Kai mä ole syrjäytynyt, ollut jo muutaman vuoden. Sekä työstä, koulusta että ihmissuhteista. Kärsin sosiaalisista peloista ja paniikkikohtauksista. Yritän nyt kovasti saada elämän takaisin hallintaani, mutta ei tää tästä nyt oikeen meinaa lähtee.. ☹️ Lääkkeiden ( Propral + opamox) avulla selviydyn nyt pakollisista sos. tilanteista kuten virastot, työkkäri, kela ym. asioiden hoitamisista, mutta en saa millään aikaiseksi hoitaa itselleni opiskelupaikkaa. Kovasti haluaisin nyt yrittää takaisin opiskeluun mutta tuntuu nyt liian vaikealta sen ensiaskeleen otto. Työkkäristäkin hengittävät niskaan koko ajan ja rahantulon lakkaaminen pelottaa.

Anteeksi, ajauduin vähän sivuraiteille aiheesta. Mutta siinä vähän mun tarinaani syrjäytyneenä.

Hei Niccy! Et sinä ollenkaan sivuraiteille eksynyt. Otit puheeksi sellaisia asioita, joihin vastauksia halusinkin. Alkoiko alamäki sen vuoksi, kun et saanut opiskelupaikkaa vai jostakin muusta syystä?

Voin yhtyä sosiaaliseen syrjäytymiseen, sillä omistan vähän sosiaalisia suhteita. Sosiaalisista peloista kärsin myös yläasteikäisenä, mutta onneksi ne ovat jo helpottaneet, kun olen kasvanut isommaksi ja saanut itsevarmuutta. Se ahdistus ja pelkotilat olivat kamalia ja tuntui kun ei saisi henkeä kunnolla. ☹️ Tunnen kuitenkin usein itseni yksinäiseksi ja on vaikea tarttua niiden ystävien puoliin, joita minulla on. (niihin vähiin)
Tsemppiä sinulle opiskelupaikan löytämiseen!

Alamäki alkoi näistä psyykkisistä ongelmista. Ensin alkoi pelkällä esiintymisjännityksellä ja sitten paheni pikkuhiljalleen koko ajan. En kyennyt enää käymään kaupassakaan ja sitten oli pakko jättää koulukin kesken. Apua en ole uskoltanut hakea kuin vasta nyt vuosien jälkeen.
Kuinka sinä pääsit yli ahdistuksesta ja peloistasi?

Minua mietityttää että kannattaako minun sitten tulevassa opiskelupaikassa kertoa näistä ongelmista ja lääkityksestäni? Sinäänsä haluaisin, jotta voin sitten olla avoin eikä tarvitse häpeillä. Ja jos ahdistaa liikaa joku asia, niin voisin kertoa siitä opettajalle. Kuinkahan siihen suhtaudutaan, kun kyseessä on vielä aika sosiaalinen ja ihmisläheinen ala...

Koulussa minä jännitän esiintymistä edelleen, mutta toisaalta kouluni on sellainen, että teemme paljon ryhmätöitä ja esitelmiä, joten joudumme olemaan ihmisten edessä. Pikku hiljaa jännitys on lieventynyt varmasti senkin tähden, että olen tietoisesti harjoitellut olemaan huomion keskipisteenä esitelmien ajan. Ennen tämä oli sietämätöntä. Enkä uskonutkaan, että ikinä siihen pystyisin.

Ahdistustiloihin on auttanut terapia, jossa olen päässyt puhumaan tunnoistani. Olen myös koulukiusattu, joten terapian avulla sain puhua vaikeista asioista ja kuinka pääsisin ikävistä traumoista vähitellen eroon. Nykyisessä koulussa en enää ole kokenut kiusaamista mikä sekin on kohottanut itsetuntoa ja olen oppinut olemaan hieman rennommin ihmisten keskellä, vaikka ei se helppoa ole vieläkään.

Mitä alaa tarkalleen olet ajatellut? Luulen, että opettajalle tai luokanohjaajalle puhuminen auttaisi, sillä niin kuin sanoitkin, voisit olla hieman avoimemmin silloin. Sekä ainakin joillekin opiskelukumppaneille voisit kertoa, sillä silloin ei välttämättä tulisi kiusallisia tilanteita. Iso askel on jo myöstää toisille mitkä ovat omat heikkoudet.

En uskolla täällä hirveän avoimesti kirjoitella.. Olen niin vainoharhainen
😳 Mutta aikomus olis nyt päästä jatkamaan sitä opiskelua joka jäi aiemmin kesken. En tiedä onko se ala mun juttu, mutta kunhan nyt valmistuisin johonkin ja katselee sit taas tulevaisuutta. Siinä asiassa sentään nyt edistyin ja otin yhteyttä opinto-ohjaajaan, ens viikolla sitten keskustelemaan sen kanssa, kääk 🤔

Minäkin olen entinen koulukiusattu. Peruskoulun jälkeen ei enää kiusattu, mutta silti ongelmat alkoivat vasta silloin.. Suurin ongelma on mun itsetunto ja epävarmuus. En uskolla hakeutua ihmisten lähelle ja sitten häpeän tätä yksinäisyyttä. Koulussakin olin aina ihan hämilläni että missä mun pitäis olla ja uskollanko mennä vaikka tupakalle muiden luokkalaisten seuraan.. Enkä ikinä uskolla ja sitten kyhnötän aina yksin jossain. Joka taas hävettää. Tää on tällänen oravanpyörä.

Hieno juttu, että otit yhteyttä opinto-ohjaajaan. Pidän sinulle peukkuja, että saat häneltä tarvittavaa tukea. Se on totta, että koulussa helpottaisi, jos olisi yksikin hyvä ystävä, jonka kanssa hengailla. Muuten tuntee itsensä yksinäiseksi eikä oikein tiedä missä pitäisi olla. Se on inhottava tunne, jos ei tunne kuuluvansa mihinkään ryhmään. Onko sinulla kavereita siellä koulussa?