Heips! Mä olen 16vuotias tyttö ja jo nytten pahoittelen eri murteilla osin kirjoittamista.. Meidän perheessä on äiti, isä, 2 tyttöä ja 3 poikaa.. Minä olen keskimmäinen..

Aluksi kaikki oli hyvin. Kaikki oli onnellisia ja perheen lapsilla oli kavereita ja harrastuksia. Sitten kun perhe pikkuhiljaa kasvoi, alkoi talo käymään pieneksi ja piti muuttaa. Muutimme ”maalle” ja siellä kaikki saivat helposti kavereita. Olin silloin menossa kolmannelle luokalle. Mutta myös kiusaajia alkoi tulemaan. Minulla itselläni kiusaajat olivat omalta luokalta muutama poika. He yrittivät kerran jopa seksuaalisesti ahdistella, mutta kun alkoi ihmisiä tulemaan ulos koulurakennuksesta, he lopettivat. Tässä vaiheessa vanhempani alkoivat juomaan paljon alkoholia. Isäni alkoi pahoinpidellä lapsia. Ja aina humalassa hän pahoinpiteli äitiä. Ikinä en ole kenellekkään asioita kertonut, enkä kerro vieläkään. Ja sitten, kun olin menossa kuudennelle luokalle, täytyi jälleen muuttaa. Tällä kertaa enemmän lähelle kaupunkia. Siellä kävi samoin; kavereita, kiusaajia ja ahdistelua. Kun menin yläasteelle, menetin suurimman osan kavereistani ja aloin olemaan melko alakuloinen ja masentunut. Ja muutimme jälleen. Vaihdoin koulua ja aloin polttamaan tupakkaa ja juomaan alkoholia. Sittemmin olen kyllä tupakan polton lopettanut ja alkoholia vähentänyt reilusti. Masennukseni vain syveni kun minua kiusattiin ja haukuttiin pienen ja kehittymättömän ruumiini vuoksi. Seitsemännellä luokalla kuitenkin löysin itselleni poikaystävän, joka oli minua 2vuotta nuorempi. Suhde ei kestänyt kauaa, mutta en ole vieläkään hänestä päässyt yli. Joka yö, eron jälkeen olen itkenyt itseni uneen. Vanhempani meinasivat erota, mutta tekivät sovinnon. Isosiskoni muutti pois kotoa. Ja kun olin menossa kahdeksannelle luokalle, muutimme jälleen. Asunto, johon muutimme oli homeinen paritalo. Huoneeni oli vanha varasto, aivan etuoven vieressä. Useimmiten kuitenkin karkasin öisin ikkunasta. Tässä vaiheessa isoveljeni muutti tyttöystävänsä luokse asumaan. Mutta koska isoveljeni on aina suojellut minua, hän kävi usein kotona varmistamassa, että olemme kunnossa. Masennukseni oli vain pahentunut, olin usein vain hiljaa, omissa maailmoissa. Kun jälleen muutimme, olin menossa yhdeksännelle luokalle kuvittelin, että minusta ei välitetä. Joten aloin ”lintsaamaan”. Masennukseni ja ahdistukseni olivat jo todella pahoja, ja niiden lisäksi minulle tuli sosiaalisten tilanteiden pelko. Menin transsiin, jossa olin kuin oma itseni, mutta en kuitenkaan. Kuljin juhlissa ja kaupungilla kuitenkin itse sitä tiedostamatta. Kun olin ollut koulusta pois 2viikkoa putkeen, minusta huolestuttiin. Koulusta soitettiin sosiaaliviranomaisille ja minut sekä vanhempi pikkuveljeni (joka oli silloin viidennellä luokalla) noudettiin sosiaalitoimistolle. Sinä samana iltana, meidät vietiin sijaisperheeseen. Kun transsini hälventyi ja tajusin, missä veljeni kanssa olin, ainoa mitä halusin, oli saada veljeni pois sieltä. Perhe oli kyllä mukava, itse siellä olin vuoden. Kuukausi kului, ja sain veljeni sieltä pois. Perheeni muutti muualle ja sijaisperhe muutti toiseen suuntaan, minä mukana. Kun ammattikoulu alkoi, tajusin kuinka vähän he olivat minua päästäneet näkemään perhettäni. Vaikka isääni en kauheasti halunnut nähdä, oli minulla kova koti-ikävä. Tässä vaiheessa masennus, ahdistus, pelko ja muut vainoharhat saivat minut viiltelemään. Minä en enään luottanut ihmisiin ja uppouduin täysin jokaiseen viiltoon jonka tein. Itsemurha kävi mielessä lähes joka päivä. Mutta juuri ennen tätä joulua, pääsin muuttamaan takaisin kotiin. Ja tässä olen. Kotona, masentunut, ahdistunut, peloissani, ilman ystäviä ja täysin lukkiutunut. Joka ilta yhä itken itseni uneen ja viillän. Viillän yleensä vain pinnalta, mutta joskus masennus on saanut minut viiltämään syvemmältäkin.

Joten kysyn, pitäisikö minun luovuttaa peloilleni ja joku ilta, kun kuvittelen tuon pimeän pedon hyökkäävän kimppuuni, annan sen hyökätä? Minä en uskalla masennuksesta yms. kertoa kenellekkään. Itselleni vain olen asian myöntänyt ja todennut..