Pohjalla peloissaan
Täällä taas, se on kai itsessään jo merkki siitä että oon taas pohjalla. Vältän asioista puhumista niin pitkään kuin pystyn mutta viimeaikoina oon ollu taas halkeamispisteessä. Toivon tällä kertaa koko sydämestäni että tämän joku vaivautuu lukemaan ja jopa mielipidettä asiaan koska mun ongelma on konkreettinen eikä mun omilla pienillä aivoilla näytä vastausta löytyvän.
En jaksa enää kirjottaa koko bäkstooria tähän, sanotaan nyt vaan että masennus diagnosoitiin joskus -13 ja saman vuoden keväällä oli pahin syömishäiriöjakso sekä koko elämän aikainen ahdistus on yhä täällä. Lääkitys oli kuukauden kunnes allergia, äiti peru mun osastojakson jolloin oli tarkotus säätää lääkitys ja löytää terapeutti. Sen jälkeen oon ollut täysin tyhjän päällä, eli yli kaks vuotta nyt olen pyöritellyt peukaloita ja odottanut että milloin ne paremmat päivät alkaa.
Spoiler: niitä ei ole.
Keksin loputtomiin tekosyitä mun pahalle ololle: kesällä mulla on aina paha olla koska liikaa vapaata aikaa, talvella koska kaamos, syksyllä koska koulu ja no kevät nyt on vaihtelevaa. Jotenkin mulla on kestänyt tähän asti taas tajuta että ei niitä hyviä kausia ole enää ollut, ei enää pitkään aikaan.
En mä tiedä miten tätä pitäis kuvata, onkse kouluun uupumista lukion vikana vuonna vai yksinäisyyttä, tylsistyneisyyttä, kaamosmasennusta vai tässä vaiheessa jo luonteenpiirre. Mulla ei ole hyviä päiviä, oon ilonen ehkä parikymmentä minuuttia päivässä ja sit tulee taas lamauttava ahdistus. En mä edes tiedä mikä mua ahdistaa, tekemättömyys ja yksinäisyys tai niidenkin vähäisten ihmissuhteiden käänteet. Se ettei koulumenestys enää pysy hyvänä, se ettei mun elämällä ole tarkoitusta ja kaikki mun päiväunet liittyy kuoelmaan.
Tässä elämässä ei ole enää mitään jäljellä mua varten. En nauti enää mistään (paitsi ehkä sairaalloisen paljon mua korkeampiarvoisten ihmisten huomiosta) eikä mikään tunnu järkevältä. En tiiä miksi käyn koulua tai miksi pelaan pelejä päivät pitkät, mikään mun tekeminen ei johda mihinkään. Kaikki on ankeaa, surullista tai ahdistavaa. En pysty tutustumaan uusiin ihmisiin koska pelkään ja ahdistun eikä mulla ole enää ketään jäljellä. Vihaan perhettäni ja sitä yhtä ystävää, vihaan itseäni ja kuntaa jossa asun, vihaan harrastuksiani ja koko mun tulevaisuudensuunnitelmaa. Olen vaan katkera ja surullinen enkä tajua miksi kukaan haluaa olla elossa.
Tiedän siis ettei kaikki ole hyvin. Tää on paljon pahempaa kuin koskaan aiemmin vaikka en olekaan enää väkivaltaisen itsetuhoinen tai jaksa välittää mun painosta. En vaan oo koskaan ollut näin välinpitämätön tai kyllästynyt kaikkeen ja tää alkaa pikkuhiljaa jo pelottaa. Haen huomiota väärillä tavoilla ja asetan itseni huonoon asemaan saadakseni kehuja kirjaimellisesti keneltä tahansa. Oon muka ylpeä itsestäni koska selätin syömishäiriön yksin vaikka tiedän että mun ajatusmaailma ei ole muuttunut miksikään, ja ylpeilen sillä että oon ollut kohta vuoden puhtaana viiltelystä vaikka hakkaan ihoni nykyään mustelmille.
Lupasin konkreettisen ongelman. Kysymys on se, onko hoitoon hakeutuminen sen arvoista, ja milloin?
