Pelkoa, masennusta, laheisen ihmisen menettamista...
Moikka! 🙂
Niin, aloitin nyt uuden keskustelun koska ei se mielestani mihinkaan muuhunkaan oikein sopinut. En halunnut harhauttaa muita keskusteluja pois akuperaisesta aiheesta.
Siis, (jeps..tassa tulee jonkinlainen elamankerta.ei kylla ihan yksityiskohtainen sellainen 😉) Ajattelin meinaan etta taalta saa varmaan ymmarrysta ja tukea kohtalotovereilta.
*Miettii kuumeisesti mista aloittaa😋*
No vaikka tasta: Kun olin 7vuotias isani muutti kotimaahansa Italiaan, ja mina jain aitini kanssa asumaan suomeen. Silloin aidillani alkoi vakava alkoholi ongelma. Han saattoi juoda 3-4 pulloa viinia ja monta mayrista kaljaa paivassa.Samoin han saattoi olla jopa paivan tai kolme ties missa, ja mina siis yksin 7v ipanana kotona parkumassa aitia…😟 (ei tullut silloin mieleen kertoa kellekkaan..fiksu tytto mina)Oneksi minulla oli 2 vuotta vanhempi paras ystava jonka kanssa olin paivat. Kun mina olin 12 ja kaverini, sanotaan vaikka Martta, siis silloin 14, han kertoi minulle sairastavansa leukemiaa. ja pyysi minua joko jaamaan hanen rinnalleen loppuun asti tai sitten jattaa hanet jo nyt. Mina tietenkin jain siihen hanen viereensa, mita muutakaan. Aitini alkoholi ongelma oli ennallaan ja mina en edelleenkaan ollut puhut edes martalle asiasta, paitsi ehka han oli huomannut sen..tieda hanta. Mutta nyt han oli myos masentunut. minun olessa 14 han nain kun han yritti itsemurhaa.Soitin ambulanssin ja han paasy hoitoon. Lapsuuteni loppui siihen. Vuotta myohemmin kuoli ainut tukeni, Marta. Se oli kova pala, kovempi kuin nahda aitinsa yrittavan riistaa itseltaan henki, silla siina vaiheessa olin jo tajunnut etta en merkinnyt aidilleni mitaan.
Puolitoista vuotta sitten muutin aitini kanssa taas isani luokse, en edes muistanut minulla olevan sellaista.
Noh, nuo ovat kai ne asiat joita en koskaan kenellekkan kertonut, ja jotka nyt, vuosia myohemmin tulevat pintaan.😯🗯️ Ja olo on sen mukainen. ei vaan jaksa.
Ehka tama kirjoittaminen helpotti hieman. Ehka. Nain kun ei tarvitse naytaa kasvojaan, eika tarisevia kasiaan..☹️
Mutta mutta, kiitos kaikill jotka vastaavat jo nain etukateen.🙂🌻 Suuret halit!
p.s. esittayyin tulla toisssa otsikossa
Hei, luin juttusi. Juuri nyt en oikein keksi mitään sanottavaa. Tietenkin voisin sanoa, että myös minun lapsuuteni loppui 14 vuotiaana, kun isäni kuoli. Äitini lopetti silloin olemasta äiti.
Kirjoittele lisää, ehkä osaan joskus jotain viisasta vastata.
Moi!
Miten koet näiden asioiden vaikuttavan arkeesi? Minun lapsuuteni loppui varmaankin joskus 13 vuoden iässä kun aloin itse käyttää päihteitä ja ravaamaan miesten kanssa. Koko lapsuuteni olen saanut seurata isäni ryyppäämistä ja sitä kun isäni hakkasi vaimoaan (äitipuoltani)...tällähetkellä olen katkeroitunut hänelle ja halveksin häntä suunnattomasti. Teini-ikä mulla oli niin hankala että äitini oli niin toivoton että käytti väkivaltaa minua kohtaan pari kertaa ja huuti minulle halventavasti mm.huoraksi. Lopulta äiti luovutti holhoamisen kun olin 16 vuotias ja muutin nykyisen mieheni ( 10v vanhempi kuin minä) kanssa yhteen. Nykyisen olemme tosi hyvissä väleissä äitini kanss mutta nuoruudestani emme ole puhuneet.
Minulta kuoli paras ystäväni kun olin 15v. Hän teki itsemurhan jota oli "suunitellut" jo kolme vuotta. Kaikki nämä ovat jättäneet minuun jäljet joista ylipääseminen tuntuu toivottomalta, mutta jaksan jostain kumman syystä olla vielä toiveikas että pääsisin jatkamaan elämää ilman menneisyyden haavoja.
Toivottavasti löydät ihmisen jonka kanssa voit puhua ja purkaa asioitasi. Parempaa tulevaisuutta sinulle! Aurinko paistaa vielä =)