Orastava ahdistuneisuushäiriö (ja paniikkihäiriö?)

Orastava ahdistuneisuushäiriö (ja paniikkihäiriö?)

Käyttäjä Sydänkohtaus42 aloittanut aikaan 19.02.2018 klo 21:52 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Sydänkohtaus42 kirjoittanut 19.02.2018 klo 21:52

Moi.

Mä oon 23-vuotias Espoolainen nuori mies. Mä oon noin 20-vuotiaaksi asti elänyt suht normaalia elämää, ja varhaisteini-iässä ja varsinaisessa teini-iässä tuli häröiltyä eri päihteiden kanssa jonkun verran. Muihin frendeihin verrattuna loppujen lopuksi tosi vähän, koska tuli aina niin huono omatunto kun kokeilin jotain muuta kun kannabista. Kannabista kyllä paloi rutkasti useampien vuosien ajan, ja osasinkin nauttia siitä silloin täysin henkäyksin. Parikymppisenä sit sillä yhdellä kerralla mulle iski kuumottava tunne rintaan jota en ollu ennen tuntenut. Luulin siitä lähtien kuukausia, kokoajan, että nyt sydän vaan pysähtyy tai jotain. Pari kertaa hyperventiloidessa himassa soitin jopa ambulanssimiehet kylään, ja aina kaikki on lääkärissä ollut ok. Jälkeenpäin tajuan nyt että ne on ollu paniikkikohtauksia. Jossain vaiheessa se alko oleen niin raskasta, että alko tuleen myös pakkoajatuksia. Siihen tyyliin, että kun olin vaikka korkealla paikalla, niin tuli yhtäkkiä semmonen impulsiivinen ajatus päähän että ”minkähänlainen läntti jää tohon jos nyt hyppään mahaplätsin tohon ruokalan pöydälle”. Ja voi ***** kun menin tollasten ajatusten tullessa ihan pa***njäykäksi kun aivot huutaa samalla täysiä: ”ei ei ei ei en halua hypätä lukitkaa minut valjailla kaiteeseen että jos hyppään niin en kuole, en halua”.

Tollanen kun alko, niin alko jo pelottaa ja oleen voimat niin lopussa että päädyin puhumaan työterveyslääkärille näistä kokemistani ikävistä tunteista. Pääsin lopulta psykiatrin (vai psykologin??) puheille ja se lämäs escitalopramia kouraan ja siihen akuutiksi ”avuksi” xanor 0,25mg. No xanoreista tuli tietysti sitten vaan levottomampi olo, ei toiminut yhtään toivotusti mulla. Työterveyshuollon psykiatri/psykologi ei vaan uskonut että nämä tuotteet eivät auta minua. Yritin pyytää xanorin sijasta jotain muuta valmistetta, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Lääkäri vain hoki, että et sinä noita akuuttiin tilanteeseen tarvittuja lääkkeitä tule enään tarvitsemaan kun escitalopram alkaa kunnolla vaikuttamaan.

Kyllähän se escitalopram helpotti oloa, tai sitten joku muu helpotti pahimpia oloja. Yhdessä vaiheessa en pystynyt edes ajamaan autolla ilman jäykänlaista paniikkikohtausta, tai miten sitä nyt voisi kuvailla. Koko yläkroppa oli vaan jotenkin ihan jäykkänä ja olin ihan varma että nyt pimenee silmissä ja ajan sillalta alas.

Nykyään kuitenkin nautin taas ajamisesta kuten ennenkin, vaikka kylläkin pitkä matka (+jos vielä pimeässä) niin ahdistaa lähes poikkeuksetta edelleen. Mutta kyllä sitä saa pakon edessä itsensä ajettua kotiin ja vielä ihan rauhallisissa tunnelmissa nyanssien ollessa kohdallaan (musiikki, seura, asento, nopeus etc.).

