Olen käynyt kouluni aina hyvillä arvosanoilla, mutta koulu ei ole moneen vuoteen tuntunut miltään. Valmistuin ravintolakoulusta stipendioppilaana vaikkei koko amiston aikana ollut motivaatiota nimeksikään. Syksyllä aloitin ammattikorkeakoulun ja siellä on sujunut vähän miten sattuu, ei siis oikein jaksa mikään kiinnostaa. Tuntuu vaan että mitä ikinä teenkin en saa siitä minkäänlaista tyydytystä.
Työpaikka mulla on mutta olen liian väsynyt käymään siellä. Ja aina arki iltoina mietin että miksi vaivautua jonnekin kouluun en kuitenkaan tule ikinä mitään sillä tutkinnolla tekemään.
Suhteet mulla on mennyt koko ikäni vähän niin ja näin en ole ikinä seurustellut kunnolla. Yks tärkeäkin ihminen on ollut mut siitä ei sitten tullut mitään. Koko peruskoulun ajan mua kiusattiin koulussa sain sen loppumaan amikseen mennessä ihan vaan paikan vaihdos auttoi. Mutta musta tuntuu et siit on jäänyt aika pahat arvet itsetuntoon. Ja koulussa jo niinkuin ihan normaalista läpän heitosta mun kädet alkaa tärisemään ja pelkään et siitä se kiusaaminen taas alkaa.
Isäni on alkoholisti ja olen joutunut sitä katsomaan sivusta joka päivä niin kauan kuin mä muistan. Muutin tosin pari kuukautta sitten pois kotoa mutta siellä mun äiti ja veli edelleen on kuuntelemassa sen huutoa joka ilta. Mun faijan sisko joka on tukenu meidän perhettä ton faijan alkoholismin takia tosi paljon, ja on mua koulussa ja muuallakin auttanu tosi paljon kuoli syöpään tossa pari kuukautta sitten. Ja mutsilla todettiin sydämen vajaa toiminta noin kuukausi sitten. Ja tämän kaiken seurauksena en esimerkiksi tunne ikinä yhtään mitään, en vihaa en surua vain turhautumista elämään.
Kun tulen koulusta/töistä saatan mennä huoneeseeni ja olla tietokoneen tai kitaran kanssa huoneessani koko päivän eikä kukaan tule kyselemään. Tuo kitaransoitto onkin ainoa asia missä näen edes jotain järkeä.
Ja kuitenkin kaikesta huolimatta esimerkiksi koulussa olen se kaikkien naurattaja joka joka luokalta löytyy. Ainiin ja olenhan mä myös kiinnostunut psykologiasta ja ihmismielestä yleensä sekä maailmakkaikkeudesta ja ihmisten alkuperästä yleensäkin.
En kenellekään ole ikinä puhunut ongelmistani, edes äidilleni. Mietin olenko tullut immuuniksi suruille ja huolille, koska vielä pari vuotta sitten isän jokapäiväinen ryyppäys sai itkun kurkkuun. Nykyään ei mitään masennnun vain hiljaa yksin. En saa unta öisin ja sitten aamulla väsyttää herääminen vielä normaaliakin enemmän.

Kaikesta huolimatta vaikka mua kuinka masentaa en osaa sanoa mistä se johtuu en mä ole pitkään aikaan sitä koulukiusaamista miettinyt ja se faijan ryyppäys on niin jokapäiväistä että siihenkin olen tottunut. Siltikin on niitä hetkii kun tulee himaan, niin tekisi mieleni vain huutaa niin kovaa kuin pystyy että maailma on paska paikka.

Miten te muut ootte saaneet elämänhalunne takaisin kun en uskalla mihinkään terapiaan mennä puhumaan ongelmistani. Musta tuntuu etten mä siellä sais ees suutani auki.