Ihan aluksi, anteeksi romaanini pituus ja suuri kiitos kaikille, jotka sen siitä huolimatta jaksavat lukea. 🙂🌻

Olen kärsinyt sos.tilanteiden pelosta yhdeksänvuotiaasta saakka, yli kymmenen vuotta. Koska sairastuin niin nuorena, en itse tiedostanut ongelmani olevan ongelma, eikä kukaan auttanut. Kouluun oli pakko mennä, vaikka miten olisi ahdistanut. Peruskoulu kului ahdistuksen sumussa, opin huonosti koska en jännittämisen takia pystynyt keskittymään. Sosiaalista elämää oli jonkin verran, leffassa käyntiä ja sellaista, vaikka sos.pelko sulki tehokkaasti neljän seinän sisälle.

Amiksessa ei ahdistanut niin paljon, koska lintsaaminen oli niin helppoa, mutta olin ihan hukassa, sillä kaikki kaverini olivat menneet muihin kouluihin, mikä luonnollisesti etäännytti meidät toisistamme. Olin ollut jo nuorempana oman tien kulkija, mutta selvimmin aloin erota muista ikäisistäni siinä vaiheessa, kun täysi-ikäisyys lähestyi. Siinä missä kaverini kasvoivat aikuisiksi, seurustelivat ja menivät korkeakouluihin, minä olin yhä minä. Menin purkamaan huoliani koulupsykologille, mutta kemiamme eivät kohdanneet sitten ollenkaan.

Ulkopuolisuuden tunnetta ei yhtään helpottanut se, että olin koko teini-ikäni onnettoman yksipuolisesti ihastunut homofobiseen kaveriini. Yrittäessäni etsiä paikkaani muiden seksuaalivähemmistöön kuuluvien joukosta, olin sielläkin vääränlainen, koska en osannut enkä tahtonut tehdä suuntauksestani numeroa. Koulussa psykologi huokaili, että kyseessä on varmasti vaihe – olin silloin 19-vuotias ja ihastusta kestänyt ykäasteelta saakka. Tämä koko asia on nykyään minulle niin arka, että jo pelkkä näin anonyyminä siitä kertominen on työn ja tuskan takana.

Kotioloissa on ollut paljon rakkautta mutta myös vaikeita aikoja ja henkistä väkivaltaa. Se ei auta yhtään tähän ihmisfobiaani.

Huonot kokemukset ihmisten kanssa seuraavat toisiaan, enkä nykyään edes odota mitään hyvää tapahtuvaksi. Ainoa asia mitä toivon, on saada jäädä omaan rauhaan, mutta sitä ei tule koskaan tapahtumaan, koska aina on pakko olla jonkun kanssa. Tai siltä ainakin tuntuu. En tahdo kellekään pahaa, en todellakaan, en vain tahdo olla muiden ihmisten keskellä ja esittää normaalia, kun en sellainen ole. En syytä muita ihmisiä ongelmistani, ja koen että onnellisia loppuja on olemassa. Ei vain minulle. Lääkitys ja satunainen viiltely pitävät pystyssä, mutta kiinnostusta mihinkään ei oikeastaan enää ole.

Niin. Miksi oikein taistelisin kohtaloa vastaan? Miksi edes yrittäisin tehdä mitään itseni tai yhteiskunnan eteen, kun voisin jäädä kotiin makamaan, omaan rauhaani, jota olen niin kovasti tahtonut jo vuosien ajan, jopa varakkaampana kuin nyt opiskelijana? Onko pakko jos ei halua? Antakaa syitä, jos sellaisia joku keksii.