Ihan hyvä, että purit sydäntäsi. Mä olisin seonnut tollasesta vielä pahemmin, se ei olisi ollut kaunista nähtävää. Mutta olisit onnellinen, että olet saanut edes joskus seurustella. Mä olen kohta 30 enkä ole koskaan seurustellut. Kaikki on parempaa kuin se, lupaan sen. Mutta ihmiset tekee niiden vihaamisen kyllä helposti, niin se on. Saitko koskaan mitään vastausta puheluihin tai viesteihin?

laru kirjoitti 1.12.2010 10:3

Aloitin tänä vuonna ensimmäisen seurustelusuhteeni, vaikka ikää on kertynyt 20 vuotta. En vain koskaan aiemmin ollut saavuttanut seurustelua, vaikka kiinnostusta on ollut.
Tapasin työ(harjoittelu)paikallani mukavan nuoren miehen, kutsuttakoon häntä tämän kirjoituksen aikana A:ksi. Tutustuimme, tulimme kavereiksi, ihastuimme. Itse en vain ollut aivan heti valmis mihinkään vakavaan seurustelusuhteeseen - nyt kun se oli olisi ollut mahdollista, minua alkoi hieman pelottaa. Olin koko yläasteen koulukiusattu, ja kiusaajat olivat kaikki poikia. Tämän takia minulle oli kehittynyt pieni pelko poikia/miehiä kohtaan, minulla ei oikein koskaan ollut kaverinani yhtään poikaa, ensimmäisen kerran lukiossa sain muutaman pojan kaverikseni, mutta heidänkään kanssaan en liikkunut tai tehnyt mitään vapaa-ajalla. Kaiken lisäksi A oli juuri eronnut entisestä tyttöystävästään, eikä mielestäni eron jälkeen ole soveliasta heti hypätä uuteen suhteeseen.

Kuukaudet kuluivat, minä ja A ystävystyimme yhä enemmän ja teimme asioita yhdessä, kävimme kaikkialla, hän kävi viikoittain kotonani kahvilla. Aloin luottaa häneen yhä enemmän, tunsin, että kerrankin joku poika/mies pitää ja välittää minusta aivan tosissaan. Työt loppuivat kesän alussa, ja pohdin, pysyisikö A vielä ystävänäni siitä huolimatta ettemme näkisi enää päivittäin niin kuin töissä. Mutta hän pysyi. Kesäkuun lopulla suostuin seurustelusuhteeseen hänen kanssaan, luottamus häneen oli suuri ja tunsin, että hänen kanssaan haluan olla. Hänen kanssaan oli hyvä olla.

Kesä oli kuin unelma. Teimme paljon asioita A:n kanssa, ja ajan mittaan tunsin rakastuvani häneen. Syksyllä olin jo korviani myöten rakastunut häneen. Syyskuun lopussa hän lähti käymään Italiassa, ja koko sen ajan ikävöin häntä kovasti, vaikka hän oli vain 4 päivää poissa. Hän myös sanoi, että voisimme ennen joulua mennä yhdessä käymään Italiassa, ja olin ajatuksesta todella innoissani, sillä en ole koskaan käynyt missään ulkomailla.

Sitten tapahtui jotain, minkä takia elämäni ja myös minä itse on aivan sekaisin, hukassa, umpikujassa. Lokakuun puolella sain tekstiviestin, missä hän kertoi, ettei ollut päässyt yli entisestään ja ettei meidän kannata enää jatkaa seurustelua. Se oli hirveä kolaus. Yritin heti soittaa hänelle, mutta hän oli laittanut puhelimensa kiinni. Seuraavien päivien ajan elin kuin sumussa, en jaksanut mitään, A vain kummitteli päässäni ja mietin häntä ja tapahtunutta koko ajan. Yritin soittaa ja lähettää hänelle viestejä, mutten ikinä saanut niihin vastausta.

