Eipä näkynyt nuorten foorumilla paniikkihäiriölle omaa topicia, joten ajattelin että tämä voisi olla ihan kätevä.
Eli siis, paniikkihäiriöstä kärsiviä? Missä tilanteissa esiintyy, minkälaisia oireita? Oletko päässyt kohtauksista eroon? Jos, miten? Onko sinulla lääkitystä?
Itselläni ei ole todettu paniikkihäiriötä, mutta olen lukenut oireista ja olen diagnosoinut sen itse itselleni melko varmaksi. Äidilläni on paniikkihäiriö myös ja sehän on jollain tasolla periytyvä. Olen koittanut olla rohkea ja miettinyt terveydenhoitajalle menemistä, mutta en saa aikaiseksi, koska siinä on jotain todella kammottavaa. Sieltä ainakin saisi asioihin jotain varmuutta ja tietoa siitä mitä kannattaisi tehdä. Jostain syystä en halua kotonakaan kertoa. En tiedä miksi, mutta se ei vain onnistu.
Kohtauksia esiintyy pääasiassa yleisissä ruokailutiloissa. En ole käynyt lukiossa muutaman ensimmäisen päivän jälkeen syömässä, sillä en vain pysty. Tiedän, että välttely on viimeinen asia mikä kannattaisi, mutta en keksi muutakaan. Ensimmäisten oireiden joukossa tulee paikkojen puutuminen, lähinnä suun ympäristö ja kädet menevät tunnottomiksi, joten syödessä tämä vain lisää paniikkia ja oireita tulee lisää. Hikoilu, kuumat aallot, sydämentykytys ja tärinä sitten vielä tuohon päälle. Alan myös kuvitella, että nyt kaikki tuijottavat ja huomaavat. Sitten täytyy vain viedä puolitäysi lautanen pois ja mennä vessaan rauhoittumaan.
Esiintyessä kohtauksia ei yläasteen aikana esiintynyt, mutta en ole enää lukiossa uskaltanut esiintyä niiden pelossa. Koulunkäyntiin tämä vaikuttaa siis todella häiritsevästi, sillä en suostu esiintymään ja keskittyminen herpaantuu päivän viimeisillä tunneilla nälän vuoksi. Tuo esiintymisissä epäonnistuminen masentaa sitten muutenkin: Muutamia viikkoja sitten sovimme yhden opettajan kanssa, että pidän esitelmän pelkästään hänelle. Tein sitten puheen huonosta olosta huolimatta ja yritin olla koulussa koko päivän ajattelematta koko asiaa, mutta sitten kun oli aika niin en päässyt tuoliltani ylös ja sanoin opettajalle, että en pysty. Tämän jälkeen muutama päivä meni aivan sumussa. En jaksanut ajatella enkä tehdä oikein mitään, koska tuo painoi mieltä ☹️
Lukisin mielelläni muiden kokemuksia ja ottaisin neuvoja vastaan.
Moi!
Minulla on paniikkihäiriö. Nyt en ole saanut kohtauksia kuin satunnaisen muutaman. Itse sain ensimmäisen kohtauksen linja-autossa ja siksi linja-autot on ollut vaikeaa minulle, mutta jokapäiväisen koulumatkan takia en voinut olla käyttämättä sitä, sillä matkaa kertyi lähes 30km/per suunta. Ruokailu-tilanteet olivat toinen: laihduin 49kilosta 43 kiloon lyhyessä ajassa ja muutenkin hoikkana tyttönä se ei ollut ollenkaan hyvä asia, vaan jouduin sitten alkaa käymään terveydenhoitajalla säännöllisesti punnituksessa. Jos olisin saanut yhdenkin mahataudun, olisin joutunut sairaalaan tiputukseen..
