On tosi vaikee alottaa kirjoittaminen yhtään mistään, nyt kun oon lukenu muiden topiceja täällä niin mun oma tarinani tuntuu liian vähäpätöiseltä kerrottavaks, mutta haluan kertoo sen kuitenkin, koska haluan apua ees johonkin.

Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan, siis ykköseltä ysille asti. Kiusaaminen oli pääosin sanallista kiusaamista ja matkimista; huorittelua, valheita siiitä että mulla on AIDS eikä muhun voi koskea, ”hassun” kävelytyylin matkimista jne., mutta oli myös tönimistä ja kerran mun päälle heiteltiin kiviä ja joskus bussipysäkillä lumipalloja, joissain niistäkin taisi olla pieniä kiviä sisällä. En muista niin tarkaan, kun en halua. Kuutosen opettaja laitto mut pyytään anteeksi pojalta joka sanoi ettei ollut kiusannut minua kuten väitin vaan seurannut vierestä. Yläasteella minua ja erästä toista tyttöä haukuttiin lesboiksi koska vietimme aikaa yhdessä. Muut tytöt ottivat selvää ihastuksistani ja kertoivat asian ko. henkilöille, jotka karttelivat sen jälkeen mua oikeen kunnolla. Ysillä en jaksanut enää kiinnittää huomiota kiusaamiseen, mutta ei se sitä vähentänyt.

Vuonna 2007 naapuruston juhannusjuhlissa erään ystäväni isä kähmi mua – kännissä tottakai – veljeni ja tyttärensä edessä, ja myöhemmin yöllä vanhempani riitelivät koko yön ja uhkailivat erolla. Sillon alotin viiltelyn ja se on jatkunut tähän päivään asti.

Lukiossa kiusaaminen loppu, mut välit iskään huononivat entisestään (ne alko huonontua heti kun murrosikä alko osottaa merkkejään) ja me riideltiin toosi usein.

Ekan kerran suunnittelin itsemurhaa hiihtolomalla 2009, koska mulla oli huono olo – mulla on siis emetofobia. Makasin sängyllä ja ootin hetkee et jaksan nousta hakemaan veljen askarteluveitsen ja mennä ulos sellaselle pienelle luistelulammelle. Mut huono olo meni ohi eikä itsari tuntunu enää vaihtoehdolta. Saman vuoden keväänä, ihan toukokuun alussa menin metsää, suunnitelma oli jäädä sinne kuolemaan. Viiltelin iitteeni terävällä oksalla, arvet siitä näky pitkään. Seuraavana koulupäivänä menin sit kertoon terkkarille, että on paha olo henkisesti ja muuta, se ohjas mut koululääkärille, joka oli ”kovasti huolissaan” ja se ohjas mut koulukuraattorille, todella mukavalle nuorelle naisihmiselle. Tykkäsin käydä siellä vaikka itkin joka kerta. Kesä tuli kuitenkin nopee vastaa nii käynnitä jäi. Just enne koulun loppua aloin seurustella erään pojan kanssa, mutten kertonu sille mitään, oltiin molemmat ujoja ja se olis ollu vaikeeta ja pelkäsin et säikäytän sen pois. Kesällä viiltely jatku vaan, viiltelin nilkkaa, nii oli helppo väittää et olin lyöny jalkani laituriin tai raapassu oksaan metässä. Syksyllä aloin suunnitella taas itsemurhaa, viiltelin paljon. Poikaystävä huomas jäljet mut käskin sen olla niinku niitä ei oiskaa. Aloin syksyn mittaa paljastaa poiaystävälleni pahaa oloani ja poikaystävä lohdutti ja yritti auttaa. Suunnittelin itsaria 18. syntymäpäivälleni seuraavan vuoden helmikuulle, ja se autto jaksaan viel. Kävin kuraattorilla, mutta se kevään ihana kuraattori oli jääny pois ja tilalla oli joku toinen nainen kenestä en tykänny. Kuraattorikäynnit oli pakkopullaa ja se kuraattori keskusteli vaan mun vanhempien alkoholinkäytöstä.

Tammikuussa sitten oli kunnon riita iskän kans. Sillä oli töissa samanlainen kamera kun mulla ja se olis halunnu laturia lainaan kun niitten töissä se oli hukku. Mää en löytäny sitä ja iskä alko haukkua että mikään ei löydy sillon kun tarvis yms. Ja se kamera (edellisvuoden synttärilahja) olis kuulemma ollu puoliks mun veljen ja sen olis kuulunu saada käyttää sitä yhtä lailla kun munkin. Jossain kohdin mää suljin lapsellisesti korvani ja lällätin ”en kuule en kuule en kuule” ja sit huusin iskälle et oon masentunu vanhempieni takia (osin totta sen juhannuksen jälkee). Se huus takas et paskat mitää masentunu oo ja mee lattialle nukkuu. Väitin vastaan että en mee ja se laski 3, 2, 1, nyt lattialle nukkumaan. Mää nousin sängystä, kävin ettiin sen laturin ja sen kameran, otin muistikortin talteen ja heitin sikää päin laturin ja kameran. Ei osunu, tietenkään, mutta kamera hajos osuttuaan sängypäätyyn. Iskä rauhottu ja mää tekstasin poikaystävälleni, että tulee seuraavana päivänä mun kanssa terkkarille, asiat on huonosti. Mut jänistin, enkä kertonu ees poikaystävälle, et mikä on vikana enkä suostunu menee terkkarille. Seuraavana päivänä poikaystävä kyseli koulussa välillä, et ootko varma ettet haluu mennä terkkarille, tuun kyl sun mukaa, mutta en silti mennyt. keväällä kuraattori vaa totes, että sulla on kaikki hyvin, ei tarvi enää käydä. Mulla oli ollu vaa hyvä päivä.