Tapahtuneesta on pian 2 kuukautta, enkä vieläkään ole oikein saanut suuntaa elämääni. Vanhat koulukiusaamiset tulivat A:n tempauksen mukana mieleen ja nekin ovat ahdistaneet minua, varmaankin siksikin, ettei minulla ollut pienenä yläasteelaisena rohkeutta kertoa kiusaamisesta juuri kenellekään, saati hakea apua. Tunnen itseni taas siksi samaksi pieneksi ja mitättömäksi kuin yläasteella. Luottamukseni miehiin on jälleen mennyt, en osaa toimia heidän kanssaan. Seurustelua en voi ajatellakaan, sillä pelkään, että koen taas saman kuin A:n kanssa.

Tämä vuosi on ollut yhtä menetystä. Koirani sain keväällä pentuja, mutta kaikki menehtyivät parin päivän sisällä syntymästä, isomummuni kuoli pitkän sairastelun jälkeen loppukeväällä. Ja nyt menetin rakastamani henkilön. Menetyksestä tekee entistä vaikeampaa se, että hän ilmoitti sen säälittävästi tekstiviestillä eikä vastannut viesteihini. En ole edes nähnyt häntä missään koko tänä aikana.

En ole myöskään koko aikana nukkunut yhtään täyttä yötä - joko en saa unta, herään aamuyöstä ja olen hereillä noin pari tuntia tai sitten molempia. Aamut ovat hirveitä, en ole koskaan pirteä, herääminen tuntuu väkinäiseltä ja ahdistaa nousta sängystä ylös.

Tällä kertaa kuitenkin olin sen verran rohkea, että sain haettua keskusteluapua ammatti-ihmiseltä. Se kyllä muutama viikko sitten loppui ja auttoikin, mutta tuntuu, ettei se ihan vielä riittänyt. On minulla toki kavereitakin, mutta heilläkin totta kai on toisia kavereita enkä aina tavoita heitä. Ja minusta on alkanut tuntua, etteivät he enää "jaksa" olla kuuntelevana korvana vaikka sitä tarvitsisin. Välillä myös turhauttaa pyytää seuraa, sillä saan monta kertaa pyytää ja aina jollakin on jotakin, hän lupaa ilmoittaa kun ehtii tavata minua mutta ilmoitusta ei koskaan kuulu.

Tässä murheeni melkeinpä pähkinänkuoressa. Tekstin sekavuuden voin laittaa aamuväsymyksen piikkiin, mutta tuntui, että pitää tännekin purkaa sydäntäni.

Minun oli pakko vastata viestiisi koska voin tavallaan samaistua tuskaasi, vaikken ole koskaan seurustellutkaan (ikää on myöskin se 20 vuotta)

Itse olen ollut kohta 2 vuotta rakastunut varattuun ihmiseen, eikä se tunne ota hellittääkseen. Tutustuin häneen kaverina, ihastuin ja rakastuin. Oikeastaan ihastuin jo ensi silmäyksellä. Muutaman kuukauden tuntemisemme jälkeen poika jätti tyttönsä ja kertoi olevansa kiinnostunut minusta. Palasi kuitenkin pian tytön luokse. Puolitoista vuotta vaan "odotin" ja olin maassa enkä katsonutkaan muita kunnes tuo jätti tyttönsä uudelleen ja me näimme muutaman kerran ja "flirttiä" oli ilmassa. Kävi samoin kuin ekalla kerralla ja yllättäen poika palasi entisensä luo ja masennuin taas. Kysyin juuri ennen tuota, että pitääkö hän mua muunakin kuin kaverina ja vastasi myöntävästi. Sairainta on että odotan häntä vieläkin... Yritin välissä tapailla muita, mutta kaikki osoittautuivat vaan "pelureiksi" eikä muakaan oikeasti kiinnostanut. Yksikin tapailemani tyyppi vaikutti mukavalta ja rehdiltä, mutta sain kuulla hänen puhuvan musta selkäni takana huonoon sävyyn. Tuntuu ettei enää uskalla edes luottaa keneenkään.