Oireesi voivat olla paniikkihäiriötä. Ehkä sinun tulisi käydä terveydenhoitajalla. Hän kuuntelee sua eikä sun tarvitse pelätä, se on siellä sua varten. Itse kävin viikkoja kerran viikossa juttelemassa terkkarille (se oli sovittu juttu). Kävin myös terapeutilla muiden ongelmien vuoksi. Ekan kerran menin psykologille vanhempien eron takia ja paniikkihäiriön. Mulle kokeiltiin lääkettä paniikkihäiriöön ja samalla masennukseen mutta en kokenut saavani apua niistä. Mutta joillekin ne auttavat hyvinkin. Hyvin yksilöllistä.
Ei todellakaan kannata lähteä välttelemään paikkoja jossa saa kohtauksen tai pelkää saavansa tai on joskus saanut. Se pahentaa asiaa, joten mene rohkeasti ruokalaan syömään. Pyydä ystävääsi tueksesi. Minulla auttoi se kun sain olla ystävän kanssa, vaikka ei paniikkihäiriöstä puhuttu vaan ihan tavallisista asioista. Kun tunnet että kohtaus tulee, hengitä syvään (itselläni se joskus poisti kohtauksen ettei se tullutkaan kunnolla). Pahinpina aikoina tunsin että oksennan, pyörryn tai joskus jopa pelkäsin kuolevani. Paniikkihäiriö on jollakin asteella periytyvää, minun äidilläni on myös paniikkihäiriö.
Nyt olen jokseenkin päässyt kohtauksista yli, vaikka edelleen kyllä saan yksittäisiä kohtauksia, mutta noin kaksi vuotta sitten voisin saada samanpäivän aikana viisikin kohtausta monina päivinä peräkkäin. Joskus ne meni ohitse vain kestämällä niitä oireita minuutteja, joskus jouduin vaihtamaan paikkaa tai lähtemään pois. Se oli vaikeaa aikaa. Kävin kaikissa verikokeissa, lääkärissä ja labrassa, mutta mitään ei löydetty joten paniikkihäiriön diagnoosi oli selvä (kävin psykiatrilla noin puol toista vuotta ja nyt tiistaina eka aika uudelle psykologille). Se oli kamalaa, mutta toisaalta se myös opetti jotain. Kohtausta ei kannata yrittää estää väkisin, se vain sitoo energiaa eikä sitä kohtausta yleensäkään pysty estämään (joskus vain itsellä auttoi kun hengitin syvään ja sanoin mielessäni itselleni että ei mitään hätää, että tämä menee ohi).
Miksi et voisi puhua äitisi kanssa? Hän kyllä ymmärtää sinua kun itsekin sairastaa paniikkihäiriötä. Tietääkö ystäväsi?
Mä selvisin ammattikoulun päättötyöstä tukijani avulla. Koulun terveydenhoitajakin oli mukana (ehkä sitä varten jos pyörryn ja että muistan hengittää). Minulla menee hengitys ensimmäiseksi kun jännitän tai panikoin. (siksi muistutan että kohtauksen tullessa muista hengittää, älä ainakaan hengitä tosi tiheesti -hyperventiloi- vaan ennemmin vedä pari kertaa oikein syvään henkeä.).
Toivotan sinulle voimia, Uskon että sinäkin selviät siitä, kun minäkin selviän -siis siitä on mahdollista selvitä!
Mulla on jonkin tapaista paniikkihäiriötä, nykyään ei enää niin paha kun olen oppinut kontrolloimaan sitä. Munkin äitillä on ollut joten se selittää osaks miksi mullakin on. Oireina minulla oli se että suu kuivui ja kurkkua tuntui kuristavan. Sitten oli myös joskus sellainen palan tunne kurkussa. Joskus kun mua ahdistaa sillee että kurkkua kuristaa, niin tiedostan sen ja yritän rauhoitelle itseäni että "tää on vaan tätä eikä mitää vakavaa". Sit se meneekin ohi.
Mullakin paniikkihäiriö aiheuttaa vaikeuksia yleisissä ruokailutiloissa, en käynyt jonkun aikaa sitten pitkään aikaan kouluruokailussa. Jotenkin on se paine kun on paljon ihmisiä ympärillä. Sit ku meen usein yksin syömää.
