Nuupahtanut salaatti

Nuupahtanut salaatti

Käyttäjä Salaatti aloittanut aikaan 07.09.2013 klo 12:04 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 07.09.2013 klo 12:04

Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata

Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.

”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”

Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.

Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.

Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.

Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 14.11.2014 klo 01:01

Moi Katsa<3
Oot ihana. Se palaveri meni ihan okei. Ärsytti tosi paljon ku se oli 45min myöhässä. Olin tosi myöhään kotona ja ärsytti ja väsytti kauheen paljo.
On sisko ainakin mielissään pitäny sitä pipoa. 🙂

Villikettu☺️❤️
Oon mää vähän huono oppilas. Tiistaina kävin ku oli pakko. Sitten en ole käynyt. Laitoin sairaanhoitajalle viestiä keskiviikkona. Se sanoi ettei mun tarvi jaksaa kouluun. Jos jaksaisin käydä joka päivä ulkona niin se on tarpeeksi. Ja maanantaina on aika. Viikkoa aiemmin ku alunperin. Ja se on hyvä ku oon vähän voimaton. Nyt kylläkin on vähän parempi olla ku oon ystävän kämpillä. Mutta mutta.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 14.11.2014 klo 02:30

Niin, piti sua villikettu kiittääkkin. 🙂 kiitos. Ja uskon minäkin että se joskus helpottaa. Nyt vain on melkein koko ajan niin inhottavakamala olo etten jaksa koko ajan uskoa. Se on aina hyvä jos joku muistuttaa.

Oon tänään taas pohtinut elämää. Aina ku oon yksin, mulla on tosi masentunu olo ja se näkyy. En oikeen paljoa jaksa. Kun oon muitten kanssa, esitän paljon paremmin voivaa ku oon. Kyllä aina välillä äitille vähän sanoin raotan kuorta, että se vähän paremmin ymmärtäisi mua.

Mitä mun elämä on? En osaa sitä kuvailla. Joku minussa on pielessä. Taas kerran koulu menee päin mäntyä. Miksi mulla aina menee? En halua lopettaa. Välillä vaan tuntuu ettei ole enää vaihtoehtoja. Kun en jaksaisi sen kanssa taistella. Mutta haluan kukkakauppaan 🙂🌻 töihin. Mutta mitä tästä koskaan tulee?
Mulla on ystäviä. Se on varmaan parasta mun elämässä. Ja myös perhe, vaikka perhe välillä käy hermoille aika tavalla.
Mulla on masennus ja syömisongelmat. Ja ahdistus. Niitä en kaipaa. Haluan ne pois. Miks ne ei lähe ku käsken? En halua että syömishäiriö aina puuttuu mieleni puheeseen kun katson peiliin tai syön jotain. Minä kyllä saan syödä ja saan olla juuri tällainen! Mutta kun en saa. Se ahdistus on niin suurta, koska syömishäiriö... Ystävieni takia minä tänäänkin söin vaikka ahdisti. Tiedän kuinka voi ahdistaa jos joku ei syö kun itse syö. Ja söin kyllä ennenki ku tulin tänne. Kotona. Joku vaan aina kataa siitä paskaa niskaan. Niin, se syömishäiriö. Se sanoo että olen lihava koska söin. Ja ällöttävä. En halua olla loppuelämää sairas. Haluan parantua. Jotenki se nälkä tuo mulle hyvää oloa, ja kun nyt on niin masentunut olo niin on tosi suuri tarve saada jostain sitä hyvää oloa. En tiedä onko tämä syömishäiriö nyt siksi niin pinnalla. Sillonki ku ei mee niin kurjasti, on tämä osa mun mieltä aika sekaisin. En koskaan oikein tiedä, söinkö liikaa vai sopivasti vai liian vähän, tai olenko läski vai sopiva. Blaah.

Käyttäjä mustaenkeli97 kirjoittanut 14.11.2014 klo 03:40

Luin koko ketjun läpi. Meni monta tuntia. Oot kyllä taistelija. Muista se, oot vahva koska oot käyny niin paljon sellasia asioita läpi, jotka on kasvattanu sua ihmisenä.

Kyllä tää elämä on sellasta vuoristorataa. Masennuksen ja syömishäiriön kanssa. Välillä kun pääsee paremmille vesille toisen kanssa niin toinen alkaa kummitella siellä mielen kätköissä.