Ymmärrän siis tuskasi paremmin kuin hyvin. Itse olen itkenyt tuon rakkauteni kohteen perään miljoonat kerrat ja tuntenut juuri samaa kuin sinä. Tuntuu kuin eläisi sumussa, ei välillä haluaisi edes nousta sängystä, ei saa unta jne. Ja ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin tätä henkilöä. Hyvä että olet saanut apua ammatti-ihmiseltä, mutta harmi jos se ei riittänyt eikä sulla tunnu olevan ketään kuka kuuntelisi. Niin mustakin tuntuu välillä. Kannattaa purkaa sitten tänne 🙂 On väärin, ettet saanut tältä entiseltäsi minkäänlaista selitystä, joka ehkä auttaisi eteenpäin ja että hän kehtasi jättää sinut tekstiviestillä. Noin ei saisi tehdä kenellekkään. Harmittaa kun en osaa juuri lohduttavia/auttavia sanoja sanoa, vaikka tiedän miltä tuo tuntuu. Ei kai auta muu kuin ajatella, että asioiden on jossain vaiheessa pakko kääntyä hyväksi 🙂 Toivon että saat helpotusta tilanteeseesi ja että asiat järjestyvät 🙂

mitätönturhuus ;;
Kyllähän tapahtuneesta seurasi totaalinen kilahtaminen - sisällä myllertää, mutta sitä ei saa ulos täydellä voimalla. Tällä hetkellä ei seurustelusta sitä onnellista puolta saa irti, mutta jospa se siitä kun saan avun kanssa lajiteltua kaikki ajatukset sun muut omiin lokeroihinsa. Itse seurustelukin on alkanut nyt pelottaa, eikä kyllä ole mitään intoa aloittaa mitään uutta suhdetta - ei sillä, että edes uusia poikaystäväkanditaatteja. Toivottavasti sinäkin löydät vielä jonkun, tsemppiä sinullekin kaikkeen mihin ikinä pyritkään. 🙂🌻
En ole vielä tänäkään päivänä saanut vastauksia yhteydenottoihini, siksipä asiaa onkin niin vaikeaa käsitellä...

Drifter ;;
Kiitokset vain vastauksestasi, on lohduttavaa kohdata kohtalotovereita, asiasta puhuminen tuntuu myös helpommalta, kun vastapuoli tietää, miltä itsestä tuntuu. Olen pahoillani myös sinun tilanteestasi, kenenkään ei pitäisi kokea samaa. Kaikesta huolimatta minäkin koko ajan vain odotan tätä entistäni enkä edes jotenkaan osaa edes vihata häntä, enkä ymmärrä miksi. Vaikeampaa selviytymisestä tosiaan tekee se, miten hän eroaikeensa ilmaisi, aivan kuin asiat olisivat vain jääneet leijumaan ilmaan. Minunkin on vaikeaa edes kuvitella luottavani keneenkään aivan täysin.

Vastauksessasi oli aivan tarpeeksi lohdutusta, ei se kaipaa sen suurempia lohduttavia sanoja. 🙂 Voimia sinullekin, jospa sanonta "uusi vuosi, uudet kujeet" pitää paikkansa ja muutaman viikon päästä alkava uusi vuosi tuo myös hyvää mieltä tullessaan. 🌻🙂🌻

