Hei löysin tämän paikan internetistä. Oli helpottavaa lukea muitten ihmisten elämistä ja huomata, että monilla muillakin on vaikeaa elämässä, en siis ole yksin vaikka sitä koko ajan pelkäänkin. Ennen kaikkea haluaisin kovasti jutella ihmisten kanssa jotka ovat kokeneet kovia ja selvinneet siintä. Kerron nyt koko elämänitarinan toivottavasti joku jaksaisi sen lukea.

Minulla oli loppujenlopuksi hyvä lapsuus, joka tosin loppui aikaisinäitini ja isäni erosivat kun olin 3 en siis muista siintä oikeastaan mitään.Ongelmat alkoivat kun minut ja minun siskoni huostaanotettiin, kun minä olin vasta 9- vuotias. Äitini alkoholi ongelma oli liian vaikea voitettavaksi ja äitini ei enään jaksanut huolehtia meistä.
Se oli todella vaikeaa aikaa niin pienelle ihmiselle menettää ns. äitinsä, mutta onneksi minulla oli sisko me turvauduimmekin aina toisiimme. Sitten tuli päätös, että meidät sijoitetaan perhekotiin monen sadan kilometrin päähän äidistä, se oli todella kamalaa.
Perhe osottautui samantien ahneeksi ja välinpitämättömäksi meitä kohtaan. Samoin isäni kuoli tuolloin olin 10-vuotias.
Tämän seurauksena elämääni alkoi hallita pelko ja ahdistukset, olimme siskoni kanssa todella ”oman onnemme seppiä” jouduimme pitämään ja tavallaan huolehtimaan itsestämme jo niin nuorina.
Perhe oli aivan kamala varsinkin äiti joka haukkui minua ja vähätteli kaikella mahdollisella tavalla. Muistan kuinka itkin joka yö siellä ja rukoilin, että pääsisin kotiin takaisin äidin luo. Sillä, kun äitimme ei juonut hän oli todella rakastava ja kykenevä huolehtimaan meistä hän kuitenkin jaksoi uskoa, että tulemme vielä takaisin kotiin ja äitini olikin raitis vuoden ajan.
Kun sitten tarpeeksi tuli valituksia tästä perhekodista, huostaanotto purettiin ja muutimme takaisin, kotiin kuitenkaan emme päässeet vaan sijoitus tehtiin paikkakuntamme lastenkotiin. Se oli vaikeaa, mutta parempi kuitenkin kun perhekoti, saimme olla lähellä äitiä.

Sitten tuntuikin. että elämä alkoi pikkuhiljaa helpottaa vaikka laitoselämä olikin kamalaa ja hyvin raskasta välillä, se kuitenkin kasvatti pikkuhiljaa 12-vuotiaasta tytöstä vahvan nuoren.
Aloin jopa nauttia elämästäni olen todella onnellinen kun löysin ensinmäisen poikaystäväni ja olin onnellinen.
Siskollakin meni vielä tuolloin hyvin ja kaikki näytti lupaavalta.

Kun sitten täytin 17-vuotta ja minulla oli mahdollisuus muuttaa omaan kotiini johon kovasti halusin. Olin todella helpottunut kun laitoselämä oli takana ja omani alussa.
Olinkin vielä onnellinen hyvin pitkään, ja lopulta tunsin suurta halua olla vapaa nuori, ja kun täysi-ikäisyys häämötti, halusin ottaa eron poikaystävästä en halunnutkaan sitoutua, löysin kuitenkin toisen tilalle.
En silloin voinut uskoakkaan mihin tämä ihminen minut lopulta saisi minut johtamaan.
Kevät oli hyvin rankkaa aikaa ajattelin, että elämäni on todella hienoa olen täysi-ikäinen saan tehdä mitä haluan jne..

Mutta kaikki ei mennytkään ihan niin…
Poikaystävä alkoi osottautua sairaan mustasukkaiseksi, en aluksi edes tajunnutkaan häntä ollenkaan. Olen niin umpirakastunut ja toisaalta vielä aivan sekaisin kun jätin edellesin. Aloin jäädä koukkuun häneen. Pikkuhiljaa hänestä alkoi selvitä se, kuka hän todella oli luontojaan. Hän alkoi alistaa minua joka hetki kun pystyi. Me muutimme yhteen asuimme yhdessä noin 5 kuukautta. Tuona aikana minä muutuin ja paljon olin tehnyt todella kovan työn itseni eteen, minulla oli hyvä itsetunto ja elämä, mutta se päättyi kuin seinään. Annoin koko elämäni tälle ihmiselle, sillä ajattelin, että minun rakkauteni muuttaisi hänet. Samana syksynä äitini kuoli, olin väsynyt ja rukoilin apua, poikaystäväni ei halunnut antaa minulle yhtään empatiaa se sattui todella paljon, hän ei välittänyt, mutta en pystynyt päästämään hänestä irti. Masennuin todella, mutta jatkoin yrittämistä, menin joulukuussa töihin jotta saisin elämälleni jonkun tarkoituksen. Poikaystäväni teki kaikkea vaan itseään varten, en ymmärtänyt yhtään kun hän huuti ja syytti että olen ”mielenvikainen ja kuvittelen kaikkea”, mutta aloin syyttämään kaikesta itseäni tunsin todella olevani huono ihminen. Olin todella poikki en hakenut apua koska poikaystäväni ei halunnut, että puhun kenellekkään ”meidän välisistä asioista”

