Hei cerulean!

Jospa terapia auttaakin sinua eheytymään ja löytämään todellisen minäsi! Tähän asti olet antanut todella suuren vallan kiusaajillesi. Muista, että he kiusaajat keskittyvät uhrinsa arvosteluun mutteivät tunnusta hänen hyviä puoliaan. Se on todella mustavalkoinen toimintatapa. Ei ihme, että aikasi ilkeitä sanoja kuunneltuasi et usko itseesi!

Tottakai kiusaajia vastaan puolustautuminen on vaikeaa! Usein he toimivat ryhmänä, kun taas kiusattu on liian yksin. Epäoikeudenmukainen asetelma!

Voimia sinulle! Alku on aina vaikeaa.

Hei taas!

Silmiini osui ajattelemisen arvoinen kirjoitus itsetuntoon vaikuttavista asioista ja sen vahvistamisesta: http://www.nyyti.fi/linkit_ja_artikkelit/artikkelit/itsetunto.htm Lohduttava viesti tekstissä oli, että keinoja itsetuntonsa kehittämiseen löytyy! Olet, cerulean, nuori, joten sinulla on tässä suhteen paljon toivoa! Se että olet uskaltanut hakea apua, on ollut sinulle tärkeä ja iso askel. Se kertoo, että vaikka olet pelännyt, olet rohkeampi kuin olet tajunnutkaan. Minulle todellinen rohkeus merkitsee tuollaisia asioita, ei muiden mukana menemistä tyhmyyksiin. Mitä rohkeutta vaatisi kulkea valtavirrassa? Ole kiltti itsellesi!

Heippa taas pitkästä aikaa, nyt kun jaksan kirjoitella niin teenpä tämän=)

Olen nyt voinut enemmän ja vähemmän paremmin koko ajan. Lääkitystäni taas muutettiin, annoskoko on nyt kaksinkertainen, koska ahdistuskohtaukset alkoivat taas puskea läpi. Nyt olen taas hiukan väsynyt koko ajan, mutta en pelkää enää niin kovasti kuin ennen. Diagnoosiin taidettiin lisätä nyt GAD eli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ja se varmasti onkin mahdollinen, olen sitä itsekin miettinyt, ja otin puheeksi psykiatrilla, ja hän sitten sanoi, että ei se ole ollenkaan päätön ajatus. Tässä työstetään menneitä pikkuhiljaa, ja olen alkanut jo tutustua itseeni, siihen oikeaan pieneen tyttöseen jolla on terve kiinnostus maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan. Tuntuu hyvältä!

Välillä on ahdistusta, varsinkin jos on juonut alkoholia, se seuraava päivä on ihan hirmuinen...Joten en suosittele kenellekään sitä. Murheet kun osaa uida...=D

Mut pukeutumisessa ja ajatusmaailmassa, musiikissakin, olen löytänyt oman suuntani, sen maailman jossa tahdon olla. En yritä miellyttää muita vaan keskityn itseni miellyttämiseen, olen alkanut tykätä itsestäni, se on huisin jännää se=)

Painajaisia on toisinaan vieläkin, ja nyt on alkanut avautua uusia ikäviä muistoja menneisyydestä, sellaisia jotka olen yrittänyt unohtaa ja joita olen saattanut aiemmin pitää pikkuasioina...Kun olen nostanut sellaisia juttuja esille psykiatrin ja psykologin kanssa keskustellessani, on tullut palautetta siitä, että on selvää, että nämä asiat on vaikuttaneet psyykeen jollain tavalla...Harmi, olisin ollut fiksumpi ja puhunut niistä jo aiemmin jollekulle niin vois olla parempi olokin nyt...Noh...Näillä mennään, mikään ei ole myöhäistä!

