Heippa cerulean!

On varmasti rankkaa kärsiä päivittäin peloista. Kirjoitit tuomituksi tulemisen pelosta ja toisaalta pelosta käydä kodin ulkopuolella. Tuli tunne, että sinulla olisi vaikeita sosiaalisia pelkoja, mitä ajattelet? Olen itsekin arka. Entisenä kiusattuna myös ymmärrän kiusaamisen jättävän jälkensä.

Kun on tarpeeksi satutettu, ei uskalla enää luottaa toisiin. Kun ei itse pidä itsestään, ei usko muidenkaan pitävän. Juuri nuo tunteet saavat sulkeutumaan. Toivon elämääsi paljon myönteisiä kokemuksia! Se, mitä oletkin kokenut, ei ole vienyt ihmisarvoasi. Kiusaajasi ovat etsineet "vikojasi" ja sivuuttaneet hyvät puolesi. Toiminnallaan he ovat paljastaneet, että HEILLÄ on ollut opittavaa. Ne, jotka todella ovat haluttavia ystävinä, eivät herkästi tuomitse muita, eivät sinuakaan!! Muistathan sen!!🙂👍

Kiitos paljon viestistäsi, Eläväinen; olen lähinnä vain toivonut jonkun ymmärtävän tuntemuksiani...🙂 🙂🌻
Ja kyllä, minulla on varmasti sosiaalisia pelkotiloja, lähinnä erilaisia kauhuskenaarioita siitä, että minua vihataan ja halutaan vahingoittaa. Lisäksi kuitenkin murehdin erilaisia asioita valtavasti; pelkään menettäväni kontrollin omaan elämääni ja kaikesta on pakko pitää mahdollisimman tarkkaa kirjanpitoa sekä mielessä että paperilla...Öitä valvon vain siksi että pelottaa vähän kaikki. Pelkotilani eivät ole niin selkeitä kuin esmes vaikkapa araknofobia tai jokin muu perusfobia; en pelkokohtauksen tullen tiedä, mitä olen pelästynyt; välttämättä erityistä syytä ei edes ole. Koen vain erilaiset tilanteet (bileet, seuramatkat) uhkaavina ja ahdistun, jolloin pyrin välttämään tilanteen. Tämän vuoksi minusta on alkanut tuntua ettei ystävätkään enää jaksa tätä; en uskalla mennä mihinkään enää mukaan...☹️

Tiedän, etten itse ole viallinen, tai että minussa olisi jokin vaiva jonka korjaamalla saisi ilkeät ihmiset olemaan toisenlaisia. Minun pitäisi vain oppia muuttamaan oma suhtautumiseni muihin ihmisiin pelosta joksikin muuksi. Se tässä onkin se vaikea paikka. En tiedä, auttaisiko pelkokohtauksessa alkaa hengittää syvään tai sulkea silmät tms; haluaisin toimia tilanteissa toisin, mutten pysty. Paniikkikohtauksenomaisiksi nämä omat "atakkini" eivät muodostu kuin erittäin harvoin, mutta samanlaista ahdistusta niissä joka kerta on; pakottava tarve poistua tilanteesta. Nyt onkin tosi huono olla juuri siksi, että koko mun elämästäni on alkanut muodostua sellainen valtava pelkokohtaus, jossa mulla ei ole hetkeäkään hyvä olla. Sitten sitä alkaa miettiä, mitenkäs tästä "tilanteesta" pääsisi sitten pois...Ja ne mietteet ei ole valoisia...☹️

Cerulean, toivon sinulle erittäin paljon voimia!! Sinulla on siis kaikenaikaa tunne siitä, ettet hallitse elämääsi? Et pysty keskittymään johonkin muuhun kuin tilanteen ahdistavuuteen? Varmasti rankkoja kokemuksia!

Kaverisi eivät ole ilkeitä, mutta kukapa ei toisinaan kokisi olevansa yksin tunteidensa kanssa. Parhaiten sinua ymmärtäisi saman kokenut.

Löysin Tukiaseman sivuilta hyviä artikkeleja juuri ahdistuneisuudesta. Tässä linkki yhteen niistä: http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=316 Tuon tekstin luettuasi voisit vaikkapa katsoa ohjelistaa ahdistuneisuuden käsittelyyn.

Kuinka suhtaudut pelon tunteisiisi? Häpeätkö ehkä niitä, vaikka sinulla ei hävettävää olekaan? Ben Furmanin kirja Perhosia vatsassa on auttanut itseäni kohtaamaan pelkoakin. Olen ymmärtänyt, että jännitys on yleisempää kuin luullaankaan. Sen tajuaminen on auttanut minua suhtautumaan itseeni peloistani huolimatta. 🙂

Hei cerulean!