Lopetin pitkäksi aikaa kannabiksen käytön, sillä minua pelotti polttaa sitä koska _joka_kerta_ siitä tulee edes hetkeksi nihkeä olo. En nauttinut siitä niinkuin ennen.
Nyt olen kuitenkin pitkän tauon jälkeen nauttinut runsaammanpuoleisesti tätä kyseistä päihdettä, jota rakastan kaiken muun kuin sen ”pilven” takia. Se on auttanut mua hellittämään ahdistusta, ja oon uskaltanut pilvessä käsitellä myös sitä ahdistusta tai paniikkia paremmin kun selvin päin. Oon tavallaan haastanut itseni siihen, että tämä ainehan ei minulle sydänkohtausta tai ahdistusta ***kele aiheuta. Ja se on toiminut loistavasti. Ja myöskin vähemmän loistavasti välilllä. Mut ihan sama mitä teen, niin joku vaivaa mieltä enkä edes oikeasti tiedä mikä mua ahdistaa. Rentoutuminen on käytännössä noin 90-prosenttisesti mahdotonta. Vertaukseksi, ennen oli vain noin 10 prosentin mahdollisuus että en onnistu rentoutumaan.

Lähiaikoina mulle tuli yks kohtaus kun olin aika pilvessä kaverilla, ja se antoi mulle yhden 2mg rivotrillin lievittämään sitä paniikkia ja rauhottamaan mua loppuillaksi ettei ilta mene sydäntä tunnustellessa ja panikoidessa. Mun yllätyksekseni se yks pieni pilleri vei multa noin vuorokaudeksi just sen kaiken ylimääräsen skeidan, mikä rasittaa mun aivoja ja kuluttaa mun aivojen kapasiteettia sekä energiaa jatkuvasti.

Pyysin sitten tästä riemastuneena ystävältäni pienen määrän näitä pillereitä parantamaan mun yleistä vointia tulevaisuudessa, koska lääkärit tuntuu kovin vastahakoisilta määräämään mulle mitään rauhoittavia. Semmoista annostusta olen käyttänyt, että 1mg (puolikas lääke) aamulla, ja tarvittaessa muutaman tunnin päästä se toinen puolikas ääntä kohti. Pari kertaa on mennyt kyllä 2x2mg päivässä, eli yksi aamulla, ja yksi illemmalla. Samalla olen vähentänyt escitalopramin annostusta 10mg:an päivässä.

Tällä kaikella kirjoittamallani tekstillä ei juurikaan ole sen kummoisempaa tarkoitusta, haluaisin vain kuulla muilta nuorilta, että onko teillä vastaavia kokemuksia ja miten taistelette niitä vastaan? Välillä tuntuu että elämä on vain päivittäistä intensiivistä taistelua omaa mieltä vastaan. Miksi mun mieli sabotoi mun onnellisuutta? Kahden käden sormilla lasken ne kerrat, kun oon miettiny itsemurhaa. Mut sitten ajattelen kuinka pirun tyhmä asia, ja kuinka lopullinen se on. Mä haluan kuitenkin elää, joten tämä ei todellakaan ole ratkaisu. Miten voi olla samaa aikaa jatkuva kuolemanpelko, ja samalla miettiä oman elämänsä päättämistä? Tosissani en oo sitä miettinyt, mut sekin jo ahdistaa ja ihmetyttää et semmonen ajatus on ylipäätään ollut päässä.

Mulla on kavereita, oon tehnyt tosi paljon siistejä juttuja elämässä ja haluun tehä niitä edelleen. Tyttöystäviäkin on ollut, pari pitkääkin suhdetta ja elämä niissä suhteissa on ollu ainakin pintapuolisesti onnellista mun osalta. Tällä hetkellä elelen sinkkuelämää, käyn töissä, en juuri muualla. Kavereita nään kohtuullisen paljon mutta esim baarit tai muu tommonen ei oikeen jaksa innostaa. Itsetunto on vähän alhaalla tietysti mikä vaikuttaa kyllä moneen asiaan. Vaikka pidän itseäni kilttinä, hyvin käyttäytyvänä, ja jopa viehättävänäkin ihmisenä niin välillä sellanen tunne ottaa mut valtaan, että mä olen ihan pa*** ja musta ei oo mihinkään, oon vaan luuseri ja musta ei oo mitään muuta kun haittaa ja rasitetta yhteiskunnalle. Oikeen tuudittaudun ajatukseen, että ai kuinka asiat olisi vaan paremmin jos minä pahanen en olisi syntynyt. Vaikka tiedän samaa aikaa sen että en ole paha, enkä halua kenellekkään pahaa, ja nautin muiden, jopa tuntemattomien ihmisten auttamisesta spontaanisti, ja nautin siitä kuinka näen ihmisten kasvoilta kuinka he ovat yllättyneitä ja todella kiitollisia siitä, että minä pysähdyin auttamaan.

