Makaan hiljaa ja odotan. On niin kuuma, että hikoan. Seuraavassa hetkessä tunnen vilun väristyksiä. Siirrän peittoa pois, mutta koen turvattomuutta. Vedän peiton takaisin päälleni. Ikään kuin siihen kääriytyminen saisi ajatuksenikin nippuun. Teen töitä, teen kaikkeni etten murru. Värinä ja itku valtaa koko kehon ja mielen. Makaan, en enää hiljaa, enkä enää odota. Itken rajummin kuin vuosiin.

Se ei ole helpottavaa eikä puhdistavaa itkua. Se on itkua jonka säkeet kertoo lohduttomuudesta ja epätoivosta, itkun kaiku on pelokas ja tahti lähes hysteerinen. En kykene ajattelemaan. Kun pahin on ohi, huomaan joutuneeni taas pimeälle puolelle. Siihen mustaan maahan, jossa kävin ensimmäistä kertaa 16 vuotiaana. En ole käynyt siellä aikoihin. Ehkä leikkinyt ajatuksella, mutta kääntynyt portilla hyvissä ajoin pois.

Pimeällä puolella tapahtuu pahoja asioita. Siellä muutun itsekkääksi. Olen kuitenkin vahvempi, löydän helpotuksen ajatuksesta jäädä sinne. Koen jopa hieman hymyileväni kaiken kaaoksen keskellä. Nousen sängystä, laitan kaikki valot päälle. Katson itseäni peilistä. En näe peilistä mitään muuta kuin kasvoni jotka ovat kauttaaltaan märät hiestä ja kyynelistä. Hiukset ovat sotkussa pitkin kasvoja, liimautuneena epätoivoon ja ahdistukseen poskipäillä. Silmät roihuavat. Ne eivät ole tyhjät, vaan niistä näkee kuinka alitajunta työskentelee hurjaa tahtia.

Ennenkuin huomaan seison keittiössä. Pienen työtason edessä. Tasolla on vain mikro, muuta siihen ei oikein mahdu. Mikron päällä on leipäveitsi. Käytän sitä moneen muuhunkin, sillä sen terävät sahalaidat käy moneen. Veitsen kahva on harmaa, terä likainen. Nautin tilanteesta, mutta lasken veitsen takaisin. Havahdun pimeältä puolelta, tunnen rauhan laskeutuvan kehooni. Lääke alkaa auttaa. Se saa minut lamaantumaan ja palaamaan sänkyyn. Sängyssä itken vielä viimeisen itkuni. Mutta hiljaa.

Mietin hetken tapahtunutta. Minun on pakko olla päästäni sekaisin. En pysty miettimään tulevaisuutta, tuntuu että huomista ei ole olemassakaan. Mutta sen tiedän, että jos minulla tulevaisuus on, se on luultavasti suljetulla osastolla. Tiedätkö mikä tilanteen laukaisi? Se, että puhelinta katsottuani en ollut saanut viestiä ihmiseltä jolta sitä odotin. Sen sanominen ei tuota ainoastaan häpeää, vaan myös pelkoa. Tilanteen on oltava paha, taustalla on oltava jotain suurta, jota edes minä en ymmärrä. Edes minä, joka tiedostaa niin paljon asioita itsessään ja joka tuntee itseään niin paljon.

Taustalla oleva asia saa pimeän puoleni esiin. Sen joka sumentaa järjen, ikään kuin sammuttaa järjestelmän. Olen kylmäkiskoisesti ajatellut jäämistä tuohon mustaan maahan. Tänään tein siitä konkreettista. Tein siitä mahdollista. Palasin kyllä takaisin, enkä kadu sitä.

En halua nukkua, en halua syödä. Haluan ympärilleni muutaman tärkeän ihmisen joiden kanssa voin maata hiljaa. Itkeä, eikä kukaan kysy miksi. Jotka kuuntelevat jos puhun. Tuskin puhun, koska en halua. En juuri nyt. Pelkään mennä ulos, en halua nähdä ketään. Pelko ja ahdistus ajavat minut nurkkaan. Lohduttomuus ja turvattomuus kalvavat mieltäni joka ikinen sekunti. En saa kiinni yhdestäkään ajatuksesta päässäni.

Nämä asiat, ongelmat, ovat olleet aina osa elämääni. Olen kokenut ylä- ja alamäkiä, mutta sairaus on aina ollut läsnä. Välillä hallitsen sitä, olen sen yläpuolella. Toisinaan se kirjaimellisesti ottaa vallan. Mutta tämäniltainen muistutti minua jostain jota en ole voinut unohtaa vaikka olen yrittänyt. Sain kohtauksen, jota en ole saanut neljään vuoteen. Neljä vuotta sitten nämä tilanteet olivat osa jokapäiväistä elämääni. Illalla tunsin pelkoa, ahdistusta, lohduttomuutta. Tunteiden voimakkuus sai minut itkemään, lähes ulvomaan. Tuntui, että halkean – en pystynyt pitämään sitä sisälläni, enkä päästämään ulos. Rintaani puristi niin, että pelkäsin kuolevani. Ei, en pelännyt, kuolema oli noina aikoina ainut positiivinen ajatus. Tarrasin kiinni hiuksiini, repimällä tunsin jotain. Potkaisin seinää, turhautuneisuus sai aikaan krampin omaisia liikkeitä. Kehoni taipui kaarelle, ikään kuin vääntyi henkisestä kivusta. Olin varma, että sekoan. Kaikki tämä tuntuu tekevän taas tuloaan.

Tervetuloa taas elämääni, pimeä puoli.

—
kiitos jos jaksoit lukea