Opiskelu, epäonnistuminen ja häpeä
Moi!
Olen 25-vuotias opiskelija ammattikorkeakoulussa ja opiskelen nyt viimeistä vuotta. Olen koko opiskeluajan kärsinyt ahdistuksesta, vaikeista nukahtamisvaikeuksista ja lievästä masennuksesta, minkä vuoksi opiskeluaika on mennyt suurelta osin penkin alle. Tunnen itseni sen takia täysin epäonnistuneeksi.
Opiskelen koulutusohjelmassa, jossa ei ole suuntautumisvaihtoehtoja, vaan esim. kurssit ja harjoittelupaikat valitaan sen mukaan, mihin haluaa erikoistua. Itse en ole onnistunut löytämään tai tarkemmin sanottuna päättämään, mihin kannattaisi erikoistua, minkä vuoksi pelkään tai voin sanoa jopa, että tiedän, etten tule saamaan alaltani työpaikkaa. Olen tuhlannut melkein kaikki opintotukeni tähän koulutukseen enkä selvistä vaikeuksista huolimatta ole esim. lopettanut opiskeluja, jäänyt tekemään jotain hanttihommia vaikka vuodeksi ja miettinyt, mitä oikeasti haluan, vaan olen väkisin pusertanut kaikki kurssit ja harjoittelut läpi. Enää olisi opinnäytetyö edessä, mutta energiaa ei ole enää yhtään jäljellä. Motivaatiokin koko alaa kohtaan on kadonnut täysin.
Häpeän omaa tilannettani. Häpeän sitä, etten pärjää niin kuin muut. Häpeän myös sitä tosiasiaa, etten tule todennäköisesti koskaan pärjäämään vaativissa työtehtävissä, sillä stressaan niin paljon. Raivostuttaa, etten ole ottanut tätä aikasemmin huomioon, vaan väkisin olen yrittänyt pyrkiä sellaiseen, johon voimavarani eivät tule koskaan riittämään.
En enää tiedä, mitä tekisin. Toisaalta haluan suorittaa tutkinnon loppuun, sillä häpeäisin itseäni, jos luovuttaisin. Koska olen käyttänyt melkein kaikki opintotukeni, uuden koulutuksen aloittaminen tuntuu mahdottomalta. Pelkään, ettei energiaa riitä siihen, että kävisin opiskeluiden ohella myös useamman päivän viikossa töissä. En edes uskaltaisi aloittaa mitään koulutusta, sillä pelkään, että ajan itseni vielä kamalampaan tilanteeseen. Pelkään myös sitä, miten avomieheni suhtautuisi uuden koulutuksen aloittamiseen.
Toisaalta yhä useammin tulee tunne, etten jaksa tätä enää ja minun on luovutettava. En jaksa enää yrittää saattaa tutkintoa loppuun. En jaksa enää tätä jatkuvaa ahdistusta ja väsymystä. Itsemurha-ajatuksiakin on alkanut pyörimään päässä, mikä pelottaa välillä suuresti. Kova ahdistus ja stressi ym. ovat aiheuttaneet kaiken maailman fyysisiä oireitakin, joista osa on jo kroonistunutkin. Olen vasta nyt alkanut kyseenalaistamaan tilannettani. Mitä ihmettä olen tekemässä itselleni? Olen kuitenkin niin solmussa itseni kanssa, etten uskalla ottaa askelta mihinkään suuntaan.
En ole aivan varma, kirjoitinko tämän oikeaan ryhmään, mutta ajattelin, että täältä voisi löytyö joku, jolla on tai on ollut samankaltainen tilanne elämässä. Tietysti kaikki muutkin saavat kommetoida.
Kiitos, kun luit tämän epäselvän sepityksen! 🙂
Heippa!