Haluan nyt omalta osaltani yrittää puhua niille ihmisille jotka epäröi avun hakemisessa; se hinta ei ole, voi olla eikä saa olla oman terveyden palauttamiselle este! Ilmaisia palveluja saa varmasti. Ja kukaan ei siellä naura, ei tarvitse pelätä=) Ja jokaisen ongelmat on erilaisia, ja niitä arvioidaan tapauskohtaisesti. Kenenkään murheet ei ole liian pieniä tai mitättömiä, jos ne itseä vaivaavat ja ahdistavat. Kannattaa siis etsiytyä avun lähteelle, jos ei muuten niin alottaa täältä tukinetin keskustelusta; täällä saa ensiapua ihanilta ja lämpimiltä ihmisiltä, juttuseuraa sellaisilta jotka oikeasti tietävät mistä puhutaan🙂🌻🙂👍

Moi!
Minun elämäni 18-vuotiaaseen saakka meni pahoisas pelkotiloissa. Pelkäsin koulussa ihan kaikkia, varsinkin poikia. En koskaan mennyt discoihin, en ollut kaupungilla kaljapullojen kanssa, en festareilla. En harrastanut mitään. Vanhojentanssitkin jäiväit väliin. Väitin aina ettei kiinnosta, mutta fakta oli että pelkäsin kaikkien nauravan VAIN minulle, siis VAIN minulle. Kavereita oli pari, mutta 90% pelkäsin kuollakseni koulussa. En puhunut vieraille mitään, en mitään, katsoin vain seiniä pitkin ja jo lukiossa tärisin.

18-vuotiaana jouduinkin sitten mielisairaalaan, 19-vuotiaana sain diagnoosiksi skitsotyyppinen häiriö, eli psykoosipiirteinen persoonallisuus. Tunsin aina itseni ulkopuoliseksi. Baareihin en ollut mennyt, koska minuahan siellä vain oltaisiin tuijotettu ja naurettu.

Mutta kun 19-vuotiaana sain oikean lääkityksen, pelot lähtivät! Ne katosivat kuin tuhka tuuleen. MIKÄ FIILIS! Ne tyypit, joita olin pelännyt ja paennut, eivät olleetkaan enää pelottavia. Baarissakin oli vain tyyppejä, ei hirviöitä!😀

20-vuotiaana on elämäni alkanut. Tuli festarit, aerobicit, baarit ja ulkomaanmatkat ja kukaan ei pelottanut. Eräässä luokakokouksessa kaikki olivat suu auki, koska minä PUHUIN! Koko ala-asteen olin kävellyt muiden perässä, eristäytynyt ja ollut vain hiljaa tekemättä mitään, osaamatta mitään, koska tärisin pelosta.

Nyt 26-vuotiaana en enää pelkää. Aikuiskouluissa pidin esitelmät, olin äänessä, mutta ulkopuolisuuden tunne ja se, että selkäni takana puhutaan pahaa, on vaivannut. Tämä on ensimmäinen kevät 8 vuoteen kun en koko ajan epäile ja minulla on hyvä olla. Minusta on tullut räväkkä ja äänekäs, mutta joskus muistan ne kuinka istuin bussissa ja pelkäsin kaikkia. Kuinka kävelin koulussa peläten kaikkia, kuinka hikoilin kainalot märiksi tunneilla pelkän pelon takia ja välttelin katseita...

Onneksi edes viimeiset kuusi vuotta en ole niin pahasti pelännyt.🙂🌻

Ja vielä lisäys...

Jos minua vielä pelottaa, niin pidän silmät auki ja hengitän ja mietin, että tämä MENEE OHI! Tämä ei ole totta. Silmät auki ja hengittää syvään ja varsinkin kunnolla ulos. Auttaa kummasti. Terapiassa opin, että silmät pitää pitää auki ja hengittää koko ajan niin kummasti alkaa helpottaa.