Itse elän kans erilaisten pelkotilojen ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvän ahdistuksen kanssa. Toivon, että sinuakin auttaa edes vähän tieto siitä, että et ole ainoa, joilla on näitä ongelmia!! Kun noin vuosi sitten kokosin rohkeuteni ja kerroin ongelmistani suoraan ystävilleni, koin vaan valtavan yllätyksen ja helpotuksen tunteen. Yksi omista ystävistäni myönsi, että hänellä on ollut samanlaisia ongelmia ja on ollut myös masentunut. Hänestä on tullut minulle iso tuki ja olen myös pystynyt tukemaan häntä. On mahtavaa kun voi kertoa jollekin, että "nyt ahdistaa" ja että he ymmärtävät. On mahtavaa tuntea, ettei ole friikki ja omituinen ja viallinen.
Halusisinkin rohkaista sinua kertomaan jollekkin ystävälle ahdistuksestasi, kaikki eivät ole semmoisia ihmisiä, kuin ne, jotka ovat sinua kiusanneet. Se yksikin ihminen voi tehdä olosi paljon paremmaksi. Tiedän, kuinka vaikeaa se voi olla, mutta minulla ainakin se kannatti.
Jatka myös avun hakemista! Minulla kesti 15 vuotta ennenkuin sain todellista apua ongelmiini ja nyt olen hakemassa Kelan kuntoutustukea psykoterapian aloittamiseksi. Ja minulla on mielialalääkitys ahdistukseen ja rauhoittavia tarpeen vaatiessa. Älä luovuta!

Tämän viestin on tarkoitus antaa sinulle oikein voimahali ja uutta voimaa! Et ole yksin näiden asioiden kanssa! 🙂👍

Voi kiitos tuhannesti teille jotka jaksoitte kirjoittaa! Olen taas monenmonta tuntia surffannut netissä hakien apua...Kohtaus on taas päällä, enkä tiedä mitä tehdä. ☹️ Tuntuu että kaikki ihmiset vihaavat minua, ja pelkään jokaisella teollani tai sanallani tekeväni itselleni hallaa...En muista mainitsinko siis että minua on kiusattu henkisesti koulussa jokunen vuosi sitten ja tämän lisäksi siis pahoinpidelty lievästi. Molemmat vaivaavat edelleen; pelkään tulevani kiusatuksi ja toisaalta vihatuksi niin, että minut hakataan. Hassua tässä on lähinnä se, etten pelkää fyysistä kipua. Minulle on yksi ja sama asia sattuuko tai tuleeko verta. Mutta henkisesti se tilanne olisi niin paha että saattaisin kuolla siihen paikkaan (tajuntani ainakin menettäisin).

Kiitos paljon linkistä ja kirjavihjeestä, tulen varmasti lukemaan teoksen ja linkin myös <3
Häpeän tuntemuksiani sen vuoksi että lähipiiri on osoittanut jo, ettei ymmärrä missään muodossa vanhoja iänikuisia pelkotilojani. Minulla ei ole enää mitään syytä pelätä, ja silti pelkään. Sitä he eivät ymmärrä. Vanhemmat syyttävät itseään ja muut ihmiset joille kerron ovat hiljaisia. Siksi olen itsekin tajunnut vaieta asiasta. Nyt aion huomenissa soittaa psykiatrille joka kartoittaa psykoterapiantarvettani ja lisäksi varata ajan yleislääkärille jonka kanssa keskustelemme lääkityksestä. Haluan vain parantua...