Oli pakko alkaa kirjoittamaan, kun tällä palstalla on ihmisten koskettavia tarinoita, jotka liittyvät läheisesti minuun. Olin noin 20-vuotias kun rakastuin. Olin sitä ennen ollut pitkään koulukiusattu (poikien taholta), ja uskoin tuolla jossain olevan jonkun, yhden ihmisen, joka ymmärtäisi minua. Tiedän, että tällainen ajattelu on "vaarallista", koska silloin yleensä sokaistuu toisen ominaisuuksista. Toinen ihminen näyttää yliluonnolliselta olennolta, kun sellainen osuu kohdalle. Tapasin miehen, joka oli varattu. Ensimmäinen mies, joka oli henkisesti yhtä kypsä kuin minäkin. En tiedä olinko tarpeeksi kypsä, koska rakastuin varattuun mieheen, mutta rakastan häntä yhä. Ja en olisi ikinä kajonnut varattuun mieheen, jos se ei olisi ollut rakkautta minun puolelta. Olin tuolloin vielä neitsyt, ja ajattelin säästäväni itseäni sille jollekulle erityiselle. Ajatukseni saattavat kuulostaa naiiveilta, mutta minulle se oli kunnia asia. Antaa itsensä kokonaan jollekulle. Sanoin asiasta monta kertaa miehelle. Pyysin kauniisti, että hän ei koskisi minuun, jos hänelle ei ole tunteita minua kohtaan. Halusin myös olla sotkematta asioita, jos hän rakasti vaimoansa. Silloin olisin jättänyt hänet rauhaan.
Hän sanoi rakastavansa minua ja sanoi minun olevan hyväsydäminen enkeli. Sanoi, että ei ole koko elämänsä aikana tavannut kaltaistani ihmistä. Ja sitä hän myös tarkoitti. Minä en vain uskonut, koska olin vuosien ajan ajatellut, miten hävyttömiä pojat/miehet ovat. Ja vaikka mies kuinka kehui minua kauniiksi ja sanoi rakastavansa...en vain uskonut. Olihan hänellä vaimo kotona.

Sain käsityksen, että hänen avioliittonsa oli ollut vaakalaudalla jo kauan. Ja niin se oli ollutkin. Ja on kai vielä tänäkin päivänä. Tiedän miehen sydämen kuuluvan minulle.
Myöhemmin sain tietää, että vaimo oli pettänyt häntä. Ajattelin olevani vain koston väline, ja aloin loukkaamaan häntä olemalla kylmä ja sanoin hänelle, että haluan meidän olevan vain ystäviä, vaikka siihen en kykenekään. Silti aion edelleen olla tukena, jos hän seuraani kaipaa. Kamalinta tässä on, että ajattelin tekeväni oikein "jättämällä" hänet ja rikkomalla hänen sydämensä, koska mielestäni hän rakasti enemmän yhä vaimoansa. Nyt olen itse sydän murtuneena, koska jouduin luopumaan ainoasta ihmisestä, jota olen koskaan rakastanut. Olen miettinyt tuhansia kertoja, olenko rakastunut häneen vain koska olin itse koulukiusattu, ja hän oli ensimmäinen, joka minua ymmärsi? Mutta päädyn aina lopulta siihen, että olen rakastunut hänen ajatuksiinsa, luonteeseensa, kultaiseen sydämeen ja muihin hassuihin asioihin, kuten siihen, miten sain hänet aina punastumaan sanomalla jotain kaunista hänestä. Ja mielessäni kummittelee joka aamu hänen hymynsä, joka hänellä oli herätessään minun vierestäni ja huomatessaan sen olevan minä, joka hänen vieressänsä nukkui. Ja olen loukannut häntä todella pahasti, jättämällä hänet, tekemällä moraalisesti oikein.
Nyt itselläni on kamala olla, tämä taitaa olla kolmas päivä sängyn pohjalla. Tuskailen, että soitanko hänelle, koska hänellä ei enää numeroani ole. Mutta sanon itselleni näin olevan paras. Ja valehtelen itselleni pääseväni tästä yli, jota tuskin teen... tällä hetkellä hengittäminenkin on saavutus, vaikka viime puhelustammekin on kaksi kuukautta...Ja ottaen huomioon perheeni taustat ja syömishäiriöni ja burn out:ini, tämä elämä tuntuu olevan aivan liikaa. Pitäisi kai ajatella, että olen itse itseni tähän ajanut, mutta en kai ole ansainnut tulevani satutetuksi näin pahasti? 😭
Teille muille toivotan rohkeutta jatkaa eteenpäin!!! Uskon sydämestäni elämän järjestyvän parhaiten päin! Ja jos tunnette pienintäkään tarvetta kääntyä ammattiauttajan puoleen, niin tehkää se. Se auttaa, kun saa puhua avoimesti jonkun luottamuksen arvoisen ihmisen kanssa! Ja Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea tarinani, tai pienen osan tarinastani ☺️❤️