Itsekkin sairastan masennusta ja syömishäiriötä ja se on oikeastaan sellasta jokapäivästä taistelua. Se valtaa mielen kokoajan. Sitä ajattelee ensimmäisenä ku herää, ja viimisenä ku menee nukkumaan. Vaikka siitä tahtois päästä eroon, se on kasvanu niin kiinni sinne päähän, ja välillä se kasvaa mielessä vuorten kokoseksi ja välillä se on pienempi kukkula.

Mutta välillä on myös hyviä hetkiä. Vaikka välillä on niin syvällä siinä suossa ettei millään meinaa muistaa niitä hyviä, pieniä hetkiä. Mutta niitä ajattelemalla taas ehkä jaksaa vähän eteenpäin.

Kyllä me yhdessä selvitään 😍

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 14.11.2014 klo 21:10

Hei vaan mustaenkeli<3
Oon kyllä ihmeissäni siitä että kukaan jaksaa tätä ketjua lukea kokonaan läpi. 😀 Aikamoinen saavutus!

Viisaita ajatuksia. En oikein edes osaa vastata muuta ku että niinpä, totta puhut. Se on kyllä niin totta että ne on kasvanu kiinni. Ja aika sitkeitä ne on. Tyhmää.

Sitä pitäis aina yrittää muistaa ne pienet hyvät asiat niin jaksais. Mua auttaa nyt vaikkapa todella paljon ne hetket kun saan olla kahden ihanan ihmisen kanssa aina välillä. Mun parhaan ystävän ja hänen ihanan pikkusiskonsa kanssa☺️❤️ Molemmat aivan todella ihania ihmisiä!

Niinpä, mustaenkeli. Yhdessä eteenpäin!☺️❤️

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 15.11.2014 klo 13:07

Miksi minä aina olen onnellinen ja iloinen kun olen niiden kahden ihmisen kanssa, joista edellisessä viestissä puhuin, mutta kotona niin onneton? Eilen illalla (tai yöllä) puhuin ystäväni kanssa puhelimessa ja se oli niin mukavaa, ja oli hyvä olo. Nyt taas... En tiedä mitä tekisin kun en jaksaisi mitään. Haluaisin vain että viikonloppu on ohi.

Käyttäjä villikettu kirjoittanut 15.11.2014 klo 21:29

Moi 🙂

Tuo oli kyllä tosi hyvin sanottu, että masentuneena kaipaa jostain sitä hyvää oloa, ja sitä voi etsiä sellaisistakin asioista, joita ei pitäisi itselle tehdä. Kuten pakotettu nälkä tai itsensä vahingoittaminen. Samaten tuo tietynlainen väsymys taistelemiseen on ihan todellinen tunne. Miten jaksaa, kun päivästä toiseen on vaikeaa ja yksinkertaiseltakin tuntuvat asiat on vaikeita?

Sussa ei ole mitään pielessä, Salaatti 🙂 Masennus, ahdistus ja syömishäiriö ei ole sinua, vaan ikään kuin voimia, jotka yrittää kaataa ihmisen. Todellakin saat syödä ja olla juuri sellainen kaunis ja ainutlaatuinen itsesi, kuin olet! Jo se, että totesit tuon tuossa viestissä, on aivan loistava asia. Siellä se on, jossain sydämen ja mielen kätköissä, ja vielä jonain päivänä se voi säteillä kirkkaana mielessä 🙂

Mulla voi monesti olla kovempi tarve vahingoittaa itseä tai jotain sellaista, kun on enemmän stressiä. Jos sellaisella hetkellä pystyy jotenkin irrottautumaan siitä ja tekemään mukavia asioita, lievittämään stressiä, niin se voi myös vähentää tarvetta turvautua vääriin keinoihin. Vahingoittamisen ja pakotetun nälän ongelma on juuri se, että vaikka ne lievittäisikin stressiä tai ahdistusta hetkellisesti, niin lopullinen tilanne on usein vielä paljon pahempi olo, mahdolliset haavat tai muut vielä siihen päälle, jotka entisestään lisää sitä huonoa oloa. Ahdistuneena voi olla vaikea taistella niitä vastaan, mutta kun siinä onnistuu, on palkintokin iso 🙂

Ystävien seurassa voi olla helpompi unohtaa ne ikävät ajatukset, jotka sitten palaavat helpommin kun on yksin. Upeaa että sulla on läheisiä ystäviä, joiden kanssa voit viettää aikaa. Ne on tärkeitä parantumisessa, joka varmasti on vielä todellisuutta sullekin. Sun päivä koittaa vielä. Komppaan nimimerkkiä mustaenkeli: Yhdessä tästä selvitään! ☺️❤️

