Nuupahtanut salaatti
Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata
Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.
”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”
Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.
Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.
Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.
Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.
Salaatti *halaus* 🙂
Voin eläytyä tuohon sun väsymykseen, sillä teen itse juuri nyt aamuvuoroa paikassa, missä on työpaikkakiusaamista. Herään neljältä aamuisin. Joten yliväsynyt olo kuulostaa tutulta. Yritäthän olla viiltelemättä? Kuten sanoit, ranteen verisuonet ei olleet kaukana. Älä tee sitä, Salaatti. Musta tuntuisi todella surulliselta jos sulle kävis huonosti.
Et todellakaan ole epäonnistuja! Päinvastoin: sähän huolehdit läheisistä, taistelet päivästä toiseen vaikka se ei ole helppoa, ja oot todella taitava kirjoittamaan. Ei se tee susta epäonnistujaa, että sulla on vaikeaa: se tekee susta onnistujan, että et luovuta vaan elät ja olet ainutlaatuinen. Ootko puhunu tuosta syömisestä enemmän sairaanhoitajan kanssa? Kyllä siihenkin varmasti on tie, joka johtaa oikeanlaista syömistä kohti. Aluksi voi olla hankalaa tulla juttuun uusien ihmisten kanssa, mutta kyllä sekin yleensä ajan kanssa helpottaa. Jonkinlainen yhdessäolo esim. just ruokailussa tai muulla sopivalla ajalla voi auttaa tähän.
Tsemppiä valtavasti, voimia ja halauksia! 🙂🌻
Villikettu, kiitos🙂
Huhhuh, neljältä!! Siihen en minä pystyis aivan heti! Voin kyllä kuvitella että väsyttää...
Kyllä yritän olla viiltelemättä. Yritän pystyä siihen. Se vaan on nyt paljon vaikeempaa. Mutta yritän. Toivottavasti en epäonnistu.
Oot varmaan kyllästyny vakuuttaan mulle etten ole epäonnistuja😀 Kait en ole epäonnistuja. Paitsi yhdessä tai kahdessa asiassa. 1) viiltelin 2) tein kauheen ruman kranssin koulussa. Ja aina epäonnistun ku suutun ja riitelen. Ja ku en jaksa tehä kotitöitä. Mutta ehkä saan joskus jotain hyvääkin aikaan. Toivottavasti.
Nyt en oo näistä tuntemuksista puhunu niin paljon, paitsi sillon ennen koulun alkua. Sillon sovittiin että meen ruokalaan aina, vaikka söisin vaan salaattia ja ruisleipää tai vaikka en söis mitään, että menisin. Ja niin oon tehnyt. Oon jopa syöny joka kerta. Mutta se ahdistaa koko ajan enemmän. Ajattelin kyllä puhua siitä sairaanhoitajalle sitten ens kerralla.🙂
Oon niin väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. Tai en ehkä niin väsynyt ku joskus syksyllä. Mutta silti. Mua väsyttää se että kaikki on aina vaikeeta. Koulun aloittaminen, viiltelyn lopettaminen, tupakoinnin lopettaminen, itkeminen.....kaikki. En itke juuri koskaan. Itkin viimeksi sillon ku kirjotin siitä auringonnoususta. Sitä ennen itkin lokakuussa osastolla yhtenä yönä. Sillonki mua itketti varmaan joka päivä. Mutta en itke. Mua itkettää monesti. Tuntuu sellanen paino rinnassa. Mutta en vain pysty ja osaa itkeä. Tarvitaan joku tosi suuri tunne että itken. Sitten kun mua itkettää, enkä osaa itkeä, viiltelen. Mun kyyneleet on punaisia. Mun kyyneleet on verta. Monesti ku viiltelen, ajattelen kyyneleitä. Veri näyttää ihan kyyneleiltä. Punaisilta kyyneleiltä. Kohta vuoden aikana oon itkeny kaksi kertaa oikeesti. Ja monia kertoa viiltelemällä. Tunnen monesti kuinka paljon helpottaisi jos voisin itkeä kunnolla. Enkä voi.
Elämällä ei ole mulle enää mitään. Mulla on ystävät ja perhe. Mutta jokaisella heistä on omakin elämä. Onko väärin sanoa että oon yksinäinen? Musta vaan niin usein tuntuu siltä. Kaikkien ihmisten keskellä. Tiedän että on ihmisiä jotka rakastaa ja välittää. Pyydänkö liikaa kun pyydän sellaista ihmistä, jonka kanssa voisin olla usein? Viettää aikaa.
Ja musta aina tuntuu etten osaa mitään. Mulla on niin paljon visioita, mutta tuntuu etten osaa tehdä mitään silti.
