Hei,
Tilanteesi muistuttaa paljon oman poikani tilannetta yläasteen lopussa/lukion alussa. Hän tosin on aina puhunut asioistaan minulle. Onko omalla koulullasi koulupsykologia tai kuraattoria. Mene keskustelemaan asioista. Yksin ei kannata jäädä huoliaan miettimään, apua löytyy kunhan vain vähän etsii. Voit tarvittaessa saada lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Tai onko paikkakunnallasi jotain yleistä nuorisoasemaa, missä voisisit käydä juttelemassa. Tai kokeile miltä tuntuisi jutella omille vanhemillesi, ymmärrystä ja apua voisit saada sieltäkin. Yritä nauttia kevään auringosta 🙂

Mulla on iha sama tilanne onneks nyt pääsin yläasteelta mut mullekkin on jäänyt traumat mut r-viasta josta mua pienempänä haukuttiin. En lukenut ikinä ylä-asteella mitään vaikka opettaja ois miten mulle huutanut tai pakottanut, mä en vaan pystynyt .. Lintsasin kaikki esitelmä jutut tai keksin r-sanojen tilalle muita ihmeellisiä sanoja. Nykyäänkin jos tapaan uusia niin en puhu heille millään sanoilla mis ois ärrä koska en haluu näyttää sitä että oon r vikanen. Mua sattuu tää tosi paljob , koska must tuntuu ettei kukaan hyväksy mua. Eikä tää mun ahdistus ja masenteneisuus johu vaan tosta vaan mut taustasta , mulla pienenä mun isä hakkas mun äitiä ja koitti tappaa sen ja se ei välittäny meistä yhtään , joutus vankilaan ja sen jälkeen siit ei paljoon kuulunu. Nyt lähiaikoina monet miehet on pettäny äitiä ,meil on tosi pahoja rahaongelmia ja velkaa niiden miesten vuoks. Vaihoin kouluu yläasteella ja sielläkin olin ihan toisessa maailmassa ne ei vaan ollut mun tyyppejä , oon kolmevuotta miettinyt itsemurhaa. Oon sitä kokeillutkin,mutta epätoivosesti. Viillelly myös oon ja sairastanu syömishäiriötä.Muutettiin toiselle paikkakunnalle kun vaihoin kouluu yläasteella ja mun vanhat kaverit joihin luotin petti mut , ne ei pitäny mitään yhteyttä ei vastannu enää mihinkään mun viesteihin . Kuiteki mulla on paraskaveri joka on kulkenu tän pitkän prosessin mun mukana , mut nyt silläki alkaa olee niin paljon muuta , ei aikaa mulle eikä se varmaan tiiäkkään et mul on oikeesti tosi paha olla, ku sillä itellä on niin hyvä elämä. Tänä kesänä mä löysin taas elämän ilon mut ain välillä sekin katos . Ennen mietin itsarii mont kertaa päivässä . Viime viikot on ollu tosi ihania ja elämänhaluisia ja ajattelin jopa että en tee itelleni mitään vaik sitä olin suunitellu, ajattelin tulevaisuutta ja sain taas kiinni jostain josta pidän ja opin elämään sen kautta. Nyt on alkanut taas huonontua kenelläkään ei mulle aikaa , äiti on yhtäkkii ihan outo ja puhuu mulle tosi vihasesti eikä kerro syytä , uhkailee , eikä kukaan nöist tajuu et mul on tosi paha olo ja mut ajetaan TAAS itsarin partaalle ☹️ en mä vaan osaa tätä selittää täällä , jos vaan ois joku jolle voisin avautuu tällee miten mä tääl yksin itken ja koitan kirjottaa jotain . Tässä ei todellakaan oo kaikki , enkä tiiä jos joku ees lukee tätä. Lopetan tähän tää taitaa olla ihan turhaa selitän niin epäselvästi , mutku on niin paljo asioit etten pysty niit täällä vaan avaamaan. Jos mua huomenna enään on ni toivon et mua kunnioitettais ja muut tajuais et sain elämänilon takas enkä haluu sitä enään pois koska muute mulla ei oo muuta vaihtoehtoa kun tappaa itseni.