Pystyn samaistumaan tunteisiisi ihan hemmetin hyvin. Yhdestä suhteestani tuli sellainen tunne että tosiaan vaan hän otti, käytti ja heitti pois. Erot ovat kamalia myös sille jättäjälle, kun itsekin olen kerran jättänyt, se ei todellakaan ole hauskaa. Mutta olen kiitollinen tarinbastasi, osaan samaistua siihen hyvin. A:n ei olisi pitänyt lähteä suhteeseen, jos ei ollut yli exästään.

Voimia sinulle, kyllä se valo aina sieltä tulee vastaan, kunhan vain jaksaa antaa sille aikaa.🌻🙂🌻

PrinsessaRuusunen ;;

Ainakin minä jaksoin lukea tarinasi. Sen olen alkanut tajuta, ettei kaikesta voi heti syyttää itseään (vaikka helpostihan se menee siihen, itsellänikin edelleen...), kukaan ei ansaitse tulla satutetuksi! Ammattiapu on kyllä korvaamaton apu, olen ainakin itse sitä mieltä. Toivon sinullekin voimia ja jaksamista! ☺️❤️

koruton ;;

Kiitokset myös sinulle, valoa tulevaisuudessa tässä tavoittelen. 🙂 Harmi kun sinäkin olet joutunut kokemaan jotain niin kamalaa. Itse en täyttä totuutta tiedä, miksi A teki mitä teki, enkä koskaan saa tietääkään. Voimia myös sinun elämääsi, missä tilanteessa ikinä oletkaan! 🙂🌻

Iaru: Kiitos kommentistasi. Oli kiva kuulla jonkun ulkopuolisen sanovan sen, minkä itsekin tiedän, mutta en vain käsitä sitä: syytän tosiaan itseäni tapahtuneesta. Ehkä vihdoin voin lopettaa itseni piiskaamisen asian suhteen. Ja kerroin syyllisyyden tunteestani aikoinaan myös tälle miehelle, mutta hän sanoi, että minun ei tulisi tuntea syyllisyyttä tilanteesta. Hän sanoi syyttävänsä tilanteesta itseään, kun meitä oli kaksi naista. Vaikka en näe sitä myöskään hänen syynä. Minkä omille tunteilleen mahtaa?

Mutta sinun tapauksessasi Iaru, ymmärrän, että asioiden selvittämättä jättäminen tuntuu kaikesta kamalimmalta. Et todellakaan olisi ansainnut tulla kohdelluksi kaltoin, ja vielä jätetyksi tekstiviestillä! Vaikka olen yrittänyt ymmärtää herra A:n motiiveja tekoihinsa, en ymmärrä, miten joku saattoi toimia näin kylmästi. Aikuisena on vastuussa myös toisen tunteista, ei vain omista! Omassa tapauksessani, asiat ovat jääneet myös auki, puhumatta. Mies ei kykene enää keskustelemaan meistä. Satutin häntä paljon, ja hän minua. Lähetin hänelle kuitenkin tekstiviestin, jossa toivoin hänelle kuuluvan hyvää. Vastausta en odota siihen ikinä saavani. Tuntuu edelleen kauhealta, miten olen "joutunut" häntä kohtelemaan. Mutta hän voi yhteisten ystäviemme mukaan hyvin. Olen iloinen siitä. Odotan vain, että joku päivä voisimme puhua asiat halki, ja kumpikin saisi mielenrauhan.
Iaru, toivon ja uskon, että jokin päivä löydät arvoisesi ihmisen, joka on valmis vastaamaan sinun tunteisiisi täysillä. ☺️❤️☺️
Luottaminen uuteen ihmiseen vaatii paljon, mutta joskus se kannattaa!
😉 🙂👍
Olen kuitenkin jollain tasolla onnellinen siitä, kuinka paljon siltä ihmiseltä sain. Ja vaikka itkenkin nyt särkynyttä sydäntäni ja kaipaan häntä mielettömästi, olen onnellinen ja kiitollinen, että olen saanut tavata hänen kaltaisensa ihmisen. Kun ajattelen näin, niin silloin myös meidän välisemme satuttaminen saa pienemmät mittasuhteet 🙂 Ja nyt tiedän selvemmin, mitä piirteitä toisessa ihmisessä arvostan! 🙂👍