Olin todella kuilun pohjalla ja sisälläni huusin apua!
Oloani ei myöskään helpottanut, että siskoni oli muutama vuosi sitten sairastunut masennukseen ja hän kärsi kaksivaiheisesta mieliala häiriöstä, hän ei saanut koskaan apua, hän sortui huumeisiin ja käytti kaikkea mahdollista mistä on vain apua huumenarkomaanille, olin todella yksin minulla ei ollut ketään enään kuka voisi auttaa minua. Poikaystävä syytti minua kaikesta, mitä tein ja silti roikuin hänessä. Sitten sain tarpeekseni lähdin pois, onneksi minulla oli hyvä ystävä jonka luokse pääsin ja hän piti minusta huolta. Oloni helpottui, mutta sivu oireet kuten yksinäisyyden pelko ja ahdistus olivat todella kovia samoin ajattelu tapani.
.
Poikaystävä satutti minua pettämällä minua siskoni kanssa, joka oli hyvin sairas.
Se todella satutti ja jätti ikuisen arven minuun.
Olin tuolloin poissa poikaystäväni luonta vähän yli 2 kuukautta ja palasin takaisin. Alku tuntui taas hieman samalta kun ensikerran tavattiin, mutta ei mennyt kun muutama viikko ja sama alkoi taas uudestaan. Olin kuin noidankehässä aloin itsekkin tajuta, kuinka alas vajosin ja yritin kaikin keinoin päästä eroon hänestä, mutta kova pelko yksinjäämisestä otti vallan minusta. En halunnut enää päästää irti koska koin todella kovin, että en saa ketään muuta ja koska olin menettänyt jo isän ja äidin ja sen ensinmäisen poikaystävän kuka todella arvosti ja rakasti minua.

Olin todella masentunut näistä pettymyksistä. Eikä asiaa auttanut kovin paljon, että siskoni kuoli viime juhannuksena, järjestin hänen hautajaiset lähes tulkoon yksin koska olen ainoa omainen, silloin muutkin ihmiset heräsivät ja minä heräsin,että tämän on nyt loputtava. Juuri ennen siskoni kuolemaan huomasin olleeni raskaana, edessä oli siis vaikeita päätöksiä, poikaystävä ei tietenkään halunnut isäksi eikä kyennyt välittämään minun tunteistani, onneksi läheisten ihmisten tuella kuitenkin kuuntelin itseäni ja päätin pitää lapsen, vaikka sekin välillä pelottaa minua.
Poikaystäväni masentui todella ja hänkin romahti, huomasin hänestä, että hänen elämän halunsa oli lopahtanut täysin ja siintäkin syytin vain itseäni. Olin pitkän aikaa hänen kotonaan hänen vanhempiensa luona. Poikaystävän äiti oli oikea tyranni, joka sorti minua salakavalasti hän oli hyvin katkera omasta elämästään ja purki sitä minuun. Poikaystäväni lapsuus ei ollut myöskään mikään kovin onnellinen, hänen äitinsä hylkäsi hänet hänen ollessa 3-vuotias, äiti joi ja ei jaksanut huolehtia, sisko oli hänelle ainut turva mutta hänen siskonsakin ajautui huumeisiin hän jäi siis taas yksin.

Tänä päivänä hänen äitinsä yrittää hyvittää kaiken sen, mutta kun hänellä ei lapsuudessaan eikä nuoruudessaan ollut mitään rajoja, eikä opetettu rakastamaan tai saati mikä on oikein ja väärin. Säälin häntä paljon ja oma elämäni vain riippui hänessä kiinni, toivon niin hartaasti, että joku rakastaisi minua olin niin onneton, mutta yksinäisyys pelotti niin paljon, että tuntui paljon paremmalta olla tutussa helvetissä, kun, että olisi lähtenyt pelottavaan tulevaisuuteen.

Sain onneksi itse itsestäni sen verran kiinni, että menin terapiaan, puhuminen on aina helpottanut oloani. Poikaystävä ja minä emme ikinä puhuneet toisillemme, olisin kovasti halunnut ja yritinkin tehdä kaikkeni sen eteen, poikaystävä ei kuitenkaan kyennyt siihen koskaan, syytin siintäkin itseäni.

Onneksi tänäpäivänä olemme eronneet en kestäisi hetkeäkään enään ”Olo on kuin olisit hukkumassa, mutta koitat selvitä pinnalla”
Tajusin, että olen liian kauan ja ihan liikaa koittanut selvitä ongelmista yksin.
Vieläkin itken hieman poikaystäväni perään, mutta en enään niin paljon.
On päiviä jolloin tajuan ja on helpompaa ymmärtää, että näin on parempi ja syy ei ole minun, mutta sitten pelkoja, että entä jos olisin tehnyt asiat toisin rakastaisiko hän sitten minua.
On odella vaikea päästää irti kun pelkää niin paljon yksinäisyyttä ja yksinjäämistä ”entä jos kukaan ei koskaan enää rakasta minua!”
Ja miksi menetin kaikki rakkaani vaikka en tehnyt mitään.
Olen kärsinyt muitten takia, en ole voinut koskaan valita, kun vasta nyt ja pikkuhiljaa ehkä ymmärrän miksi näin on käynyt ja miksi olin niin kiltti tuollaiselle ihmiselle kuka otti minusta vallan ja tavallaan käytti hyväkseen.

Olen 19-vuotias menettänyt perheeni, mutta onneksi minulla on tämä pieni elämän alku se antaa minulle voimaa ja jaksamista ja enne kaikkea uskoa, että elämä kantaa ja menee jokatapauksessa eteenpäin!

Kiitos teille kaikille ketkä jaksoitte lukea tarinani, toivon jokaiselle teille voimia ja jaksamista 🙂 Minuakin helpotti, kun sain kirjottaa jokainen hetki vie kuitenkin eteenpäin, kun jaksaa vaan uskoa itseensä ja ottaa kaiken avun vastaan!

🙂