Heippa,

mun pitäisi myös koittaa varmaankin samoja kikkoja...Sillä nuo mun kaikki pelot ei ole vielä lähteneet...Tänään olin kaupungilla opiskelijatapahtumassa...Tuntui kuin päässäni olisi kuhissut muurahaisia, toisinaan en ollut ollenkaan omassa kehossani vaan katselin ikäänkuin ylhäältäpäin kun kaikki nauravat ja ilakoivat ja tuo yksi surkea tyttö tuossa pyörii ja panikoi. En toisinaan edes tiedostanut olevani läsnä...Ehkä tämä johtuu lääkkeistä, ehkä jostain muusta. Joka päivä minulle on viimeisten kolmen päivän aikana tullut paniikkikohtaus. Tai ei paniikki vaan ahdistus. Ei ole vaikeuksia hengittää mutta tajunnan pysyminen ja jäsenten liikuttaminen on hankalaa. Olen aivan kuin halvaantunut hetkisen ja semmoinen kylmä aalto kulkee kropan läpi kun tajuan että olen vaarassa. Vaikken siis tietenkään tosiasiassa ole missään konkreettisessa tilanteessa jossa minua jotenkin uhattaisiin. Mutta luulen niin. Eilen vedin ranteeni auki. Ahdisti niin etten pystynyt istumaan. Ja kun näin vereni virtaavan rauhoituin. En tiedä, pitäisi kaiketi kehittää jokin rakentavampi tapa purkaa ahdistuskohtaus kuin syödä kipulääkkeitä ja viillellä...=(

Välillä on niin niin niin hyvä olla. Olen löytänyt itseni. Mutta olo on kuin olisin synnyttänyt itseni uudestaan pikkutytöksi, jonka hintelät jalat eivät kannattelekaan tätä koko vastuun taakkaa joka minulle on tässä kymmenen vuoden horroksen aikana päälle kasattu...=(

Hei cerulean!

Me täällä todella olemme hengessä mukana haasteissasi. Olen iloinen, kun olet ottanut sen riskin, että olet etsinyt apua. Vaikeiden kokemustesi vuoksi se on kenties ollut sinulle tavallistakin hankalampaa. Eivät hankalat tunteesi ole häpeäsi vaan taustaasi nähden ymmärrettäviä. On monia hyviä ihmisiä, jotka eivät halua sinua satuttaa vaan auttaa! On positiivista, että olet alkanut tiedostaa tätä.

Mikä opiskelijoiden joukossa herättää ahdistusta? Tunnetko itsesi jotenkin ulkopuoliseksi? Et ole surkimus vaan aivan samanarvoinen kuin muutkin. Älä usko vanhojen kiusaajiesi sanoja, sillä he eivät ole olleet rehellisiä.

Kiusaajani jatkaa elämäänsä eteenpäin, voi hyvin, on onnellinen ja iloinen ja hänellä on paljon ystäviä ja mikä hänelle tärkeintä, rahaa. On minusta jotenkin ahdistavaa se että vaikka hänellä on paljon ongelmia hän jaksaa elellä elämäänsä ja minä junnaan paikoillani, vaikka se ongelma oli hänessä, ei minussa, ei minussa ollut mitään vikaa silloin kun minua kiusattiin vaan hänellä oli päässä vikaa...Ja silti...Minä olen se köyhä joka kärvistelee opintotuella ja hän ajelee hienoilla autoilla. Ei sillä että minä haluaisin samanlaista. En todella halua. Minä haluan tunnelmoida ja tuntea. Omasta mielestäni olen paljon kiusaajaani rikkaampi. Mutta tiedän ettei hän ajattele samoin. Hänelle tärkeintä on huomio ja maallinen omaisuus. Ja sen ansiosta monenmonta ihmistä ajattelee että hän on jollain tavalla muita parempi. Ainakin minua...Miten tässä maailmassa se voi mennä niin...?! Että jotkut vain ovat niin suloisia ja lellikkejä että salaa voivat satuttaa toista ja sitten esim. opettajat sanovat että "eihän tuo tyttö kiusata voi, se on niin kiltti tyttö." Ja sitten minulle, kiusatulle, sanotaan että "menepäs nyt siitä." Kun on rahaa, on valtaa tehdä mitä vaan. Se minua ahdistaa. Kukaan ei päälle päin uskoisi kyseisestä kiusaajasta että hän olisi jollain tasolla paha. Vaan kappas, moni kakku päältä kaunis, jos kliseisesti sanotaan.

