Hei! Olen 17-vuotias biologisesti katsottuna tyttö, mutta aivoiltani androgyyni. Olen 12-vuotiaasta asti miettinyt omaa sukupuoli-identiteettiäni ja se on tuottanut ahdistusta, kun en vieläkään tiedä sitä varmaksi. Minulla on elämässäni juuri nyt masennuksesta ja syömisongelmista kuntoutumista, joten sukupuoliasiat ovat sysätty aivan toissijaiseksi. Se jos mikä minua ärsyttää, kun tämä on yhtä tärkeä asia kuin nuo edellä mainitut ongelmat. Valittevasti, vaikka olen jutellut identiteetistä äitini kanssa ei hän ole osannut vastata, kuin että hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ymmärrän, että äitini on vaikea samaistua näihin tuntemuksiin, sillä hänellä itsellä ei ole samankaltaisia kokemuksia. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että hän on kuunnellut ja kannustanut sukupuoliasioissa.

Koen olevani enemmän mies ja onhan poikaystäväni maininnut minun olevan ”ronskimpi ja poikamaisempi nainen”. Hymyilen aina, kun poikaystäväni sanoo noin. Ainoa vaan, että vähän kohautan olkiani sille nainen-nimitykselle. Tilanne on minulle outo, sillä korvaani särähtää pahasti, jos minua tytötellään. Mutta, minut on identifioitu tyttönä niin vahingossa tytöttelen itseänikin, koska luulen sen olevan ”normi”. Tykkään meikata ja laittautua, mutta olen epävarma hameessa ja liian tyttömäisessä meikissä. Siihen liitty myös se, että en pidä itseäni kovin kauniina ja tunnen etten ansaitse olla nainen. Rinnat ovat minulle olleet 5-vuotta suurin ahdistuksen aihe. Haluan niistä eroon. Leikkauksella, mutta olen tyytynyt hankkimaan binderin, joka kuristaa rinnat pois. Rintaliivejä en ole ikinä tykännyt käyttää. Ne ahdistavat ja ovat liian naiselliset.

Toisinaan, minulla on naisellisia piirteitä. Tykkään meikkaamisesta ja haluaisin laittaa mekon päälleni, mutta en tunne oloa kotoisaksi mekoissa. Olen aina ihannoimia pienenä juuri näitä miehekkäitä naisia, toivon olevani yhtä vahva kuin he. Olen hyvin väsynyt tähän kaikkeen, enkä osaa oikein enempää kertoa tilanteesta. Se tiedän, että tarvitsen apua trans-poliklinikalta.