Oon vähän yli parikymppinen nainen ja musta on viimeset viis vuotta tuntunut että elämä on kamala pettymys ja et se ei varmaan tästä tule paranemaan millään tavalla. Vielä yläasteella olin oikeastaan onnellinen ja mulla oli kaikki ihan hyvin, mutta lukion tokan vuoden alkuun mennessä mua ahdisti jatkuvasti ja itkin päivittäin.

Oikeastaan joka ikinen elämän osa-alue on mulla huonosti. En ensinnäkään pidä itsestäni. En pidä siitä miltä näytän tai siitä millainen olen muutenkaan. Mun itsetuntoon on vaikuttanut todella paljon se, mitä mediassa ja joka puolella pyörii lakkaamatta, koska mä en tietenkään näytä siltä miltä maailma tuntuu mulle sanovan että mun pitäis näyttää. Musta tuntuu et useimmat miehet haluaa just sen näköisen naisen.

Tästä päästään mun seuraavaan ahdistuksen aiheeseen, eli miehiin ja parisuhteisiin. Mun ensimmäinen poikaystävä tuki ja rakasti mua todella paljon. Kaikki kokemukset sen jälkeen on ollut negatiivisia. Oikeastaan kaikki miehet on painostanut mua seksiin ja kohdellut muutenkin huonosti, niin kuin mulla ei olis ihmisenä tai naisena mitään arvoa. Yks kerta johti siihen että muhun koskettiin ilman mun omaa lupaa. Edellinen parisuhde päättyi nyt kesällä. Se oli mulle todella kova paikka, koska rakastan kyseistä miestä enemmän ku mä oon koskaan rakastanut mitään. Mut siinäkään suhteessa mun ei ollut hyvä olla. Mun mielestä sain harvoin tukea tai kunnioitusta ja vaikka miten kovasti yritin niin mikään ei koskaan kelvannut. Suurimman osan ajasta kun yritin kertoa jostain ongelmasta niin sain osakseni vain syyllistystä. Joskus ajattelin että kyseinen mies ei varmaan välitä musta lainkaan koska se oli mulle välillä niin ilkeä. Ja siltä musta tuntuu nyt myös. Musta tuntuu kamalalta ajatella että olin kaksi vuotta jonkun kanssa jolle mulla on niin vähän merkitystä. Toisaalta musta tuntuu todella pahalta siksi, koska siinä suhteessa ja ihmisessä oli paljon asioita jotka oli mulle todella rakkaita. Sen takia suhde kesti niin kauan, koska en tiennyt miten vaan kävellä pois sellaisten asioiden luota jotka merkitsi mulle niin valtavan paljon.

Oon aina halunnut jakaa elämäni jonkun kanssa niin kovasti, mutta nyt musta tuntuu että pitäisi unohtaa se haave kokonaan. Kaiken mun kokemani ja näkemäni jälkeen mun on vaikee ajatella et miehet välittäis mistään muusta ku seksistä. Ite en halua harrastaa seksiä kenenkään kanssa kenestä en oikeasti välitä, mutta useimmat ihmiset hyppii nykyään surutta sängystä toiseen. En halua olla sellasen ihmisen kanssa, mutta musta tuntuu että muunlaisia miehiä ei melkein ole. Mua ahdistaa et kaikki pyörii vaan seksin ympärillä. Mua masentaa koska oon aika varma että tulen vaan olemaan koko loppuelämäni yksin. Mun on vaikea kuvitella että voisin koskaan tavata sellaisen miehen joka ei juoksis vaan seksin perässä ja jonka kanssa muutkin mielenkiinnon kohteet ja persoonallisuuden osa-alueet sopis yhteen.