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 16.11.2014 klo 01:42

Moikka villikettu 🙂

Mitä mää nyt osaan vastata... Jotenki ei aivot anna järkeviä ajatuksia ku pyörii muut jutut mielessä. Mut koitanpa jotain. Kiitos sun aivan ihanasta viestistä☺️❤️ Tuo nälkä on vaan nyt sellanen etten voi muuta. En tiiä. Tiedän ettei se ole hyvä mutta. Ahdistaakin paljon enemmän jos olen syönyt. Kaikki on vaikeampaa jos syön. Yritän silti taistella edes sitä viiltelemistä vastaan. Tiedän että palkinto on iso. 🙂 Jep, ystävät<3 Ja moni muukin asia, kuten nyt tämä tukinet. Kyllä tiedän että onnellisuuskin vielä tulee. Mutta. En osaa selittää oikeen mikä se mutta on. Tiedän että se onnellisuus tulee.
Yhdessä☺️❤️
Kiitos sulle. Teit mun oloa paremmaksi.

Voisipa ajatukset kääntää välillä pois päältä. Laihduttaminen ja syömättä oleminen ei ole mulle nyt samanlaista ku aiemmin. Mietin sitä eroa, ja huomasin että se on ehkä niin että se laihduttaminen ei täytä mun ajatuksia sillain ku aiemmin. Ei oo ollenkaan hankalaa olla syömättä. Ennen mun oli pakotettava itseni siihen. Toki mua ahdisti jos söin, mutta mun oli valtavasti tsempattava että en syönyt ja odotin aina koko ajan seuraavaa syöntiä. Nyt juon välillä kahvia ja teen kaikkea muuta. Söin tänään itsetehtyä pizzaa. Liikaa. Mutta sentään vain sitä. En halua katsoa peiliin enkä melkein edes vaihtaa vaatteita. En halua nähdä mun mahaa ja jalkoja. Ei mun tee edes mieli syödä. (Varmaan muuttuu joku päivä ja se ei ole kivaa....)
Mua masentaa. Koko ajan kotona. Haluan vaan nukkua ja nukunki pitkään päivällä. Siksi mua nyt valvottaa. Iskän kanssa taas tappelin. Sitä tapahtuu koko ajan. Iskä ei tajua eikä tiedä mun oloja, ja sitten se puhuu sellasia jotka saa mut hermostumaan ja tuntemaan oloni ihan paskaksi. Sitten huudan iskälle ettei se ymmärrä tai että tiiän että oon paska ja lähen pois. Ja joko minä tai iskä pyytää sitten anteeksi. Musta tuntuu pahalta, koska ei iskä koskaan tee mitään väärää. Ei se voi tietää. Ja sitten minä vaan suutun.
Ootan maanantaita. Mulla on sillon se sairaanhoitaja. En tiiä mitä mää sille puhun. Enkä tiiä auttaako se. Ehkä se auttaa mua vähän selvittämään ajatuksiani esim koulun suhteen. Oon aikalailla solmussa sen kanssa. Mua vähän jännittää maanantai. Mulle tärkeällä ihmisellä on sillon lääkäri.
Miten mää jaksan huomisen?????

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 16.11.2014 klo 01:57

Määpä vielä jatkan ku tuli mieleen asiaa.

Päivällä heräsin yöunilla. Kävin juomassa kahvi ja polttamassa tupakan ja tulin takas sänkyyn. Makasin vaikka kuinka kauan peiton alla tekemättä mitään. Mietin että mitä jos mää vaan nousisin ja siivoaisin tämän huoneen? Miks en muka jaksa nousta? Mietin että lähen tupakalle tai edes kirjotan tänne. Mutta en jaksanu liikahtaa. Lopulta nukahin ja heräsin vasta joskus neljältä. Mikä mulla on? Ku päivälläki mietin just silleen, miksi en nouse? Kyllä mää oikeesti jaksan nousta. Miksi en nouse? Mun on vaikea käsittää että en oikeesti jaksa nousta. Yleensä kyllä jaksan ainaki tupakalle mennä. Miks en jaksa? Miksmiksmiks???

