkaasti tunteita herättävistä asioista, niin pystyvätkö he menemään omaan kotiin ja keskittymään omiin asioihin ja omaan elämäänsä? Kyse on ystävyyssuhteesta, jossa yleensä asetutaan kovasti toisen asemaan ja ollaan tunteissa mukana. Tämän vuoksi ammattiauttajat eivät yleensä terapoi ystäviään, vaan ohjaavat heidät vaikeassa elämän tilanteessa osaavan työkaverin luo. Toki kuuntelemme toisiamme ja autamme, mutta terapia menisi yli voimien.

Terapian alussa olo voi pahentua, kun ikäviä asioita käsitellään, varsinkin jos puhuu niistä ensi kertaa. Tärkeintä kuitenkin on se, että lähtee hakemaan jostain apua, (terkka, lääkäri, kuraattori, kriisikeskus yms.). Ellei ensimmäinen ihminen osaa auttaa, niin hän auttaa löytämään oikean paikan. Joskus voi joutua odottamaan terapian alkamista jopa muutamia kuukausia, koska avun tarvitsijoita on aika paljon.

Olen kokenut, että avun hakemisessa nuoruus ja nuoren aikuisen ikäiset ovat hyvässä tilanteessa. Kun alkaa luomaan aikuisempaa identitettiä (kuka minä olen?), niin siinä vaiheessa on luonnollista tarkastella aikaisempia kokemuksia ja uskomuksia. Esim. huostaanoton tai vanhempien suuttumisen pelko on voinut estää avun hakemisen aiemmin. (Näitäkään ei tarvitsisi pelätä, koska yleensä näissäkin tilanteissa tilanne kotona rauhoittuu, kun apua tulee.) Auttajan näkökulma asioihin voi olla sellainen, jota ei ole aiemmin tullut ajatelleeksi ja se voi auttaa.

Monet aikuisetkin miettivät saako kaikesta puhua, esim. saako omista vanhemmista puhua pahaa esim. alkoholiongelma. Tämä ei kuitenkaan ole pahan puhumista, vaan ongelman selvittämistä, kun puhutaan pysytään tosi asoissa.

Tomppa

Minä kysyn sinulta tukihenkilö Tomppa, että miten sitten selviintyy, kun on puhunut niin paljon, että on polttanut sen ammattiauttajan loppuun.

Moi!
Ammattiauttajilla on useita asiakkaita ja en usko, että yhden asiakkaan asiat tai ongelmat aiheuttavat loppuunpalamisen. Ammattilaisilla on myös vastuu itsestään ja omasta hyvinvoinnista. Työtä voi rajata ja esim. suositella kollegaa, jos oma tieto/taito/voimat ei riitä. Asiakkaan ei tarvitse kantaa huolta ammattiauttajan jaksamisesta. 🙂👍

Uskallusta ja voimia! 🙂

Tomppa