Öpp.. säädän jotain -.-;
Elisiis näemmä aloitin vahingossa uuden keskustelun, MUTTA en löydä sitä tuolta mistään. EH.
Mutta kuitenkin.
Itse siis myös kärsin paniikkikohtauksista. Ne alko joskus seiskaluokalla. Kasilla niitä tuli vähän enemmän ja ysinloppu oli ihan kamalaa aikaa.Silloin mä en edes tiennyt että kärsin paniikkihäiriöstä.
Ysinloppu, se oli monestakin syystä kamalaa aikaa. Silloin mulla oli n.2v univelat + kaikki vaan kaatupäälle. Äiti oli muutaman viikon Kittilässä ja sen aikana mä soitin useasti äidille ulkona pakkasesta ja itkin hysteerisesti ja kiljuin sille puhelimeen etten mä voi mennä kouluun. Se loppuluokasta meni sillä tyylillä, että jos mä sain olla päivän kotona niin mä pystyin olemaan kaksi peräkkäistä päivää koulussa.
Nyt olen kympillä. Paniikkikohtaukset on vaan lisääntynyt, mutta nyt me osataan toimia vähän paremmin. Esim. mua ei väkisin tungeta kouluun ja jos koe aiheuttaa paniikkikohtauksen niin mä saan yleensä jäädä seuraavana päivänä kotiin lukemaan kokeisiin ja tällästä koska se riski et mä saan aamulla/ koulumatkalla uuden paniikkikohtauksen on niin suuri ettei äiti uskolla ottaa sitä.
Lääkkeitä en syö, lääkkeitä en halua.
Mikään terapia ym. ei tunnu auttavan.
Mut raahataan nuorten kriisipisteeseen. Ehkä ihan hyvä.
Mun kohtaukset on hurjan rankkoja mun äidille, siskolle ja etenkin mun miehenpuolikkaalleni..
Mä ihmettelen että miten noi jaksaa, etenkin äiti ja puolikkaani. Ehkä puolikkaanikin olisi järkevää mennä käymään sielä kriisipisteessä sitten armeijan loputtua..
Joo.. mutta tämä tästä ^^