Voimia ja jaksamisia myös sinulle!
🌻🙂🌻

Mitäköhän itse tähän kirjottaisin, oon huono heittämään ajatuksiani tekstiksi. tunnen kuitenkin kuuluvani joukkoon vaikka mies olenkin.

20-vuotias miespuolinen henkilö. Seurustelua tai mitään siihen kuuluvaa (suutelua jne fyysiset.) en ole juuri kokenut. ainoastaan ihastumisia. Tosin tunnen itseni säälittäväksi näitä teidän juttujanne lukiessa :I, kun ei omat asiat vaikuta ollenkaan niin vakavilta mutta silti osaan surustua niistä.

Peruskoulu meni koulukiusauksessa (lähinnä ala-asteella mutta yläasteellakin koin pientä härnäystä ilmassa), ammattikoulussa taistelin huonon itsetuntoni kanssa jonka vuoksi miltein lopetinkin (+luokkakaverit tietenki v*ttuilivat jokasesta mokasta joita tein paljon).
Ihastumisia on nyt ollut 4 joista 3 tapasin netin kautta, joita en edes kerennyt tosin näkemään, kyllä ihastun tosi helposti. Tämä uusin on nyt tuhonnut itsetuntoni ihan lopullisesti. Paljon oli puhetta kaikesta joka sai mut herättämään tunteita ja toivoa, kun tuntui et vihdoin kaikki loksahtaa paikalleen. yhtäkkiä tämä saa pienet ihastuksen tunteet toiseen ja sitten kaikki vaan meni enemmän sekaisin. Ahdistuin, pelkäsin ja ajattelin "ei tässä taas voi käydä näin". yritin korjata mutta sanoi että tunteet oli kuulemma kovat. ahdistuin vaan enemmän. jossain vaiheessa kun yritettiin selvittää kaikkea tää sano et se jätkä "pelaa vaan" ja jotenkin sitten vielä yritin "viimeisen kerran" korjata ja ehdotin että jos nähtäis ja yritettäis vielä jotain vaikka etäisyyttä oli (oli siis yhtäkkiä etäisyyskin tullut tielle) mutta sanoi että ei ole valmis mihinkään. Ja nää viimiset keskustelutki on ollut aikamoista riitelyä, kun oon onnistunu kaikki ahdistuksellani sekottamaan. ja vaikuttaa siltä että tää olis jo toiseenkin ihastunut "vaikkei ollu valmis mihinkään".
Tietty tässä oli murto-osa asiasta, kunnen uskalla enempään kirjoittaa.

Nykyään lähinnä pelottaa kaikki. pelkään mennä nukkumaan, koska aamut ovat aika helvettiä ja unetkin muistuttaa kaikesta pahasta jatkuvasti, pelkään kirjoittaa tänne koska pelkään saamaanu "kohtelua" täällä vaikka kuinka kaikki olisivatkin ymmärtäväisiä (en tiedä, en osaa pitää ongelmiani niin vakavina, joten pelkään vain olevani säälittävä) ja pelkään oikeastaan tehdä yhtään mitään.
Minulla on myös outo kyky välillä paisutella asioita tahtomattani ja vahingossa. siksi pelkään vähän puhua muille jotta muut ei rupea syyttelemään toista mistään turhasta.

luin myös juttusi prinsessaruusunen. näin omasta näkökulmasta sanoisin että tosiaan "itse tämän aiheutit". mutta: mieti kuitenkin sitäkin, että tosiaan osasit toimia tuossa tilanteessa vielä järjellä. toisilla hetken huuma, ja pienet ahdistukset saattaa pilata aivan kaiken. Sinä kuitenkin näit mikä on parasta ja kykenit toimimaan niin vaikka ilmeisesti olitkin palavasti toiseen ihastunut 🙂. Kertoo vaan kuinka vahva ihminen olet, ja tulet tosiaan kyllä selviämään tilanteesta kuin tilanteesta. Jos itseni kuvittelisin asemaasi, olisin todennäköisesti vaan onnistunut sekoittamaan asiat ja pahasti.