Mun hartiat on painavat. Mun sydän on painava. Mua itkettää. Miksi miksi? Miksi en osaa itkeä? Taas kääntyy ajatukset viiltelyyn. Niin aina käy. Haluaisin että olis helpompi olla. En enää jaksa kun aina pitää vaan jaksaa ja jaksaa vaikka kaikki on vaikeeta. Eläminenki on vaikeeta.
Lupaan etten enää tuu kertomaan jos viiltelen.
Salaatti,
Voisitko kuitenkin löytää jonkun toisen tavan itkeä, kuin viiltelyn? Verellä on monia tärkeitä tehtäviä ihmiskehossa, ja sen vuodattaminen samaten kuin ihon vahingoittaminen ei tee mitään hyvää. Vaikka nyt olisikin vaikeaa, niin toivo paremmasta auttaa jaksamaan. Et varmasti pyydä liikaa toivoessasi ystävää. Niitä ei kasva joka oksalla, mutta sellainen on mahdollista löytää. Tiedätkö koulusta ketään, johon voisit ehkä tutustua paremmin, jos tuntuu siltä?
Pääsetkö milloin sairaanhoitajalle juttelemaan? Tuo on mullekin tuttu tunne ainakin jollain lailla, pitäisi jaksaa kun ei jaksa. Pitäisi taistella, mutta väsyttää. Niissä tilanteissa uskosta on apua. Vaikka omat voimat horjuisikin, niin on yksi, joka ei koskaan horju. 🙂
Tsemppiä ja jaksamista kovasti! 🙂🌻
Villikettu.
En varmaan voi löytää, paitsi se oikea itkeminen, jota en osaa. Mutta viillellä en saisi, sen tiedän. Se on mulla nyt vähän riistäytynyt hallinnasta. En tiiä onko koulussa ketään sellasta. Ehkä ja vain ehkä yksi tyttö. Toivottavasti voisin tänä vuonna viettää enemmän aikaa ystävieni kanssa. Ehkä se yksinäisyyden tunne helpottaisi sillä. Tänään yks mun hyvä ystävä oli meidän luokassa, hän on oikeesti jo kolmannella. Oli tosi kivaa! Mutta normaalisti me ei nähdä ku ehkä kerran päivässä.
Keskiviikkona iltapäivällä pääsen juttelemaan sairaanhoitajalle. Niinpä, uskosta on apua🙂 Rukoilen joka ilta voimaa ja kuuntelen paljon siionin lauluja, saan niistäkin voimaa. Ja koitan vaan jaksaa.
Kiitos!
Moi Salaatti,
pitkästä aikaa. Hyvä kirjoittelet vielä tänne. Jaksamista kaikkeen. Tulit eilen mieleeni kun oli nuorten mielenterveyspäivä ja julkaistiin omahoito-opas viiltelyn vähentämiseen. Tätä on niin odotettu. Olisi hienoa, jos vilkaisisit sitä ja miettisit miten voisit saada apua siitä omaan elämääsi. Valitettavasti tämä kirja maksaa, mutta on tilattavissa verkosta.
Vapaaksi viiltelystä - Kirjan tiedot ovat tässä adlibriksen linkissä:
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9516564879
"Ensimmäinen suomeksi ilmestyvä itsehoito-opas viiltelystä ja sen hoidosta auttaa viiltelijää ja tämän läheisiä ymmärtämään viiltelyn syitä. Kirjan sisältämien konkreettisten esimerkkien ja harjoitusten avulla lukijan on mahdollista muuttaa omaa käyttäytymistään ja irrottautua viiltelystä. Kirja soveltuu hyvin myös hoidon tueksi ja työkirjaksi hoitotyön ammattilaisille."
Lämpimin terkuin Paukku
🌻🙂🌻:
Moi Paukku ja kiitos! Ihana kun vielä muistat mut🙂
Mun pitää tutustua tuohon ja miettiä sitä. Olisi varmasti hyvä apu. Mun sairaanhoitaja sanoi tänään että viiltelyn kanssa tulee yleensä aina takapakkia, mutta se on hyvä etten nykyään silti ole koko ajan viiltelemässä, mulla on vaan niitä muutaman päivän jaksoja kun se taas palaa. Mutta tuosta olisi varmasti apua.
Haluaisin vastata nyt vaikka kenelle tänne tukinettiin, vastaan niin monelle kuin ehdin. Yritän huomenna viimeistään vastata muille. Koska haluan, mutta aikaa on välillä niin vähän.
Kumminkin kirjotan nyt eka omista kuulumisista, koska ne on niin hyviä.
Mulla on ollut pari päivää tosi mukavaa koulussa. Koska yksi tyttö on ollut poissa, jonka läsnäollessa tunnen aina niin suurta huonommuutta etten pysty puhumaan juuri kenenkään kanssa kun hän on koulussa. Ja tuntuu koko ajan että olen niiiin huono. En tiedä mistä se johtuu. Mutta nyt on ollut mukavaa.