Olen 21-vuotias opiskelija ammattikorkeakoulusta. Koulua ei ole enää paljoa jäljellä, mutta opiskelu ei tahdo enää sujua. Haluan valmistua tälle alalle ja koen, että joskus voisin alani hommiakin tehdä. Väsymys ja apeus ovat kuitenkin pistäneet stopin opiskelulleni.
Ensimmäisen ja toisen vuoden aikana olin hirveän stressaantunut ja ahdistunut. Puskin kursseja läpi ja pakotin itseni menemään luennoille ja tekemään tehtävät. Poissaoloja kertyi harva se päivä.
Olin stressaantunut jo ennen koulun alkua. Kotona oli kaikkea hässäkkää... rahahuolia, pettämistä ja tappelua. Samalla luin kirjoituksiin ja valintakokeisiin ja tein ennakkotehtäviä. Lisäksi tein hullun lailla töitä. Ostin kotiin ruokaa ja tappelin äitini kanssa siitä, mistä joutuisin maksamaan kotona asuessani. Samalla hän painosti muuttamaan pois kotoa. Muutinkin pois heti kun tiesin minne kouluun pääsin. Olin aivan poikki, kun aloitin opiskelun amk:ssa. Olen tällä hetkellä aikataulussa, mutta voimani eivät enää riitä pakottamaan itseäni opiskeluun. Kavereita en ole nykyisessä koulussa saanut. En jaksanut hankkia uusia tuttavuuksia, joten olen kolmen vuoden aikana ollut aika yksinäinen. Lukiossa kuuluin isompaan kaveriporukkaan ja joitakin heistä satunnaisesti tapaan edelleen.
Alkoholinkäyttöni oli kahden ensimmäisen amk vuoden aikana varsin runsasta ja yleensä sammuinkin illan päätteeksi. Itkin monia kertoja viikossa ja kouluun meno oli vaikeaa ja luennoilla istuminen ahdistavaa. Huokaisin usein helpotuksesta koulupäivän päättyessä. Stressi, ahdistus ja pienoiset itsemurha-ajatukset pistivät minut lopulta varaamaan ajan koulupsykiatrilta. Vuoden ajan kävin säännöllisesti tapaamisissa ja oloni parani huomattavasti. Muutama kuukausi sitten tapaamiset lopetettiin. Juominen on pienentynyt melkein olemattomiin eivätkä stressi ja ahdistus enää hallitse joka päivä. Uupumus ja väsymys ovat kuitenkin jääneet. Välillä itken. En jaksa opiskella. En jaksa enää pakottaa itseäni tekemään tehtäviä ja käymään luennoilla.☹️
Olen alkanut tehdä enemmän sitä, mistä pidän. Käyn tanssimassa ja lenkillä. Luen ja kokkaan ja jätän koulupäivän väliin jos siltä tuntuu. Huolena ovatkin nyt opintoni. Olen jo tänä syksynä keskeyttänyt pari kurssia kun tunsin, etten pärjännyt. Tehtäviä on jäänyt rästiin ja koulussa oleminen on niin ja näin. Olen huolestunut siitä, etten saa tarpeeksi pisteitä opintotukea varten. Ei ole kiva, jos tukia aletaan periä takaisin. Olen miettinyt välivuotta, mutta en jaksaisi mennä nyt töihin. Haluaisin kovasti pitää loman, mutta en tiedä mistä saisin rahat elämiseen.
Sellaista minun opiskelu tällä hetkellä.
Moi. Itse olen kans aika hukassa itseni kanssa. Pelkään epäonnistumista, ja se taitaa jarruttaa. Tuntuu, että pelkään sitä että valitsen väärän opiskelu- tai työpaikan. Ahdistaa jos nyt valitsen ei-niin-mieluisan työn niin lukkiudun sinne lopun elämäksi. Haluaisin lopettaa tämän miettimisen. Jään kuitenkin paikalleni, kun aina on jokin ajatus ettei tämä ollutkaan minun juttuni. Turhauttavia tämmöiset ajatukset.