Opiskelijoissa minua pelottaa suurimmin ehkä alkoholi. Ja se että joku juovuksissa tulee puhumaan minulle. Olen ihan paniikissa silloin. Siis jos itse olen selvinpäin. Minä en tykkää alkoholista, en ole absolutisti mutta mieluiten olen ihan selvinpäin ja juon limpparia. Minua ei kiinnosta tuhota aivosolujani, ihmissuhteitani ja itsetuntoani, terveyttäni, taloudellista tilannettani, opiskelujani tai mitään muutakaan alkoholilla. Pelkään ihmisiä. En pelkästään humalassa olevia, vaan kaikkia. Kovaäänisiä, hiljaa olevia, käveleviä, paikallaan istuvia. Tuntuu että jokaisella on vain yksi tavoite: nitistää minut. Jokainen hautoo jotain suunnitelmaa minua varten, jokainen niistä jotka katsovat minuun vihaavat minua. Tämä on nyt lääkkeiden avulla vähän helpottanut mutta silti, kehitän aikamoisia salaliittoteorioita edelleen...☹️ En luota kehenkään.

Se on kyllä kumma, miten jotkut koulukiusaajat ovat opettajan edessä enkeleitä. Niin oli osa peruskouluaikaisista kiusaajistanikin... Vaikeat koulukokemukseni ovat takanapäin. Kuitenkin kiusaaminen on jättänyt minuun jälkensä. Ujous ja epävarmuus ovat helpottuneet hiukan iän mukana mutteivät kadonneet.

Vanha kiusaajasi ehkä omistaa paljon tavaraa, mutta et näe, mitä hän tuntee. Onni tulee siitä, että välittää ja tulee välitetyksi. Hyvä omatunto tuo rauhaa, jota ei muita huonosti kohteleva tunne. Hän taistelee itsensä kanssa ja kuvittelee korottavansa itseään kiusaamalla.

Hyvä, että lääkkeet ovat vähentäneet ainakin jonkin verran salaliittoteorioitasi! Pelkäät, kuitenkin järkesi toimii ja tiedät teoriasi vääriksi. Kuinka saisi järjen äänen tarpeeksi voimakkaaksi? Sitä itsekin tunteellisena ja herkkänä ihmisenä mietin. Totuus on, että toverimme elävät omaa elämäänsä ja että he siksi ajattelevat omia asioitaan.

Kirjoittelehan!

Heipä hei! Miten teidän kesä on mennyt? Olen niin ylpeä sinusta Cerulean kun sait haettua apua!!! 🙂🌻 Se on vaikea askel, jokainen meistä tietää sen. Mutta sen ison askelen jälkeen ne askeleet on pienempiä eteenpäin. Ikävä kuulla, että paha olo on vaivannut vielä lääkityksen aloittamisen jälkeenkin, mutta luulen että näissä asioissa mennään vähän 2 askelta eteen - 1 taaksepäin-meiningillä. Toivottavasti jaksat uskoa siihen unelmaan niiden takapakkienkin aikana.

Itse aloitin juuri pari viikkoa sitten Kelan tukeman terapian ja toivoa paremmasta elämästä riittää vaikka muille jakaa. Toisaalta vähän pelottaa kaivella sisimpää, mitähän sieltä vielä löytyy... toisaalta olen mahdottoman utelias tuntemaan itseni paremmin. Mikä teki minusta tällaisen? Olen ollu suunnattoman onnekas myös löytäessäni lähipiiristäni tukiryhmän: ystäviä, jotka ovat kamppailleet mielenterveysongelmien kanssa aiemmin tai vieläkin. Kuten joku edellä jo taisi sanoakin, tahtoisin suositella myös sinulle vertaistukea, koska me ei olla näiden ongelmien kanssa todellakaan yksin.

Jaksamista ja hyvää syksyä kaikille! 🙂👍

Moi kärsin myös pelkotiloista,pelkään ja jännitän ihmisiä ja kaikkea.