Ja kiitos myös sinulle Töppis, hienoa kuulla että en ole ainoa, vaikkei omaan lähipiiriini samanlaisia tuntemuksia kokevia ole sattunutkaan...🙂 Minun on kuitenkin vaikea puhua asioistani kenellekään...Pelkään että minua pidetään hulluna ja minuun otetaan entistä enemmän etäisyyttä. Olen kuitenkin todella alkanut huomaamaan, että ahdistus tulee kohtauksenomaisesti; äsken se kesti parisen tuntia...Yhtäkkiä huomasin olevani ajattelutyössäni lopputuloksessa, että minua vihataan. Sitten piti oikein kelata taaksepäin että tajuaisi miksi luulen minua vihattavan ja kenen luulen vihaavan. Ja sitten se iski. Suuri valtava ahdistus joka lamaannuttaa hetkeksi myös liikuntakyvyn (sellainen kylmä aalto kulkee kropan läpi); tiedostan olevani suuressa vaarassa. Mutten enää pääse kotoani parempaan paikkaan pakoon joten hengitän syvään ja vakuutan itselleni olevani turvassa...Mutta pelkään, että uhka tulee netin kautta...Olen aiemmin (silloin pahoinpitelyn tienoilla) saanut myös uhkaavia puhelinsoittoja ja vieläkin pelkään vastata puhelimeen...Ja siksi ehkä pelkään ahdistuksissani myös internetiä ja puhelintani...☹️ Tämä alkaa olla jo sietämätöntä...Ehkä saan lääkkeitä ja sitten helpottaa...Edes sen verran että jaksaisi seuraavaan päivään...☹️

Hei pitkästä aikaa, cerulean!

On tosi hienoa, ettet ole luovuttanut vaan että etsit apua! Tämä kertoo, että sinulla on enemmän voimaa kuin tajuatkaan. 🙂🌻 Olisiko sinulla traumaperäistä stressiä?

Ikävää, ettet ole saanut ymmärrystä. Läheisillesi vaikeat kokemuksesi ovat menneisyyttä. He ajattelevat, että sinun pitäisi mennä elämässäsi eteenpäin. Sitä varmasti itsekin haluaisit, mutta aina pelkkä tahto ei riitä. Anna itsellesi aikaa käsitellä pulmiasi. Mielestäni se, että olet valmis hakemaan apua, on eteenpäin menemistä! Kyseessä on sinulle tärkeä ja rohkea askel. Vaikeiden asioiden kohtaaminen vaatii aina rohkeutta. 🙂

Miltä ajatus vertaistukiryhmästä tuntuisi? Saisit kerrankin keskustella niiden kanssa, jotka sinua ymmärtäisivät. Vai olisiko ryhmään osallistuminen sinulle liian suuren työn takana?

Joo, mitä tässä itse diagnooseja itselleni olen netin avulla kehitellyt niin tuo justiinsa ptsd osuu aika hyvin kohdalle, ja sitten on tuo GAD eli generalized anxiety disorder...Mutta sitä ton posttraumaattisen kohdalla vain mietin että kuinkahan iso trauma siinä pitää sitten olla jotta semmoinen kehittyy...Koska mitä nyt kaikenmoista netistä luin niin yleensä se yhdistetään johonkin sota- tai suuronnettomuuskokemuksiin...Mua on vähän pahoinpidelty ja sit kiusattu henkisesti...Itse suurin kynnys avun hakemiseen oli juuri se että vähättelen kokemaani...Kun minusta tuntuu että sitä on paljon pahempaakin ihmisille sattunut ja silti jotkut heistä jaksavat vain kävellä hymyillen eteenpäin...☹️

Jep, nimenomaan, kaikki jankkaavat että pitäisi unohtaa ja antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...Muttakun minä en vain pysty. Eilinen kohtaus meni ohi, mutta elämä siitä eteenpäin onkin taas uuden pelkäämistä ja odotusta...Koska tiedän, että jokin taas laukaisee pelkotilan. Tällä hetkellä on ihan ok olla...Mutta tiedän että asia vielä ehtii muuttua piankin.☹️

Yritän työstää asioita, mutta tuntuu että mitä enemmän niitä ajattelee sen isommiksi paisuvat. Ja sitten kun ei ajattele, on kuitenkin koko ajan olo kuin jännitetyllä jousella; pelkää jotain abstraktia asiaa jota ei edes itse tiedosta...Se on koko ajan takaraivossa...On raskasta kontrolloida kaikkea mitä sanoo tai tekee...Haluttaisi puhua ihmisille mutta tiedän katuvani jälkeenpäin koska en luota että asiat pysyisivät minun ja tämän toisen välisinä...Täällä on hyvä kirjoitella anonyymisti, joskin pelkään jatkuvasti että joku tuttu tunnistaa minut...😭

Kyllä vertaistuki kuulostaisi hyvältä, mutta olen huono hakeutumaan sellaiseen...en tiedä mistä päin lähtisin etsimään...☹️

Cerulean, miksi asiasi olisivat sen vähämerkityksellisempiä kuin muiden? Olet yhtä arvokas kuin muut, ja jos koet asiasi vaikeiksi, ansaitset apua siinä missä muutkin. Ethän vertaa itseäsi toisiin, sillä olet YKSILÖ. 🙂

