pelkään etten koskaan tule olemaan sinut itseni kanssa
… otsikkoa tarkentaakseni ehkä, pelkään etten ikinä tule olemaan sinut sen kanssa, että olen mieleltäni erilainen – sanottakoon niin. tuntuu, että sitä pitäisi koko ajan selitellä jollekin. tai jos en, niin tunnen syyllisyyttä siitä, etten kerro ”totuutta”. moni ystäväni ei tiedä huonosta olostani, ja tunnen siitä syyllisyyttä. ikään kuin minulla olisi velvollisuus kertoa, vaikka tiedän, että se on oma asiani.
pelkään esimerkiksi myös sitä, etten koskaan voi toteuttaa suurinta unelmaani ja lähteä au pairiksi ulkomaille, sillä kukaan tuskin haluaa lapsiaan hoitamaan tyttöä, jonka mielenterveys ei ole niin reilassa.
plaah. en tiedä mikä tän jutun pointti oli. 😀 avautuminen, kai. kuinka moni tietää teidän sairauksista/häiriöistä?
Eihän sitä tarvitse kaikille kertoa, jos elämäsi sujuu normaalisti ja sinulla on ystäviä. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia, pidät vain huolen siitä että jos sinulla on todella, todella paha olla ja erittäin synkkiä ajatuksia, haet ulkopuolista apua. Painostavien ajatusten kanssa ei pidä jäädä yksin. Riippuu tietysti, mitä tarkoitat sillä että olet mieleltäsi erikoinen.
Tunnen erään, joka on mieleltään todella, todella erikoinen ja pidän hänestä juuri siksi. Hän ei kyllä paljon itsestään kerro, mutta hänestä aistii, että hän on hyvin toisenlainen kuin suurin osa ihmisistä. Minusta se on vain osa hänen viehätystään ja saa minut haluamaan tutustua häneen enemmän 😀
Itsellänikin on vaikeaa tulla sinuiksi sen oman sisäisen maailman kanssa, mutta kyllä se tästä pikku hiljaa. Hyväksyn sen, että ajatukseni ja näkemykseni maailmasta ovat raadollisia ja synkkiä, olen masennukseen taipuvainen ja herkkä ihminen. Ajattelen monia asioita paljon syvemmin kuin ystäväni ja haluan tietää myös elämän rumista puolista. Olen pelokas, herkästi stressaava, arka ja itseäni kohtaan liian vaativa, joitakin ominaisuuksia haluan ja pyrin muuttamaan, kaikki eivät välttämättä muutu.