Hei

Olen parin kuukauden kuluttua 19 vuotta täyttävä nuori nainen, ja olen vuosia kärsinyt mielenterveysongelmista. Muistan kärsineeni hermostuksesta jo kolmannella luokalla ala-asteella. En muista kauanko tätä kesti, mutta se palasi kun menin yläasteelle. Ensimmäiset pari kuukautta oksensin aamuisin, vaikka en kokenut olevani kovinkaan hermostunut.

Se meni aikanaan ohi. Kärsin kasiluokalla taas vähän hermostuneisuudesta, mutta se ei päässyt missään vaiheessa kovinkaan pahaksi. Näin pääsi käymään vasta vuoden kuluttua, kun ysiluokan puolessa välissä aloin ahdistua. Olin hyvin ahdistunut, lintsailin ja voin fyysisesti huonosti. Uskaltauduin välitunnilla kertomaan kavereilleni ahdistuksestani, mutta he vain naureskelivat ja sanoivat että stressaan liikaa. Uskoin heidän sanojaan ja sen sijaan, että olisin mennyt terkkarille puhumaan, kuten suunnittelin ja odotin vain, että koska paha olo menee pois.

Se meni pois puolessa välissä kesälomaa ja palasi vasta kun menin amikseen. (Kävin peruskoulun jälkeen valmentavan koulutuksen eli en mennyt amikseen suoraan.) Silloin, kun välit entisiin kavereihin alkoivat olla jo katki, menin terkkarille puhumaan ja se auttoi melkein heti. Kävin siellä pitkin syksyä ja lopetin käymisen kun elämä alkoi olla hyvin.

Viime syksynä ahdistus tuli taas. Olen koko nuoruuteni kärsinyt yksinäisyydestä, vaikka olen hyvin sosiaalinen ja puhelias ja tulen koulussa loistavasti muiden kanssa toimeen. Käyn kotikaupungin tyttöjentilassa, mutta en ole löytänyt sieltä hyviä ystäviä.

Yläkoulu ajoilta minulla on jäljellä yksi kaveri, josta olen aina pitänyt hirveän paljon, mutta hän ei koskaan ole tuntunut kiinnittävän kovinkaan paljoa huomiota. Olen kertonut hänelle itsestäni asioita, joita en ole kertonut kellekään muulle, mutta hän ei kerro minulle itsestään mitään. Yritin syksyllä katkaista välini häneen, jonka tuloksena masennuin ja aloin tosissani pohtia itsemurhaa. Ei auttanut muu kuin alkaa ottaa taas häneen yhteyttä tai muuten tilanne olisi mennyt todella huonoksi. Tiedän kuitenkin, etten voi olla ilman häntä onnellinen, mutta hänen seuransakaan ei tee minua onnelliseksi.

Kävin syksyllä koulupsykologin luona puhumassa keskittymisongelmista, mutta en osannut ottaa mielenterveysongelmia esiin. Jollain tavalla häpeän niitä, vaikka tiedän, etten ole moneen vuoteen voinut kunnolla hyvin. Nyt en ole enää koulupsykologin luona käynyt ja haluaisin päästä puhumaan jollekin koulun ulkopuoliselle ihmiselle.

Kehoni reagoi helposti henkiseen pahoinvointiin, mikä yleensä ilmenee sillä että joudun jatkuvasti ramppaamaan vessassa, vaikka ei olisi hätä, ja olen hyvin väsynyt. Olen kärsinyt näistä oireista kolmos- ja kasiluokilla, sekä viime syksynä. Ysiluokalla kärsin näiden lisäksi pää-, silmä- ja selkäsärystä. Jatkuva vessassa ramppaaminen on kamalan noloa, enkä kehtaa kertoa miksi niin teen.

Tiedän, että ongelmiini auttaisi se, että minulla olisi joku sellainen, jolle päästä kertomaan kaikki murheeni. Mutta olen odottanut tällaista ihmistä koko nuoruuteni, etsinyt löytämättä ja olen alkanut pikku hiljaa luopua toivosta. Minulla on rakkaat vanhemmat, mutten halua satuttaa heitä kertomalla huolistani, sillä isommat sisareni ovat voineet ihan hyvin. Kaipaisin vain jotakuta, joka olisi täällä minua varten, jolle minä olisin se ykkösihminen elämässä.