Mulla oli yhdessä vaiheessa myös sellasta että en uskaltanut syödä mitään kun pelkäsin tukehtumista, nyt ei enää oikeastaan ole sitä pelkoa. Olen kyllä ollut siitä lähtien syödessä "tarkka" ja pelko hiipii välillä mieleen. Toikin liittyy mun paniikkihäiriöön osana.
Tiedän tasan tarkkaan millasta sulla on. Mäkin pelkään kuollakseni äikän tuntien puheita sun muita esitelmiä mutta mulla ei niin pahasti paniikkihäiriö ota niissä valtaa. Ääni tosin tärisee kamalasti ja suuta kuivaa mutta en jaksa edes välittää mitä muut ajattelee. Tai no kyllähän mä sitäkin stressaan.
Hyvä että sait mahdollisuuden pitää puheen vain opettajallesi. Pidätkö puheen sitten seuraavalla kerralla vai ollenkaan? Luulisi opettajan ymmärtävän vaikka et pitäisi puhetta ollenkaan. Paniikkihäiriö voi olla sen verran hallitseva. Äläkä masennu ollenkaan tollasesta. Sille ei voi mitään jos ei vaan pysty, ei itseään pysty pakottamaan.
Paniikkihäiriön hallitsemiseen käytin sellaisia "ruusutippoja" joita saa luonnontuotekaupoista. Sitä laitetaan pipetillä kielen alle. Nuo auttoivat ehkä jonkin verran. Lääkitystä mulla ei ole ollut mutta sekin varmasti auttaisi. voisit käydä juttelemassa jollekkin paniikkihäiriöstä ja mahdollisesta lääkityksestä, vaikka se tuntuisi vaikealta.
Tsemppiä sulle, muista että tuo on voitettavissa! Toivottavsti tästä oli ees jotain apua 🙂🌻
No en oikein osaa sanoa,että luokittelisinko oman käyttäytymisen paniikkihäiriöksi tiettyinä hetkinä. Nimittäin lukiossa minulla on alkanut esiintyä hyvin outoja kohtauksia.
Kerronpas siis tarkemmin. Lukion viimeisellä luokalla meillä oli puheviestinnän valtakunnallinen koe. Olen pystynyt aikaisemmin hillitsemään jännitykseni ja kerkittymään tekemiseeni. Tällöin asiat ovat sujuneet,mutta puheviestinnän valtakunnallisessa kokeessa menin johonkin aivan käsittömän kauheeseen tilaan pitäessäni puhetta 30 tuntemattomalle oppilaalle. Kun sain luvan puhua,en vain pystynyt. Lopulta pystyin puhumaan. Minulta tuli kuin sammakkoja suusta. En tiedä kuinka kauan puhe kesti mutta sen piti kestää 5 minuuttia. Kadotin ajantajuni. Kun aloin puhumaan samasta asiasta ja änkytin,lähdin juoksemaan luokasta pois. En pystynyt. En muista mitään hetkistä puheen jälkeen. Olin muutamia päiviä niin järkyttynyt kaikesta. Epäonnistuminen painoi mieltäni.
Ranskan ylioppilaskokeen kuuntelua ennen minulle tapahtui lähes sama uudelleen. Kylläkin minulle tuli lisäksi ongelmia hengittää. Olin lähellä pyörtyä kunnes luokkalaiseni huomasivat sekavan olotilani ja veivät minut lepäämään opettajan huoneen sohvalle. En muista ranskan kuuntelusta mitään. Kuuntelu meni todella huonosti sillä keskityin vain itseni kokoamiseeni.
Tälläisiä minulle on sattunut nyt muutamia. Nuo ovat jääneet päällimmäisinä mieleen. Luulen että itselläni nämä johtuvat huonosta itsetunnostani. En luota lainkaan itseeni enkä oikeastaan tiedä kuka olen. Kukaan ei ole tietysti tehnyt mitään oikeata diagnoosia kohtauksistani joten en tiedä että ovatko ne paniikkihäiriötä vai aivan liian suurta jännittämistä. Tietystihän paniikkihäiriöt ja jännittäminenkin voivat olla toisiinsa kytköksissä.