Ensimmäinen viesti foorumille joten "olkaa helliä" ☺️

Hei erinimeni ja kaikki muut!

En ole käynyt täällä pitkään aikaan, kun olen yrittänyt selvitä elämäni ja päivittäisten toimieni kanssa😀 Olen edelleen rakastunut entiseen poikaystävääni, ja päivä päivältä olen tullut varmemmaksi, että hän on juuri se oikea ihminen minulle. Sydämeni todella kuuluu hänelle. Olen viime kirjoitukseni jälkeen itkenyt monet kerrat ja taistellut tieni arjessa, jotta en antaisi alakulon viedä mennessään. Jaksan parhaiten, kun olen ajatellut asioiden olevan näin parhaiten. Mutta kukaan ei tule koskaan ottamaan hänen paikkaansa sydämessäni, enkä edes "näe" muita miehiä, joten eteen päin jatkaminen tuntuu vaikealta. Kiitän onneani, että minulla on niin paljon arjessa tekemistä, joka vie huomiotani, vaikka Hän on mielessäni kellon ympäri.

Erinimeni: ymmärrän todella, mistä puhut! Eräs miespuolinen ystäväni on joutunut kaltaiseesi tilanteeseen monta kertaa, ja olen nähnyt, miten häntä sattuu. Ja minusta tuntuu, että hänen arvostuksensa itseään kohtaan on laskenut jokaisen "epäonnistumisen" jälkeen. Mutta voin sanoa sinulle, että monen kivisen tien jälkeen hän löysi rinnallensa naisen, ja he suunnittelevat yhteistä tulevaisuuttakin! ☺️❤️☺️ Ikinä ei kannata luovuttaa, varsinkaan rakkauden suhteen! Ymmärrän myös sinun "ystäväsi" mielipiteitä teidän suhteestanne. Kun ihmisellä on omat tunteet sekaisin, tulee sellainen "hylkimisreaktio" kaikkea vakavia ihmissuhteita kohtaan. Ainakin minulla on tullut sellainen olo, että haluan olla nyt yksin, ja selvitä näiden tunteitteni kanssa yksin. Ei se tarkoita, että sinussa mitään vikaa olisi!

Koulukiusaaminen on sellainen asia, joka jättää arpensa jokaiseen ihmiseen, ja sellaista ei tulisi kenenkään kokea! Itse olen parantanut haavani, vaikka jotkin muistot tulevat aina silloin tällöin mieleen. Olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen ja simsalabim! Niin ovat muutkin. Entinen rakkauteni paransi minut, vain katsomalla minua. Se kun joku katsoo sinun olevan maailman ihmeellisin olento, sellaista toivon jokaisen kohdalle ☺️❤️ Ja nykyisin vastakkainen sukupuoli juoksee perässäni 😀 Mutta suurimman työn olen tehnyt itse. Olen oppinut rakastamaan itseäni ja löytänyt elämälleni sen tarkoituksen. No, tarkoituksen, jonka olen tiennyt aina olevan minua varten. Olen täällä auttamassa muita, ja se on tällä hetkellä tärkein asia minulle.☺️😉

Erinimeni: jos tämä tyttö ei ole "se sinulle tarkoitettu" niin kyllä hän vielä vastaan tulee! Ehkä joudut vielä "suutelemaan paria sammakkoa" mutta kyllä se prinsessa osuu lopulta kohdalle 😍

Jaksamisia kaikille! 🙂👍