Sinun on helpompi avautua anonyyminä. Mitä ajattelisit omalle tukihenkilölle kirjoittamisesta? Ehkä hän voisi auttaa sinua avun hakemisessakin. https://www.secure-tukinet.net/omatuki.tmpl

Oletko pohtinut omaa suhtautumistasi pulmiisi? Häpeän tunteet tosiaan estävät sinua hakemasta apua, jota kovasti ansaitsisit ja tarvitsisit. Mielestäni herkkyydessäsi on enemmän inhimillisyyttä kuin kovuudessa. 🙂

Olen kyllä jutellut jo vuoden verran omalle tukihenkilölle, ja saanut kallisarvoista tukea, mutta silti konkreettisessa avunsaamisessa se ei sinänsä avita...Terapiaan pitäisi päästä, mutta eipä ole opiskelijalla juuri rahaa maksaa kalliita psykiatriaikoja...☹️ Siksi sitä olenkin lykännyt...Ehkä vaarallisen kauan; nyt kaikki tuntuu hajoavan käsiin...Olen ihan loppu...

Kiitos kauniista sanoistasi, olen ihmisenä valtavan herkkä, ja ehkä siksi kaikenmoinen kiusaaminen ja muut vastoinkäymiset koskevat niin kovasti. Luin lisäksi jostain nettikeskustelusta kommentteja joissa puhuttiin siitä, että ihmisen tulee kestää arvostelua, ja ei tarvitse tukea sellaisia heikkoja nynnyjä, jotka eivät itse osaa ottaa vastaan palautetta...Tai että jos joutuu joka paikassa vaan kiusatuksi tai pahoinpidellyksi aina on pakko jo olla itsessä jotakin vikaa...Niitä olen tässä pohtinut ja alkanut vihata itseäni aina vain enemmän...😭

Voi kun pystyisit unohtamaan nuo asiattomuudet! On ala-arvoista yrittää kohottaa omaa arvoaan kiusaamalla heikompiaan. Se on itsensä alentamista, sillä on osoitus kyvyttömyydestä empatiaan.

Oletko ehkä epävarma ja otat siksi kaiken epäoikeudenmukaisuuden itseesi? Miksi vahvistaisit epävarmuuttasi lukemalla asiattomia viestejä? Mikset niiden sijaan lukisi asiantuntijoiden teoksia?

Oli sinulla rahaa tai ei, ansaitset ja tarvitset apua! Kerroit vielä opiskelevasi. Olisiko koulussasi kuraattori tai terveydenhoitaja, jonka puoleen kääntyä? He varmasti ovat kuulleet monenlaisista pulmista. He myöskin osaisivat ohjata sinua eteenpäin. Kuullostaako pelottavalta? Muista siinä tapauksessa, ettei sinulla ole hävettävää. Oikeastaan voisit ajatella, että koska teet sen, mitä olet pelännyt, olet rohkeampi kuin luulitkaan.

Jep...Nyt jaksan jo hiukan kirjoitella...

Ilmeisesti minulla on posttraumaattinen stressihäiriö ja pitkäkestoinen masennus. Lääkitys alkoi tällä viikolla ja olen lähinnä nukkunut. Olen ihan poikki, mutta helpottunut psykiatrini tapaamisesta ja siitä, että tiedän näiden lääkkeiden alkavan kohta auttaa minua <3 Lisäksi toivon mukaan pian aloitettava psykoterapia auttaa minua löytämään sisältäni sen oikean minäni...Haluan tutustua itseeni jo...=)

Haluan myös kiittää niitä jotka jaksavat minua tukea, kiitos eritoten Eläväiselle <3 Olet korvaamaton.

Aivan mahtavaa, että olet lopultakin uskaltautunut hakemaan apua! Sen olet ansainnut!
Masennus ja postraumaattinen stressi ovat vaivoja siinä missä muutkin; niissä ei ole mitään hävettävää! Terapeuttisi on nähnyt ja kuullut kaikenlaista, joten sinun ei tarvitse pelätä puhua hänelle.

Kerrothan tänne edelleen kuulumisistasi. Olemme puolellasi, vaikka näkymättömiä sinulle olemmekin. 🙂

Heippa!

Huomaan itsessäni sosiaalisten tilanteiden pelon oireita, ja tuli mieleen koulukiusaaminen.