Minäkin olen kärsinyt paniikkihäiriöistä. Ensimmäiset ilmestyivät jo vuosia sitten masennuksen yhteyssä ja lievän syrjäytymisen, paluu ihmisten ilmoille ei ollut helppo. Rajuimmat kohtaukset olivat sellaisia, että taju lähti. Useat vain suuria paniikin tuntemuksia, sydämen tykytystä, hengittämisen vaikeuksia ja järjetöntä pelkoa. Tällöin minulla oli siihen myös lääkitys, nykyään ei ole.Tällaisia tuli aika useinkin, tajunnan menettämistä ei onneksi niinkän usein.
Meni monta vuotta kuin minulle ei tullut minkäänlaisia paniikin tunteita, pientä ahdistusta saattoi tulla jos olin paikassa, jossa oli paljon ihmisiä. Luulin jo päässeeni eroon koko asiasta, enkä edes ajatellut sitä enää sen kummemmin...Joku kuukausi takaperin kuitenkin jostain syystä sain sellaisen taas.
Paniikkihäiriö on yllättävänkin haastava asia elämässä, se saattaa tuottaa monenlaista ongelmaa. Itse ainakin koen sen äärimmäisen kiusllisena ja usein olen miettinyt että en lähde johonkin tiettyyn paikkaan vain sen takia, että pelkään saavani paniikkihäiriön. Olen myös alkanut kiinnittämään huomoita tilanteisiin, joissa kohtauksia syntyy, mutta en ole päässyt siitä jyvälle alkuunkaan. Vuosia takaperin tiesin tarkalleen sen, missä ja ennen kaikkea miksi niitä tuli, mutta nyt en tiedä sitäkään. Toisaalyta olen miettinyt, voisikohan alkoholilla olla vaikutusta tähän.
Jos saan suoraa sanoa, minua toisinaan ottaa suuresti päähän ihmisten suhtautuminen paniikkihäiriöön. Välillä kaipaisi ihan läheisiltäkin tukea, kannustusta ja etenkin sellaista turvan tunnetta asiaa kohtaan. Silloin kuin kohtaukseni olivat vielä todella pahoja, saatoin paniikissa alkaa hakkaamaan päätänikin seinään todella kovaa. Halusinkin aina että läheiseni ihmistet tietävät tästä jos olimme vaikkain lähdössä johonkin paikkaan, joka minua etukäteen huoletti. Esimerkiksi paras ystäväni ei ole tähän päivään mennessä kysynyt mitään tästä, ollut vain sellaisella mielellä että kun hän on minun kanssani, niin eihän minulle mitään voi tulla. Se on toisinaan jotenki alistavaa, olisi itselläkin turvallisempi ja luottavaisempi olo, jos ystävä oikeasti välittäisi ja huomioisi tämänkin. Kerran kävi jopa niin, että kaverini suuttui minulle, kun lähdin kesken konsertin pois, vaikka tulin kyllä myöhemmin takaisinkin. Tulee sellainne olo, että anteeksi vain, että "sairastan" jotain sellaita mille en voi mitään ja jota itsekin inhoan. Ei sille mitään voi. Onko muilla ollut tällaisia kokemuksia kavereilta, ystäviltä, tutuilta yms.?
Minullakin on vähän ikäviä kokemuksia ystävien osalta. Ei tätä ilmeisesti voi kunnolla ymmärtää, jos ei joudu itse kokemaan. Olen siis kertonut osalle ystävistäni, mutta en oikein ole saanut ymmärrystä osakseni. Kuittasivat lähinnä vain sanomalla: "Oho, voi kurja." He tietävät siitä, että syöminen muiden seurassa voi joskus olla mahdotonta, mutta ovat kuitenkin muutamaan kertaan kaikkien kuullen alkaneet tivamaan, että miksi nyt et muka voisi syödä. Se ei todellakaan ole helpottanut tilannetta.
Unikeiju kirjoitti 1.3.2008 16:6
Miksi et voisi puhua äitisi kanssa? Hän kyllä ymmärtää sinua kun itsekin sairastaa paniikkihäiriötä. Tietääkö ystäväsi?
