Mä siis tosiaan olin taino olen varmaan vieläkin keskivaikeesti masentunu ja viiltelyriippuvainen 17-vuotias opiskelija. Mä kävin nuorten polilla ja sain lääkkeet, joita käytin sen vuoden. N. puolen vuoden jälkeen musta tuntu että oon jo ihan normaali ja sovin lääkärin kanssa lopettavani lääkityksen puolen vuoden kuluttua eli nyt lokakuussa. Pian tämän jälkeen lopetin nämä juttelu käynnit, koska se oli mulle aina yhtä taistelua mennä sinne. Tarkotan siis etten oikein kokenu niistä olevan mitään hyötyä eikä ikinä huvittanut mennä sinne. Multa loppui sitte reseptit tähän seroniliin, enkä tiennyt mitä tehdä (olin toisella paikkakunnalla maalla työharjoittelussa) joten päätin vain syödä lääkkeet loppuun ja antaa olla. Vierotusoireita ei tullut muutakuin pientä huimausta ja päänsärkyä sekä toki ahdistusta. Nyt kun olen ollut päälle kuukauden ilman lääkkeitä, on alkanut tulla ajatuksia että oliko nyt tämä niinkään viisasta.. Olo ei siis todellakaan ole yhtä paha kuin silloin viime vuonna, mutta tuntuu vain sille että miten mä nyt pärjään kun en syö mitään mikä tekisi olon hyväksi ja että pitää pärjätä ”yksin”.Onko tää nyt tätä jonkin tyyppistä lääkeriippuvuutta? Viillellyt oon viimeks hiihtolomalla (en muista kuukautta) mut oon toki välillä ”raapinu” itteeni. Mulla ei oo oikein ketään kelle puhua paitsi poikaystävä <3 mut emmä sillekkää viiti olla valittamassa koko aikaa :/ kehenkää ei voi täällä luottaa ja mun "hyvän kaverin" mielestä en osaa arvostaa mitää koska mulla on kaikki hyvi nii miks mä oon tälläne ja joillain menee varmasti huonommi ku mulla ja blaa blaa blaa.. se ei ymmärrä eikä tuu varmaan koskaan ymmärtää, se on vaan mun mielipide ettei kukaa muu voi käsittää tätä sairautta/oloa ku sen oikeesti kokenu. Musta ois niin ihanaa ja helpottavaa saada joku kaveri, joka vois ymmärtää ja jonka kanssa sais puhuu näistä asioista. En tietenkää mitää ihmistä oo ehtimässä jolle saisin valittaa päivät pitkät, vaan tykkään itekki kuunnella ja koittaa parhaani mukaan olla tukena hyvinä ja huonoina aikoina. 🙂 eli kysymys kuuluuki ymmärtääkö teidän kaverit teitä vai pitääkö nekin tätä sairautta ihan turhanpäiväsenä huomionhakuna? ois kiva kuulla miten teillä menee 🙂