Tänään kun tulin sairaanhoitajalta, toisaalta oli vähän vanha ahdistus päällä, toisaalta oli tosi hyvä olo. Eka kerran mainitsin parista tosi paljon muhun vaikuttaneista jutuista. Toinen on sellanen josta juuri kukaan tässä maailmassa ei tiiä, enkä pysty edes päiväkirjaan siitä kirjottamaan. En todellakaan kertonut mitä mulle on tapahtunut. Mutta kerroin että mulle on sattunut yksi tosi pieni juttu, joka on mulle niin iso että ei mikään muu. Se sattuu mua vieläkin, kuuden vuoden jälkeen niin paljon etten voi vieläkään kunnolla ajatella sitä. Paitsi joskus. Sairaanhoitaja ehdotti että kun olen valmis siihen, voisin kirjoittaa sen paperille ja sitten repiä. Monta kertaa. Että saisin käsiteltyä sitä. Toinen asia joka on sattunut, oli se kun mua eskarissa yksi tyttö kiusasi. Ja monta muutakin. Mutta nuo, varsinkin tuo josta en puhu, on kaksi suurinta. Mutta mää puhuin noista ääneen! Vaikka toista tapahtumaa en kertonut, niin puhuin ääneen ja se on jo paljon! Melkein itkin. Luulen että tämä asia on sellanen lukko joka ei anna mun itkeä. Ehkä. Koska vaikka puhuin siitä ihan vähän, mua heti itketti. Mutta mulla on oikeesti nyt todella paljon parempi fiilis. 🙂
Ihanaa lukee et sulla menee paremmin ja oot pystyny jopa puhuun sairaanhoitajalle vaikeista asioista! 😀 Toivon, että sun hyvä fiilis jatkuu eikä tulis takapakkia 🙂👍
Kiitos Katsa!🙂
Istun täällä bussissa. Se vie kohti koulua. Tänään on kahteen asti ja teoriapäivä. Huhhuijaa! Mutta viikonloppu oli kiva 🙂 käytiin shoppailemassa. Ja askartelin koulukansioon kannet, jaksaa opiskella ku on mieleisiä tavaroita ympärillä. Ja alotin kutominen uusia villasukkia langoista jotka on oottanu mua jo kauan. Edelleen oon väsynyt ja nukun paljon. Tänä aamuna olisin niin kovin tahtonut vaan käpertyä kerälle ja jäädä peiton alle nukkumaan. Mutta tässä minä vaan matkustan kouluun🙂 Jospa me kohta tultaisiin perillekin.
Kiva että oot alottanu kutomisen! Ite virkkaan tällä hetkellä verhoo joka on puol metriä korkee ja 3,2m pitkä, joka on kohta valmis ja saan alottaa toisen verhon joka on kaks metriä 🙂 Kiva että myös koulunkäynti on alkanu onnistua 😀
Oi, aivan ihana ku virkkaan verhoa! Löytyykö sitä kuviota tai ohjetta mistään netistä? Olis ihana jos voisin itekin virkata. Koulunkäynti on alkanut ihan hyvin onnistua. Tänään kylläkin lähin kaks tuntia aiemmin. Mutta saa jäädä kerraksi. Pelkään että oon sairaana. Kurkku ja pää kipeä ja tosi väsyny olo. Toivottavasti en.
http://www.novita.fi/cms.php?cms_cname=neulemallisivu&nlm_id=91028
Tässä linkki verhokapan ohjeeseen jota mä teen 😀
Minäkin kudon villasukkaa 🙂 Mulla kans hirveä nuha. Nokka tukossa, yskä ja lämpöä.. Toivottavasti kuume ei nouse.
Ihana ku virkkaat verhoa Katsa, oli tarkoitus sanoa edellisessä viestissä. En mää virkkaa verhoa. Istun taas bussissa ja kirjotan kännykällä. Tänään alkaa vasta yheksältä. Olin taas eilen ihan järkyttävän väsyny. Nukahin kahdeksan aikaan sohvalle ja äiti herätti mut yheksän aikaan ja käski mennä sänkyyn nukkumaan. Oli pakko syödä iltapalaa vaikkei olis jaksanu, koska jos mulla jää se väliin, en saa nälältä nukuttua ja aamulla on niin kauhee nälkä että huh. Heräsin tänään silti yhtä aikasin ku eilen eli puoli kuudelta. Mulla jäi eilen kaikki tavarat levälleen. Piti aamulla kasata tavarat ja valita vaatteet. Oli silti kivan rauhallinen aamu. Aattelin käydä kirjastossa koulun jälkeen. On niin tylsää jos et I oo mitään luettavaa tai kuunneltavaa. Mun sisko lähtee tänään opistoon. Tulee ikävä. Ja mun kanadalainen kaveri lähtee huomenna kotiin. Häntäkin tulee ikävä. Mutta se on elämää. Kyllä mää selviän.