Jep, kuten äsken sanoin niin pari ystävääni tietää, mutta en heiltä kyllä lähde erityisemmin tukea hakemaan. En tiedä mikä siinä mättää, kun en osaa puhua äidilleni. Tuntuisi ehkä kuitenkin helpommalta mennä vieraan ihmisen puheille. Siitä huolimatta keksin aina mitä huonoimpia tekosyitä olla menemättä terveydenhoitajalle. Pelottaa niin mielettömästi. Pitäisi vaan ottaa niskasta kiinni ja mennä, mutta se on paljon helpommin sanottu kuin tehty.
lindsay kirjoitti 1.3.2008 16:17
Hyvä että sait mahdollisuuden pitää puheen vain opettajallesi. Pidätkö puheen sitten seuraavalla kerralla vai ollenkaan? Luulisi opettajan ymmärtävän vaikka et pitäisi puhetta ollenkaan. Paniikkihäiriö voi olla sen verran hallitseva. Äläkä masennu ollenkaan tollasesta. Sille ei voi mitään jos ei vaan pysty, ei itseään pysty pakottamaan.
Tänään opettaja tuli ilmoittamaan, että voisin pitää puheen perjantaina.
Olen laittanut kyseiselle opettajalle tiedon paniikkihäiriöepäilystäni kyselylomakkeeseen, jonka opettaja jakoi kurssin alussa. Hän ei tainnut oikein uskoa siihen, sillä kun sanoin, etten pysty puhetta pitämään, hän sanoi, että ehkä vain liioittelen asiaa ja teen siitä suuremman kuin tarvitsisi. Ehkä teenkin, mutta kun ei vain pysty. Hän sanoi kyllä, että saan istua ja puhua aivan rauhassa, mutta ei se auta siihen pelkoon, koska kohtaus ei ole riippuvainen siitä seisonko, istunko vai miten teen. Kysyin myös, että pääseekö kurssista läpi jos puhetta ei pidä, niin opettaja sanoi, että se kuuluu kurssisuunnitelmaan ja periaatteessa kaikkien kuuluisi kuitenkin pitää se, että täysi puheesta vapauttaminen ei taida tulla kuuloonkaan. Varsinkaan kun paniikkihäiriötä ei ole todettu. Voikohan sitten terveydenhoitaja yksinään antaa vapautusta? Ennen perjantaita tästä en kyllä luultavasti ainakaan terveydenhoitajaa pidemmälle uskalla/pääse mennä puhumaan, joten luultavasti kurjat oltavat perjantaina tiedossa.
Mulla on ollut paniikki- ja ahdistuskohtauksia aikas usein ja sain siihen lääkettä, joka tosin auttaa myös tähän masennukseen. Ja unilääkettä sain kans. Kannattaa varmaan sunkin käydä terveydenhoitajalla ja sitä kautta saat sitten lähetteen psykiatrille ja lääkärille. Tai minä ainakin sain. En sitten tiedä, mikä teidän koulun käytäntö on.
Noista mun kohtauksista, ne tulee useimmiten kun on jotain muutoksia, vaikka opettajha vaihtuu yhtäkkiä. Ja sit ei halua mennä seuraavalle sen aineen tunnille. Kai se on sit sitä välttelyä. Ja sitten mun täytyy päästä aina jonnekin ulos.
Jaksamista...
Se opettaja, jolle puhe pitäisi pitää, ei todellakaan ymmärrä. Olin saanut puheen tehtyä tälle tunnille, mutta en saanut sanaa suustani, mutta ei se anna periksi. Pitää kuulemma vain harjoitella ja rentoutua ja siinä se. Kun ei ole niin yksinkertaista. En tiedä yhtään mitä tekisin koko asian kanssa, koska kurssi pitää kuitenkin saada suoritetuksi. Muutenkin kuulin jo opettajan äänestä selvän kyllästyneisyyden. Enhän mä ilkeyttäni tästä tee vaikeaa, argh.
