Moi!
Hienoa pohdintaa ja mielipiteitä täällä! 🙂👍
On totta, että kaikki eivät koe asioita samalla tavalla ja ongelmatkin voi olla hyvin erilaisia. Yksi tärkeä tekijä on se, että voisi luottaa ammattiauttajaan. "Kemioiden kohtaaminen" on varmaan sitä, että kokee auttajan ymmärtävän tilanteessa ja uskoo hänen pystyvän auttamaan. Ellei kemiat kohtaa, niin olisi hyvä jos siitä voisi sanoa (tiedän että se on vaikeaa). Silloin voi olla mahdollista vaihtaa työntekijää. Mutta kovin montaa kertaa ei kannata vedota tähänkään, ettei ala siirtää puhumista tällä "verukkeella".
Olen kuullut usein varsinkin nuorten kyselevän sitä, että voiko ammattilainen oikeasti välittää?
Itse koen, että sillä hetkellä kun olen asiakkaani kanssa, olen juuri häntä varten ja haluan oikeasti auttaa häntä. Keskustelun jälkeen kokoan tiedot seuraavaa kertaa varten yhteen, josta voi jatkaa. Tämän jälkeen voin siirtyä kotiin tai seuraavan asiakkaan avuksi. Näin voin auttaa useita ihmisiä, mutta en polta itseäni loppuun. Jos asiakkaat olisivat koko ajan mielessä niin varmaan sekoaisin. Alussa joutui opettelemaan sitä, että osaisi lopettaa autettavan tilanteen miettimisen kotiin mennessä.
Ystävät ovat ensiarvoisen tärkeitä, mutta kun on kyse vaikeista ja voimakkaasti tunteita herättävistä asioista, niin pystyvätkö he menemään omaan kotiin ja keskittymään omiin asioihin ja omaan elämäänsä? Kyse on ystävyyssuhteesta, jossa yleensä asetutaan kovasti toisen asemaan ja ollaan tunteissa mukana. Tämän vuoksi ammattiauttajat eivät yleensä terapoi ystäviään, vaan ohjaavat heidät vaikeassa elämän tilanteessa osaavan työkaverin luo. Toki kuuntelemme toisiamme ja autamme, mutta terapia menisi yli voimien.
Terapian alussa olo voi pahentua, kun ikäviä asioita käsitellään, varsinkin jos puhuu niistä ensi kertaa. Tärkeintä kuitenkin on se, että lähtee hakemaan jostain apua, (terkka, lääkäri, kuraattori, kriisikeskus yms.). Ellei ensimmäinen ihminen osaa auttaa, niin hän auttaa löytämään oikean paikan. Joskus voi joutua odottamaan terapian alkamista jopa muutamia kuukausia, koska avun tarvitsijoita on aika paljon.
Olen kokenut, että avun hakemisessa nuoruus ja nuoren aikuisen ikäiset ovat hyvässä tilanteessa. Kun alkaa luomaan aikuisempaa identitettiä (kuka minä olen?), niin siinä vaiheessa on luonnollista tarkastella aikaisempia kokemuksia ja uskomuksia. Esim. huostaanoton tai vanhempien suuttumisen pelko on voinut estää avun hakemisen aiemmin. (Näitäkään ei tarvitsisi pelätä, koska yleensä näissäkin tilanteissa tilanne kotona rauhoittuu, kun apua tulee.) Auttajan näkökulma asioihin voi olla sellainen, jota ei ole aiemmin tullut ajatelleeksi ja se voi auttaa.
Monet aikuisetkin miettivät saako kaikesta puhua, esim. saako omista vanhemmista puhua pahaa esim. alkoholiongelma. Tämä ei kuitenkaan ole pahan puhumista, vaan ongelman selvittämistä, kun puhutaan pysytään tosi asoissa.
Tomppa