Koulu on ollut mulle aina ihan hirveän tärkeää. Yläasteella pärjäsin kaikessa. Lukio johon menin on yksi Suomen parhaimmista. Siellä sama panostus ei enää riittänyt ja kun luin oikeastaan lakkaamatta niin väsyin enkä sitten enää jaksanut tehdä läksyjä tai keskittyä. Aamulla tunneille nouseminenkin oli käsittämättömän vaikeaa kun en saanut edes nukuttua. En olis koskaan uskonut että mulla voisi olla vaikeuksia koulun kanssa. Lukion jälkeen pidin kaksi välivuotta koska opiskelu kammotti mua niin paljon. Aloitin vuos sitten alalla, joka on oikeastaan ainoa, mitä voisin kuvitella koskaan tekeväni. Mun onneks harvoja kiinnostaa tää, koska muuten en olis koskaan päässyt sisälle. Tä on kuitenkin sellainen ala jossa suurin osa on luonnostaan lahjakkaita. En oo huonoimmasta mahdollisesta päästä, mutta en parhaimmastakaan. Usein mietin että kannattaako mun edes yrittää tätä alaa, kun en ole sellainen nero mitä niin monet muut. En usko että voisin koskaan pärjätä sellaisille vaikka miten paljon tekisin töitä, saati sitten mitenkään muuten olla tässä hyvä. En nää järkeä tehdä loppuelämän jotain, jossa on yleisesti huono ja tietty melkein kaikkia muita huonompi, mutta musta tuntuu, että niin siinä tulee käymään jos jään tälle alalle. Mitään muuta mielekästä vaihtoehtoa ei kuitenkaan oo.

En oo vuosiin ajatellut että mulla olis perhettä. En voi puhua kummallekaan vanhemmalle mistään ja mun sisaruksille en oo puhunut vuosiin koska ne ei välitä muusta kuin itsestään. Mun isä välittää musta mutta sille puhuminen johtaa aina vaan siihen, että se tuomitsee mut, sanoo että kaikki on mun oma vika ja pahentaa mun oloa entisestään. Se ei pysty ymmärtää sitä miten vaikeaa mulla on, koska se on itse niin vahva ja fiksu. Mun äiti ei vaan kuuntele eikä ota koskaan mitään vakavasti. Jouduin asumaan sen kanssa sen jälkeen kun mun vanhemmat eros kun olin tokalla luokalla ja monta vuotta eron jälkeen olin edelleen sen nyrkkisäkkinä kun se purki vihan mun isää kohtaa muhun. Kun olin ysillä äiti eros uudelleen ja senkin se purki muhun. Se oli yksi syy miksi lukiossa mulla oli niin vaikeaa. Jouduin usein miettimään kotiin mennessäni että saanko taas huutoa siitä että oon jättänyt lusikan tiskialtaaseen. Se oli oikeasti vaan henkistä väkivaltaa.

Ystäviä mulla ei ole. Kaikki ne ystävät jotka oikeasti merkitsi mulle jotain on vaan kadonnut ja lakannut välittämästä. Mun on paha olla mun omassa asunnossa, koska puolet naapureista pitää ihan käsittämätöntä meteliä suurimman osan ajasta. Kun yritin valittaa asukastoimistoon asiasta sain vaan haistattelua. Toista asuntoa oon hakenut jo kauan sitten, mutta huonolta näyttää. En oo onnellinen enkä usko että koskaan tulen olemaan. Opiskelut jatkuu pian ja mua ahdistaa ihan kamalasti koska tiedän, etten tänäkään vuonna jaksa lukea niin kuin pitäisi, siitä puhumattakaan, etten nyt voi mitenkään pärjätä kunnolla noilla kursseilla kun en osaa edes viime vuoden kurssien asiaa.

Mä en vaan jaksa tehdä mitään. Oon istunut oikeastaan kotona vaan koko kesän tekemättä mitään, vaikka esim koulujuttuja olis pitänyt tehdä. Mä olen vaan liian väsynyt. En halua syödä mitään lääkkeitä, enkä mennä mihinkään lääkäriin. Oikeastaan joka ikinen lääkäri/terveydenhoitaja tms jonka kanssa oon koskaan puhunut on vaan saanut mut tuntemaan itseni idiootiks. En tiedä mitä tehdä. Tiedän vaan, että en jaksa elää näin loputtomiin. Tähän on pakko tulla loppu, mutta musta tuntuu että ainoa vaihtoehto on vaan elämän päättäminen.