Tässä nyt TAAS muutama päivä menee täysin sumussa, sillä on masentavaa huomata kuinka surkea voi olla. Miksi ei vain voi puhua ja sitten ei tarvitsisi sitäkään enää stressata ☹️
On kamalaa, kun yrittää päästä jaloilleen ja olla niinkuin muut ja sitten vaan sanotaan, että ei sinulla mitään ongelmia ole. Mun oma äiti sanoo aina niin... Ei ole kiva kuulla sellaista, ja vaikka saisin kokeesta kympin ja tekisin kaikki kotityöt niin aina saa haukut niskaan. Ei se vaan toimi niin, että kun ajattelee, ettei ole ongelmia, niin ei ole ongelmia.
Mulle noita paniikkihäiriökohtauksia ei ole nyt kauheesti tullut, kun olen saanut lääkettä. Eksyn varmaan vähän aiheesta, mutta minusta ainakin tuntuu pahalta kun teen parhaani ja haukutaan aina. Ja äiti aina haukkuu. Ja sanoo ettei minulla voi olla ongelmia j psykiatrilla en saisi käydä... En tosiaan jaksa enää kauan olla kotona.
Opettajat joskus ajattelee, ettää esittää, mutta ainakin suurin osa mun opettajista on aika ymmärtäväisiä... Onneks.
Jaksamista edelleen...
Moi kaikille!
Mullakin on paniikkikohtauksia. Minulla ne tulee yleensä koulussa, kaupassa, linja-autossa.. kaikissa tuollaisissa yleisissä paikoissa. Normaalisti aina jännitän ja ahdistun jos joudun kävelemään vaikkapa koulun käytävän halki ja siellä on ihmisiä. Mutta se on ihan pientä verrattuna muuhun. Varsinkin bussit, kaupan kassat ja tuollaiset joissa pitäisi kommunikoida sen kassatädin tai auton kuljettajan kanssa. Kädet tärisevät, hikoavatkin joskus. Alkaa pyörryttämään, heikottamaan. Tuntuu kuin sydän olisi kurkussa enkä saa välttämättä kunnolla henkeä. Minustakin tuntuu aina siltä, että kaikki huomaavat että jotakin on meneillään ja sitten ne katsoo. Se lisää ahdistusta. Vaikka kukaan ei edes välttämättä katsoisikaan. Sitten saatan myös kuulla harhoja kohtauksen aikana. Myös joskus olen nähnyt harhoja.
Esimerkki: Kerran oppitunnilla sain kohtauksen, kun opettaja pyysi minua luokan eteen esittelemään jotakin ihmisen rakenteesta. En saanut yksinkertaisesti edes itseäni ylös, jotta olisin voinut lähteä pois. En saanut edes sanaa suustani. Näin luokan edessä tummia hahmoja (joita ei ollut siis siellä). Sitten kuulin kuinka ne huusivat minua sinne eteen ja nauroivat. Koko luokka nauroi minulle kun istuin ihan hiljaa täristen ja haukoin henkeä. Onneksi opettaja tajusi että sain jonkinlaisen kohtauksen, koska hän talutti minut lopulta takahuoneeseen rauhoittumaan. Mutta ei opettaja kumminkaan tiedä mikä kohtaus oli, vaikka sitä niin yritti kysellä. Kuittasin sen vain olkien kohautuksella.
Se mikä tuossa tilanteessa tuntui eritysen pahalta, oli se kun kaikki nauroivat ja haukkuivat hulluksi yms. Kahteen päivään en uskaltanut mennä kouluun. Vieläkin hävettää ja pelottaa, vaikka kukaan ei ole siitä jälkeenpäin mitään sanonut.
Itselläni lääkäri määräsi Seroquelia. Tosin vain iltaisin, unen laatua parantamaan ja sellaista. Mutta joskus saatan ottaa lääkkeen silloin kun 'tunnen' että kohtaus on tulossa. Lääkäri ei kylläkään asiasta tiedä kun en ole uskaltanut kertoa..
Tsemppiä kaikille! 🙂👍