Olen ollut lähes koko peruskoulun ajan koulukiusattu, ala-asteella tosin en ymmärtänyt asian laitaa mitenkään. Kavereita ei oikein ollut, ja vietinkin paljon aikaa itsekseni, joskin kaipasin seuraa koko ajan. Pidin huomion keskipisteenä olemisesta (silloin jos näin sattui käymään joskus), mutta tunsin oloni usein ulkopuoliseks luokkalaisten seurassa. Kakarana muutimme paljon.
Yläasteella satuin löytämään oman tyylini vahvasti, ja olinkin kovin poikamainen tyttö 😉 näinä aikoina kiusaaminen pahentui, varsinkin ylempien luokkien poikien toimesta.. Oli nimittelyä, piikittelyä ja kaikenlaista sekä henkistä että fyysistäkin väkivaltaa. Oloni tuntui epätodelliselta, mutta jatkoin silti painaa eteenpäin, vaikkakin koulumenestys jokseenkin kärsi.
Huomasin kuitenkin vaivihkaa kasvavan pelon. Pelon siitä, että ihmiset taas kerran nauraisivat mulle. Ruokalaan meno tuntui jotenkin vastenmieliseltä, välitunneilla tupakalla toivoin vain, ettei "paha porukka" liittyisi seuraan ilkkumaan. Näinä vuosina kuitenkin rääväsuuna sanoin kyllä vastaan, mutta loppujen lopuksi kyky puolustaa itseään hälveni.

Tunnustan itse kiusanneeni yläasteen viimeisillä luokilla, olen siirtänyt oman pelkoni muihin. "Heikkoihin", mukamas puuttellisiin ihmisiin. Pelkäsin erilaisuutta, vaikka itse olin tyyliltäni erilainen ja puhuinkin erilaisuuden puolesta. Tunsin vihaa entisiä kiusaajiani kohtaan, mutta samalla kamppailin halusta parantua ja lopettaa ilkkumiseni näille mun kiusaamisen uhreille. Se vei voimat, täysin.
Peruskoulun jälkeen olin parissa lyhyessä koulussa. Ensimmäisen koulun aikana oloni oli kohentunut, mutta silti pelkotilat ja ahdistus vain kasvoivat "hyvän" olon varjossa.
Sain osakseni jonkin verran ihailua, mutta esimerkiksi ulkonäköni alkoi päivä päivältä ketuttamaan. En ollut missään määrin tyytyväinen itseeni. Aloin pukeutumaan huonosti ja mauttomasti peitelläkseni häpeää vartalostani. Iltaisin epätodellinen olo ja ahdistus ottivat vallan, ja pääsinkin terapiaan koulun aikana. Pelkäsin kuollakseni mitä ihmeellisimpiä asioita, pääni täyttyi mielikuvista ja pahoista ajatuksista.
Terapia auttoi pikkuhiljaa, ja ymmärsin itseäni enemmän.

Kuitenkin aloittaessani toisen koulun joulun jälkeen oireilu paheni taas, olin taas kiusattu. Mulle puhuttiin kuin p*skalle, kohdeltiin kuin "idioottia" ja syrjittiin paljon. Silti kun luokkalaisilla omat huolet painoivat, mun puoleen käännyttiin ja multa pyydettiin apua.
Tässä koulutuksessa työ oli hyvin asiakaslähtöistä, ja asiakastyöt jännittivät todella paljon sen lisäksi että kiusaaminen aiheutti mulle suuria paineita omasta osaamisestani. En taaskaan panostanut ulkonäkööni, olin aina rähjäisen näköinen, sillä aamuisin oli todella vaikea päästä ylös sängystä, ja silloin kun pääsin, söin vain aamupalan ennen lähtöäni katsomatta peiliin. Tämä ulkonäön nuhjuisuus varmasti aiheutti oudoksuntaa ja paheksuntaa asiakkaissani. 😟