Nyt on hirveen tosi pitkä teksti tullu kirjotettua, varmasti sata asiaa jäi sanomatta ja mahdollisesti sata turhaa asiaa tuli myös sanottua. Toivottavasti jaksoit lukea tekstini, ja toivottavasti se ei ole kovin raskasta luettavaa. Nätisti yritin puhua ettei tulis turhaa käytettyä voimasanoja yms. 🙂

Mutta yhteenvetona, ajatuksia, haukkuja, ruusuja, risuja, vinkkejä, diagnooseja, kohtalotovereita etc etc! Mikä minussa on vikana vai onko mikään?
Odotan mielenkiinnolla vastauksia, keskustelisin näistä tuntemuksista myös mielelläni lisää.

Tällä hetkellä kohtuullisen rauhallisissa mietteissä.
-Tommi

Käyttäjä Katri_Saapas (Vapaaehtoinen) (Palveluoperaatio Saapas (Nuorikirkko ry)) kirjoittanut 15.04.2018 klo 13:50

Hei Tommi!

Rohkaisen sinua keskustelemaan avoimesti ja rehellisesti lääkärin kanssa tilanteestasi, myös päihteidenkäytöstäsi. Ethän jää yksin tämän asian kanssa?

Kaikkea hyvää sinulle!

Käyttäjä Kikherne kirjoittanut 04.07.2019 klo 04:38

Vastaan yli vuoden jäljessä, etkä todennäköisesti enää täällä käy, mutta tekstisi vaikutti tutulta ja kerroit sen miellyttävästi! Täällä myös 23-vuotias ahdistus-paniikkioireinen nainen muutamilla muillakin diagnooseilla. Se on todella harmi, että kela korvaa psykoterapiaa vain kolme vuotta, itsekin olisin tarvinnut vielä omalleni jatkoa. Vielä kaksi vuotta odottelua ennenkun voin taas kelaa asialla vaivata ja hakea uudelleen. Kannabis minulla myös laukaissut sydän-paniikki oireita ja rentoutumisen sijasta muutun vainoharhaiseksi ylianalysoijaksi joka kääntyy päänsä sisään epämiellyttävällä tavalla. Kannabis myös laukaisee lähes poikkeuksetta joka kerta järkyttäviä ahmimiskohtauksia, jotka eivät monen monta vuotta rajua bulimiaa sairastavalle ole olleet kovin toivottuja paranemisen kannalta. Näiden takia en mielellään polttele nykyään vaikka tarjotaankin säännöllisesti. Rauhoittavista on ollut itselle apua kohtauksista selviämiseen, koska mitään muuta mihin turvautua kyseisissä tilanteissa ei ole. Kaipaan terapiaa ja tiedän sitä edelleen tarvitsevani, ja siksi minua harmittaa että nämä viisi vuotta pitää odotella ja yrittää pärjätä yksin. Julkisesta mielenterveys puolesta ei ole ollut minulle apua, koska he eivät halua käsitellä traumojani ja menneisyyttäni joista oireet kumpuavat, vaan haluavat vain tarjota lääkevaihtoehtoja ja masennusluentoja resulssejen puutteessa.

Tälläkään tekstillä ei ollut pointtia, kaipa vain halusin sanoa, ettet ole yksin ja ollaan vielä nuoria, meillä on potentiaalia parempaan tulevaisuuteen.  Toivottavasti sinulla on kaikki tällä hetkellä hyvin (ainakin siedettävästi) ja tahdon lähettää ylipäätään kaikille näiden asioiden kanssa kamppaileville isoja tsemppihaleja!