Käyttäjä villikettu kirjoittanut 16.11.2014 klo 14:50

Moi 🙂

Ole hyvä, mukavaa jos auttoi ☺️❤️
Uskaltaisitko puhua sairaanhoitajalle tuosta sängystä nousemisesta? Kyllä sillä tapaamisella on ainakin edellytykset auttaa, vaikka sitä ei etukäteen aina tiedäkään. Mun mielestä on tosi hienoa, että oot joka tapauksessa syönyt, vaikka se on ollut hankalaa. Keho saa silloin energiaa, ja sitä se tarvitsee joka päivä kohtuullisen runsaasti. Se voi myös auttaa paranemisessa, että syö edes jonkin verran, vaikka ei huvittaisi. Ne on kuitenkin tärkeitä askelia eteenpäin 🙂

Tuo riitely tuntuu kyllä varmasti ikävältä, ja voin kuvitella, ettei iskälle välttämättä uskalla puhua ajatuksistaan. Suuttuminen on aika inhimillistä, jos toinen latistaa omaa itsetuntoa tai muuten vihjailee, että omat ongelmat eivät ole todellisia tai muuta sellaista. Vaikka kuka tahansa sanoisi mitä tahansa, niin sä et todellakaan ole huono ihminen, vaan kaukana siitä. Toivottavasti hänkin ymmärtää jossain vaiheessa sen, mitä käyt läpi elämässäsi.

Kyllä mä uskon, että sä jaksat huomisen. Ehtisitkö tehdä huomenna myös jotain mukavaa noiden stressaavampien asioiden lisäksi? Tai vaikka vain levätä, jos niissä on jo tarpeeksi? Toivottavasti sulla sujuu hyvin sairaanhoitajalla ja samaten tuolla toisella ihmisellä lääkärissä. Kyllä sä selviät siitä! Tsemppiä huomiseen 🙂🌻

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 16.11.2014 klo 16:53

Mulla on kamala olo. Ja tiedän miksi.
Söin eilen siinä kuuden aikaan illalla pizzaa vähän. Viides- tai kuudesosan uunipellistä. Sen jälkeen oon juonut vain kahvia ja syönyt tänään neljän aikaan yhen kirsikkatomaatin ja lasillisen vettä. Siitä huolimatta kävin tänään kävelylenkillä, noin 8km ja pyöräilin viis kilsaa. Just tulin kotiin ja alkaa kyllä vähitellen olo tasoittua. Mun järki ja aivot huutaa mulle että mun täytyy syödä, mutta en pysty ja se on ihan kauheeta. Aina ku ajattelen että pakko mun on syödä, niin toinen paljon vahvempi ääni huutaa ja haukkuu mua. Mun pään sisällä. Tiiän etten oo hullu, se on se syömishäiriön ääni, eli mun oma alitajunta tai joku. Mutta se on maailman kauheinta. Oon varma että oon lihonu. Mulla ei ole vaakaa ja katson peiliin ja näen järkyttävästi läskiä ja lihomista. Tai on vaaka mutta ei pattereita. Luulen että se tasoittais vähän mun mieltä. Ehkä.

Käyttäjä villikettu kirjoittanut 16.11.2014 klo 20:34

Salaatti,

Voisitko puhua sairaanhoitajalle tuosta syömisestä? Kenenkään keho ei jaksa pitää ihmistä virkeänä, jos energiankulutus on noin paljon reilumpi kuin energiansaanti. Oot ihan oikeassa siinä, että se ei ole sun ääni vaan syömishäiriön ääni. Sitä vastaan taisteleminen voi varmasti olla vaikeaa, mutta mun mielestä sä olet jaksanut hyvin. Pienikin syöminen on jo kohti parempaa, vähänkin lisää energiaa auttaa kehoa jaksamaan.

