mulla on masennus ja paha paniikkihäiriö.☹️ jos sua kiinnostaa, niin voitais jakaa kokemuksia mailin kautta. mutta kertoilen nyt vähän. eli paniikkihäiriöö oon sairastanu vuodesta 1998. en oo vieläkään tottunu siihen, enkä voi hyväksyä sitä. masennusta oon luultavasti sairastanu koko kouluajan, mutta se tuli tosi pahana vuonna 1999. oon ollu masennuksen takia sairaalassa yhteensä reilusti yli vuoden. yhesti olin n. seitsemän kuukautta putkeen. mut jos kiinnostaa, niin ota yhteyttä:
jen83_1983@hotmail.com

Minä sain ensimmäisen paniikkikohtauksen 14-vuotiaana ja siitä eteenpäin elämäni on pyörinyt aivan liikaa paniikkikohtausten pelon ympärillä. Nyt olen 22-vuotias, enkä ole pitänyt pelkoni takia esimerkiksi esitelmiä kahdeksaan vuoteen. Jossain vaiheessa en pystynyt käymään koulun ruokalassa, koska käteni tärisivät niin, etten saanut syötyä mitään. Varsinaiset pahat paniikkikohtaukset loppuivat kun tajusin, mistä on kyse. Tai eivät ne oikeastaan loppuneet, mutta suhtautumiseni niihin muuttui. Jatkuva pelko siitä, että saan kohtauksen koulussa esitelmää pitäessäni tai jossain muussa sosiaalisessa tilanteessa ei kuitenkaan loppunut. Jännitän aivan liikaa kun tapaan ihmisiä ja tunnen itseni epäonnistuneeksi kun en ole vieläkään "kasvanut aikuiseksi" ja lakannut pelkäämästä. Useinhan ajatellaan, että jännittäminen helpottaa iän myötä...

Olen keskustellut ongelmistani yhtä kauan kuin niitä on ollut. 17-vuotiaana vietin lyhyen ajan suljetulla osastolla, koska yritin päättää päiväni. Ajattelin, ettei minusta voisi tulla koskaan mitään, enkä selviäisi tästä. Enkä ole selvinnytkään, ehkä mennyt vain hieman eteenpäin. Suoritin lukiota yhteensä viisi vuotta. Välillä keskeytin kun tuntui vaikealta ja sitten taas jatkoin. Lopulta kirjoitin kouluni parhaat paperit, enkä kuitenkaan voinut olla tyytyväinen. Mitä hyötyä on olla hyvä koulussa, jos on niin pelokas, ettei uskalla tuoda itseään esille?

Tällä hetkellä luen yliopiston pääsykokeisiin ja elän vakituisessa parisuhteessa. Minun on ollut vaikea päättää mitä lähtisin opiskelemaan, koska en tiedä, pitäisikö minun valita opiskelupaikka paniikkihäiriön ehdoilla, vai lähteä vain uhkarohkeasti sinne, minne haluan. Minä kuitenkin haluan opiskella ja siinä onkin suurin syy, miksi en halua vaipua epätoivoon. Minun on päästävä tästä yli! Toisaalta pelkään, että jos pääsenkin yliopistoon, opiskelu käy henkisesti liian raskaaksi. Ei niinkään työmäärän takia, vaan jatkuvan jännittämisen.

Välillä kadehdin nuorempia kirjoittajia. Tiedän, miltä tuntuu kun on paniikkihäiriö, mutta heillä on vielä aikaa selviytyä. Välillä tuntuu, että oma aikani on loppunut. Vuosi sitten psykologini sanoi, ettei voi auttaa minua enempää ja oikeassa hän olikin. Minä tiedän, miten minun pitäisi toimia, mutta en kuitenkaan pysty siihen. Olen yrittänyt löytää itselleni paikan ryhmäterapiaan, mutta en ole löytänyt. Yksilöterapia ei auta ja lääkkeitä en ole suostunut syömään moneen vuoteen. Joskus otan rauhoittavia, mutta eivät nekään ole mikään pitempiaikainen ratkaisu. Voisinpa palata ajassa taaksepäin ja olla vielä nuorempi. On raskasta yrittää olla "aikuinen", kun on näin epävarma itsestään.

Hei Tribadi!!

Ja aurinkoa päiviin ,vaikka tää harmaata on tän Paniikin kans elellä.. Jos haluat, vois vaihtaa ajatuksia mailitse paremmin?..Ü