Koulun päätyttyä todistukseni oli hyvä, tosin toistuvat poissaolot vaikuttivat numeroihin. Tein hetken alan töitä, mutta lopulta pelkoni töissä yltyi ja suorituspaineet kasvoivat niin suuriksi, että aloin epäillä jokaisen työkaverini tai asiakkaani vilpittömyyttä. Tunsin itseni todella ulkopuoliseksi kaikessa, enkä tuntenut osaavani mitään. Luulin, että jokaista liikettäni seurattiin, ja jokainen normaali huomautus mitättömästä virheestä nosti palan kurkkuun ja itkun silmään.
Vaihdoin kuitenkin alaa aiemmin mukavaksi koettuun työhön, jossa viihdyinkin sen ekat pari viikkoa. Sitten työpaikan epäkohdat, henkilökunnan vajaus ja huonohkot työolot laukaisivat pahoja stressitiloja. Pyrin suorittamaan työni aina hyvin, ja rankaisin itseäni pienimmästäkin inhimillisestä unohduksesta monia päiviä ajattelemalla kuinka surkea olen.. Työkavereiden seurassa tunsin itseni huonoksi, ja oireilinkin psykosomaattisesti töissä ja varsin pahasti kotona. Poissaoloja tuli paljon erilaisten vatsakipujen/ahdistuksen/unettomuuden takia, sillä stressasin todella pahasti tulevaa työpäivää.
Nyt aikeissani onkin vaihtaa työpaikkaa tajuttuani oireiden alkuperää, apua on psykologilta haettu. Ymmärsin vasta lähipäivinä, kuinka sos. tilanteiden pelko on pahentunut ja vaikuttanut jokaiseen liikkeeseeni. Kaupassa käynti tuntuu äärimmäisen vaikealta, joskus lähden kaupasta ostamatta mitään, jos tajuan että joka kassajonossa on se vähintään 10 ihmistä. Kahvilassa en voi kuvitellakaan käydä yksinäni, ainakaan ilman sydämentykytystä, tärinää, kuvotusta ja niskan jumitusta. Pelkään avopuolisoni sukulaisilla käymistä, heidän seurassaan syömistä. Pelkään jopa tavata vanhoja kavereitani/tuttuja, en osaa enää käyttäytyä luontevasti. Epäilen lähes joka ihmisen suhtautumista minuun; tuntuu että jokaisella on mielessään negatiivisia ajatuksia minusta, ja pelkäänkin halventavia/nöyryyttäviä kommentteja, mutta toisaalta myös normaalit huomautukset saavat mut melkein vajoamaan maan alle ☹️

Koulukiusaaminen on varmasti aiheuttanut monia näistä oireista. Silti elämässäni on monta, monta muutakin tekijää lapsuudesta lähtien jotka vahvistavat näitä vuosia kestäneitä ongelmia. Tuli vaan nyt tarve mietiskellä kiusaamisen seurauksia.. 😟
Tätä oli hankalahko kirjoittaa, ja sitäkin vaikeampi miettiä mistä aloittaa 😉

Voimia kaikille, jotka kamppailevat samanlaisten pelkojen kanssa! 🙂🌻

Ja vielä sen verran cerulean, on ollut hieno lukea uskalluksestasi ja selviytymisestäsi! Toivon sulle paljon voimia ja jaksamista nyt ja tulevaisuudessa 🙂🌻

Heippa taas kaikille, myös sinulle muffe, ja kiitos kirjoituksestasi, löysin useita yhteneväisyyksiä tarinoissamme🙂🌻

Tulin juuri psykiatrilta taas, tämä oli toinen käyntini. Lääkityksen ansiosta oloni on ollut aivan kamala, lukuunottamatta aivan viime päiviä. Ahdistun kaikesta mahdollisesta ja pelkään kaikkea, ja olen myös ollut itsetuhoinen. Nyt alkaa helpottaa, mutta silti pelottaa edelleen. En haluaisi olla epänormaali, haluaisin olla oma itseni...

Terapia aloitetaan kunhan löydän terapeutin jonka kanssa on hyvä yhteys ja ollaan samalla taajuudella. Siihen voi mennä aikaa, mutta on se varmasti sen arvoistakin. Olen toisaalta positiivinen, toisaalta en näe mitään tulevaisuutta. Ahdistaa epävarmuus kaikesta ja se että pelkään vain jääväni aina yksin asioiden kanssa. En uskalla/jaksa kuitenkaan mennäkään oikein minnekään, on aika kimurantti tilanne...=(

muffe, kirjoituksesi todella kuulosti tutulta. Minua kiusattiin lähinnä henkisesti, eristettiin joukosta yms. ja itse en koskaan kiusannut ketään, olen vain kasvattanut sisälläni sitä mustaa möykkyä joka puristaa sydäntä...Syytän itseäni kaikesta vaikeasta mitä on osakseni sattunut, itse olen syypää siihen että minua kiusataan, mitäs en osaa puolustautua...=( Ja toisaalta tiedän, ettei se ole koskaan kiusatun vika. Nyt on aika sekava olo, tuntuu että tarvitsisi mennä ehkä vain nukkumaan...Luulenpa että teen niin...Mutta tuli tarve ottaa yhteyttä teihin, jotka ehkä tiedätte mistä puhun...<3