Voimia ja jaksamista! 🙂

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 17.11.2014 klo 10:17

Moikka villikettu, ja kiitos☺️❤️

Tiedän ettei mun keho jaksa, ja siksi yritänki olla ahistumatta sillon ku pystyn jotain syömään. Näen koko ajan niin läheltä elämää syömishäiriön kanssa, että tiedän mitä siitä seuraa. Pelkään yhden ystäväni puolesta. Hänellä on usein kauheita sydänkipuja. Johtuen syömishäiriöstä. Pelkään että se lopulta pettää. 😭 Haluaisin ihan kamalan paljon eroon syömishäiriöstä. Oon niin väsynyt myös siihen. Ja myös yrittämiseen. Yritän niin paljon, mutta aina se palaa ja entistä pahempana.
Nyt olen syönyt jo monta kertaa. Eilen illalla pikkusen jätskiä ja marjoja, yöllä tomaattia ja juustoa (nolottaa kun juustossa on niin paljon rasvaa, en minä sitä ansaitse) ja nyt aamulla join kahvia ja söin pikkusen maustamatonta jugurttia ja mustikoita ja leivontasuklaata kaksi palasta. Yritän miettiä onko se paljon. Musta tuntuu ihan kamalalle, mutta yritän pitää sen tunteen loitolla. Tiedän että tarvitsen energiaa. Mutta tuossa on varmaan 1000-1500 kaloria. Tai en tiedä. Mut musta taas tuntuu pahalle. Ja mun on pakko lähteä taas kävelylenkille. En varmaankaan jaksa juosta.
En yhtään tykkää siitä syömismörön äänestä. En tykkää kun se on taas herännyt. En halua että se huutaa mulle. Se olo, kun haluais maailman eniten syödä mutta ei pysty sen äänen takia, se on niin kamala.

Puhun kyllä sairaanhoitajalle tästä niin paljon ku pystyn. Vielä muutama tunti tässä on aikaa.

Nukuin taas kamalan vähän. Illalla seitsemästä puoli kymmeneen. Sitte en oo koko yönä taas nukkunu.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 17.11.2014 klo 14:38

Siis mulla on ihan järkyttävän kamala olo. Kuulisitte kuin ulisen ja itken. Mun on pakko päästä purkaan tätä oloa. Tämä toinen ihminen jonka lääkäriä jännitin paljon enemmän ku omaa ikinä, joutuu osastolle. Tänään. Oon niin sekasin!!!!!!!!!!!!!!!!!! Tekisin mitä vaan että voisin auttaa. Menisin sen mukaan sinne osastolle. Mietin jo äskettäin ihan tosissaan että tekeytyisin yhtä huonokuntoseksi että pääsisin mukaan. Mutta tajusin ettei me päästäis samalle ikäeroa takia. Ääääääääääääääää...... Se on siellä turvassa mutta siltä mulla on kamala olo ja sekava sekava sekava sekava.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 17.11.2014 klo 15:11

Panikoin varmaan enemmän ku mun ystävä itse. Tiedän että se on nyt parasta hänelle, koska hänen tarvitsee päästä turvaan ja hoitoon. Mutta kun rakas ystävä<3 Tuntuu niin epäreilulta että hänen pitää kärsiä. Haluaisin tehdä hänet onnelliseksi. Mutta voi että. Mitä voin tehä??????

Käyttäjä villikettu kirjoittanut 17.11.2014 klo 17:14

Moi 🙂

Mun mielestä on tärkeintä, että sä yrität. On aivan upeaa nähdä, miten sä jaksat kaikesta huolimatta mennä eteenpäin. Se on uskomaton voima sussa, Salaatti. Jos voisin, halaisin sua heti paikalla ja pitkään. Saatko riittävästi apua noihin ajatuksiisi? Olisi tosi tärkeää, että pystyisit rauhassa käsittelemään asioita ja saisit kaiken mahdollisen avun.

Ystävää voi tukea ja olla hänen seuranaan, kun se on mahdollista ja kun se molemmille sopii. Toisen polkua ei voi kulkea hänen puolestaan, mutta siinä voi kulkea vierellä. Samalla on tärkeää muistaa myös oma hyvinvointi, sillä ilman sitä ei pysty myöskään auttamaan toisia. Se on varmasti kova paikka kun ystäväsi joutuu osastolle. Siellä hänellä kuitenkin on apua ja turvaa saatavilla, aivan kuten sanoit.

Vaikka se tuntuisi miten kaukaiselta ja vaikealta, niin kyllä sä vielä voit nujertaa sen syömismörön. Ahdistuksen. Masennuksen. Kaiken sen pimeyden. Sussa on jotain mieletöntä valoa, Salaatti, ainakin jos miettii miten suurista kivikoista ja karikoista oot selvinnyt eteenpäin. Pimeys voi välillä peittää valon näkyvistä, mutta se ei ikinä voi lopullisesti viedä sitä, mikä tekee susta sut. Kyllä tämä oikeasti vielä muuttuu paremmaksi, vaikka siihen menisi aikaa ja vaivaa ja nyt olisikin kuin suossa. Sä löydät vielä valon. Se voi koittaa silloinkin, kun sitä vähiten odottaa. 🙂

Miten sulla meni sairaanhoitajalla? Tsemppiä tuhannesti! 🙂🌻