Helmikuun itsari jäi välistä, ja muutenki loppuvuos meni paremmin kun hyvin. Kevättalvella 2011 menin poikaystävän perheen kanssa Lappiin viikon lomalle kirjotusten päättymisen kunniaks. Sen viikon tiistaista lauantaihin sain paniikki- ja ahdistuskohtauksia ja onnistuin viiltelemään itteeni kerran. Mun olo oli koko ajan huono, henkisesti siis, ja olin tosi herkkä. Me pelattiin kuuden hengen porukalla Pictionarya ja kun poikaystävä ei arvannu mun piirtämää sanaa, heitin kynän raivoissani pöydän poikki. Kohta sanoin, et meen yläkertaan hakeen vettä. En kuitenkaa menny takas alakertaan pelaamaan vaan menin kuitenkin mun ja poikaystäväni huoneeseen peiton alle itkeen. Muut jatko peliä, mut alko kohta ihmetellä et mihin jäin. Poikäystävä lähti ettiin mua ja löys mut peiton alta itkemästä. Kohta meitä tultiin hakeen ja valehdeltiin, että mulla oli huono olo, jonka muut usko, koska alakerrassa oli aika huono ilma. Muutenkin koko loman ajan tuntuu siltä, et poikaystävä sai pitää mut erossa saksista, ladyshaveista ja särkylääkkeistä etten olis aiheuttanu vahinkoo; jos halusin jotain mun laukusta nii poikaystävä yleensä etti sen mulle. Junamatkat sinne Lappiin oli yhtä helvettiä, vaikka se oli yöjuna; mulla on emetofobia ja pelkäsin ne matkat että oksennan, vaikkei mulla ollu mitenkää huono olo.

Sen Lapin reissun jälkeen ilmotin poikaystävälleni, et teen ylppäreitten jälkeen itsemurhan. Me alettiin jutella tosi paljon näistä mun asioista ja tietenkin mun poikaystävä ryritti saada mut kääntään päätä. Käskin en vannoo, ettei se kerro kellekkään mun aikeista ja se vanno, mutta sano et jos teen itsemurhan nii se ei voi elää itsensä kanssa kun tiesi että teki sellasen lupauksen kun kertomalla jollekulle se olis voinu auttaa. Mun olo alko helpottaa, ja sanoin että ehkä voin sittenki vielä jatkaa, mutta myöhemmin taas päätin tehdä sen itsarin sillon ylppäreitten jälkeen. Noh, olin koko ylppäreitten jälkeisen viikoon poikaystävälläni, joten se suunnitelma ei toteutunut.

Kesällä pariin oteeseen mulle tuli t o d e l l a huono olo, ekalla kertaa olin poikaystävälläni, joten en voinu vahingoittaa itteeni, mut kahella muulla kertaa olin kotona ja tekstasin huonosta olosta poikaystävälleni. Ekalla tällaisella kerralla kerroin meneväni keittiöön hakemaan veitsen. En huonolta ololtani päässy kuitenkaa ylös sängystä – oli siis yö – ja kun huono olo helpotti, nukahin. Se aiheuttui hieman hankalan tilanteen, olin nukahtanu sen tekstarin jälkeen, jossa kerroin meneväni hakeen veistä ja poikaystäväni laitto takas viesti mihin ei kuitenkaan saanu vastausta. Poikaystävä yritti soittaa uudellee ja uudellee mutten vastannu ja lopulta yritti soittaa veljelleni – joka nukkuu samassa huoneessa – ja sillon heräsin veljeni kännykän valoon ja tekstasin poikaystävälleni olevani kunnossa.

Elokuussa, kun ollimme asuneet pari viikkoa omassa kämpässä, mun tuli taas huono olo, tälläkin kertaa uhkasin tappavani itteni keittiöveitsellä. En taaskaan päässy ylös eikä poikaystävä olis eds antanu mun nousta, joten sekin jäi siihen.

Koko syksyn olen ollut ainakin melkein viiltelemättä, mut joku aika sitten paha olo heräs taas ja pahan olon itkeskely alko, ja sit se viiltely, oon kerran viilelly ja koko ajan tekee mieli viillellä lisää. Oon netistä kattellu viiltelykuvia ja ne on mun mielestä ihanan näkösiä, nii kauheelta ku se ehkä jostain kuulostaaki. Poikaystävä, nyk. kihlattu oikeestaa, menee tammikuussa armeijaan ja mua vähän jännittää, miten mun sillon käy. Ja nii pelottaa mun kihlattuaki.