Tiedän etten voi elää näin, mutta näin pitkän ajan jälkeen en tiedä onko muuta elämää olemassa. Haluaisin kovasti yrittää ja hakea apua mutta mulla ei ole rahaa terapiaan tai kaupunkiin kulkemiseen ennen kuin vuoden päästä – jos nyt saan koulupaikan ja pääsen muuttamaan. Mun pitäis siis kitua vielä vuosi tuppukylässä ilman apua tai seuraa ilman tietoa siitä onko mulle enää mitään parempaa. Haluaisin vaan että joku kertois mulle suoraan mitä tehdä. Mun on pakko valmistua keväällä enkä tiedä onko mulla aikaa edes yrittää hakeutua hoitoon ennen huhtikuuta, enkä tiedä selviänkö siihen asti hengissä. Kaiken tämän lisäksi mun luotto terveysalan ammattilaisiin on vähän menetetty useampien epäonnistuneiden avunhakemisyritysten jälkeen.
Kertokaa joku onko tämä elämä enää minkään arvoista, ja voiko mua enää pelastaa? Pelkään että mulle vaan isketään taas ovi kiinni kun en ole ”tarpeeksi” masentunut tai itsetuhoinen. Pelkään että ne vaan sanoo että hei, sä oot vaan syntynyt tällaiseksi. Että joku korkeampi voima vaan päätti että mun elämä tulee jäämään lyhyeksi ja kuihdun hiljalleen pois. Pelkään enkä tiedä onko mussa jotain perustavanlaatuista vikaa vai onko mun elämä vaan kirjoitettu tällaiseksi rytmittömäksi tuskaksi.
Moi Ikos, mukavaa kun kirjoitit.
1. Sun kannattaa ehdottomasti hakea apua. Joskus siinä voi mennä alkuun se parikin vuotta, ennen kuin oikeasti löytää ymmärrystä ja halukkuutta auttaa sieltä tiskin toiselta puolelta.
2. Sinussa ei ole mitään perustavanlaatuista vikaa, eikä sun elämää ole tarkoitettu tällaiseksi tuskaksi. Elämällä voi olla sulle valtavasti annettavaa. Lukion jälkeen on paljon mahdollisuuksia, ja lukiotakin voi tarvittaessa käydä sen neljä vuotta, jos tuntuu että kolme on liian tiukka aikataulu.
3. Jos joku väittää sulle, ettet ole tarpeeksi masentunut, niin iske faktat pöytään. Kerro se, miltä susta tuntuu vaikeimpina hetkinä. Tämän pitäisi vauhdittaa asioita - jos ne siis eivät lähde menemään jo muuten.
Apua kannattaa hakea jo siksikin, ettet ole varma selviätkö hengissä huhtikuulle. Kyllähän tämä lause jo kertoo sen, että apu olisi varmaan tarpeen. Sut voi vielä pelastaa. Se ovi ei ole mennyt kiinni. Elämä voittaa ja sä voit pysyä elämässä mukana. Ethän satuta itseäsi, sillä sä nouset kyllä vielä. 🙂
Tsemppiä ja halauksia. ☺️❤️
Hei
Osaatko yhtään sanoo, mikä sua masentaa/ahdistaa?
Villikettu on oikeessa et kannattaa oikeesti hakee apuu. Kuinka kauan susta on tuntunu tolta?
Kaikki kyllä kääntyy hyväks ja vaikka joskus tuntuu (tiedän sen hyvin) et elämä ei oo elämisen arvoista nii kyl se silti on.
Onnee sulle🙂
Hei taas, tällä kertaa huomattavasti positiivisemmalla mielellä
villikettu, suuret kiitokset sun sanoista. Herkisti lukea ja antoi voimia tehdä taas asialle jotain, tuntuu uskomattoman hyvältä tietää että joku jaksaa välittää.
Sarjetty, masentaa ihan ilman syytäkin ja ahdistaa kaikki jääkaapissa vinossa olevasta margariinirasiasta ihmisille puhumiseen. En oikeen tiiä kaikkia mun ahdistuksenaiheuttajia, se vaan tulee päälle silloin kun sattuu sellainen ärsyke. Tää pahin jakso on ollut päällä nyt ehkä pari kuukautta mut masennustaustaa mulla on jo 5-6 vuotta ja ahdistus on ollu kyllä läpi koko elämän läsnä.
Yleistä updeittiä
Päätin tämän postauksen jälkeen että kyllä mun on pakko asialle jotain tehdä. Tässä maailmassa on vielä niin monta ihmistä joista en ole valmis luopumaan, ja haluan päästä taas siihen pisteeseen itseni ja hyvinvointini kanssa että voin toimia tasavertaisena ihmissuhteissa (mikä ei tällä hetkellä todellakaan toimi omin voimin). Aattelin soitella taas psykiatriselle mutta sitten muistin että ei hitto, sinnehän tarvii lähetteen joka mulla meni umpeen joskus pari vuotta sitten keväällä.
Puhuin eilen äidille aiheesta. Itkin, yllätys yllätys. Se lupas että he isän kanssa tukee ja hoitaa rahallisen puolen (koska se mua ehkä tässä eniten ressaa). Nyt tässä on vaan taas yhden ahdistuksenaiheen ylittäminen edessä kun pitäis soitella suuntaan ja toiseen, hankkia lähete ja muuta.
En tiiä että miten se lähetteen hankkiminen onnistuu, käykö perus TK-lääkäri vai pitääkö olla psykiatri? Meinaan etten jaksais enää tavata ylimääräisiä välikäsiä tai selitellä tilannetta, tykkäisin jos tää toimis sellasella paperi käteen ja ajat kalenteriin periaatteella, mutta ikävä kyllä inhimillinen kanssakäyminen on tässäkin sivutuotteena.
Jos joku tietää lähetteen hankkimisesta / laadusta / muusta vastaavasta mitä mahdollisesti tarvitaan psykiatrian julkiselle "arviointilaitokselle" listoille pääsystä niin kertokaahan ihmeessä. Kiitokset kaikille jotka tätä sotkua jaksaa seurata ja välillä jopa vastailla, autatte mua enemmän kuin uskotte.
Hyvä et oot puhunu vanhemmilles!🙂
Mä luulen et, jos sä kirjottaisit paperille ylös sun tuntemuksii eri tilanteis nii sun ois helpompi sanoo, mikä ahdistaa ja millon. Sillon sun ois helpompi kertoo siit ja apukin ois tehokkaampaa. Voisitko kokeilla?🌻🙂🌻
Sarjetty kirjoitti 26.10.2015 20:31
Hyvä et oot puhunu vanhemmilles!🙂
Mä luulen et, jos sä kirjottaisit paperille ylös sun tuntemuksii eri tilanteis nii sun ois helpompi sanoo, mikä ahdistaa ja millon. Sillon sun ois helpompi kertoo siit ja apukin ois tehokkaampaa. Voisitko kokeilla?🌻🙂🌻
Kyllä mä kirjoitan, ongelmana vaan se että, no sanotaanko että se on enemmän sääntö kuin poikkeus että nykyään ahdistaa. Asioista kertominen on ollut mulle aina kirjoittamalla helpompaa, mutta olen nyt ihan varma että tällä kertaa se apu tulee paremmin perille, kun olen itsekin täysillä jutussa mukana ja haluan parantua. Tiedän että yleinen teema tälle ahdistukselle on kanssakäyminen, eli sosiaalista ahdistustahan tämä eniten on. Eiköhän siinä riitä lähtökohtaa, ja edellistä arviointikierrosta muistelessa ne lääkärin kysymykset kyllä saa selville että mitä kaikkea tähän vyyhtiin on vuosien saatossa sitoutunut. Kiitokset ideasta, pitääpä kaivaa kynä ja paperi esiin kun sattuu tilanne päälle 🙂
Taas hieman edistystä, kuskaan isän huomenna terveyskeskukseen labroihin ja sovittiin että käyn siinä samalla varaamassa itselleni aikaa lääkärille, että sitä lähetettä kirjoiteltais.
Pitäis keksiä että mitä sille lääkärille sanoo että sen sais vakuutettua psykiatrisen tarpeesta sen sijaan että lähtisin taas jälleen tähän hyödyttömään (mun kohdalla) psykologipyöritykseen. Jospa se viesti menis perille kun kerron että tämä on pahempaa kuin aiemmin, ja että psykiatriselta sitä apua on aiemminkin etsitty / löydetty.
Sitten vaan toivotaan ettei arviointijaksolle ole jumalattomia jonoja, vaikka ainahan sinne on.
Porukat on siis perillä hommasta ja melkeen minä itsekin, eiköhän tämä tästä lähde rullaamaan pikkuhiljaa. On mulla lopulta niin monia keinoja hallita ahdistusta että tästä arkielämästä pitäis selvitä, ja toivottavasti tällä kertaa iänkin kartuttua otetaan hoitopuolellakin tosissaan. Päivitän mahdollisesti tänne taas jos ja kun edistystä / muutosta tapahtuu suuntaan tai toiseen. Valtavat kiitokset jälleen.
Moi
Kannattas varmaan kertoo sille lääkärille koko totuus...
Hyvä et menee paremmin🙂🌻