Mua ahdistaa!!!! Oon riippuvainen. iPadista ja puhelimesta. Nyt kesän aikana oon huomannu että välillä menee monta päivää niin etten tee mitään muuta ku oon padilla. Vaikka oisin kuin monesti sanonu itelleni että NYT se pois ja meet tekemään jotain muuta, niin mun mieli ei tottele. Oikeesti oon korkeintaan viis minuuttia kerrallaan ilman padia. Vihaan sitä ja vihaan itteeni ku oon niin heikko. Sammutin mun padin ja annoin sen äidille talteen että saisin tehtyä jotain muutakin. Pari ekaa päivää meni hyvin. Kohtuudella. Sitten saapui torstai. Mun piti käydä suihkussa ja leipoa. Sain monta viestiä eri henkilöiltä ja vastasin vaan yhteen pakolliseen. Koska olin niin kiinni niissä peleissä ja nettisivustoissa jotka vie mun aikani, etten ehtiny edes ystäviäni huomioida. Oon niin luuseri ja HUONO!!!!!! En kestä itteeni. Vihaan itteeni. Haluan nakata puhelimen sängyn alle ja antaa olla siellä koko päivän. Ennen se ei olis ollu haaste eikä mikään. Nykyään kaikki on toisin. Oon täys paska.
Mua ahdistaa myös se ettei kukaan mun ystävistä oo mun jokapäiväisessä elämässä. Paitsi yksi rakas ystävä, jolla menee tosi huonosti. Oon kai liian paljon yrittänyt ite huolehtia koska oon nyt ite väsyny siihen. En enää meinaa jaksaa olla mun ystävän seurassa. Ja mulla on niiiiiiiiiiiin huono omatunto siitä. Tiiän että jos tämä mun ystävä tietäisi tilanteen niin hän olis ihan rikki. Oon tällä hetkellä ainoa johon hän turvautuu.
Ja mua ahdistaa myös mun ambulanssikammo. Ja se että saan paniikkikohtauksen jos kuulen vahingossa jonku pojan tai miehen sanovan mua hyvännäköiseksi. Ja mua ahdistaa se etten koskaan voi saavuttaa mun suurinta unelmaa.
Oon luuseri enkä ansaitse edes muuta kuin paskaa. 😭

Viime yönä taas ahdisti. En edes tiiä mikä. Oli vähän ahdistunut olo ja totaalisen paska olo. Mulla ei ollut viiltelyvälineitä (nyt on). Mutta aamulla kun heräsin, mun reidessä oli kiva (ja kipeä) mustelma. Ja miksi? Koska hakkasin siihen sen mustelman. Ja hakkaan lisää. En tajua miksi, mutta aina kun hakkaan vaikka sen yhden mustelman itseeni, niin tuntuu että on pakko hakata vielä lisää. Jalat ihan siniseksi. Nyt voin viillelläkin.

Ahdistaa, koska menen huomenna hoitamaan mun kahta serkkua, aika isoja lapsiahan ne on ja hyvin selviytyy. Ruuat pitää vaan tehä ja olla siellä ettei he silti ole aivan keskenään. Hyvä hoitotäti kun oon niin epätasapainossa. Ahdistaa että lupasin. Mutta en mää sillon tiennyt että mulla olis näin kamala olo. Enkä todellakaan voi perua. Mitä tästäkin tulee!?! Onneks ei tarvi hoitaa ku tiistaihin asti. Sitten keskiviikkona alkaa koulu. Ja onneksi maanantaina on sairaanhoitajan aika. Viiden viikon tauon jälkeen.

Mun pää hajoo...

Älä viiltele, sä pystyt voittaan sen, sun ei tarvi, oot arvokas ja ihana ihminen.
Millä hakkaat itseäsi ? Ja miksi :"(
Jos kerrot että voit huonosti, ehkä he ymmärtää. Sun täytyy ajatella itseäsi, mitä jos tulee totaalinen romahdus, se ois kamalampi kuin pois jääminen.

Älä hajota päätäsi, onneksi pääset pian juttelemaan, sitä sä tarvit.
Voimia rakas
😍

Kiitos<3

Koitan voittaa.
Kynällä, kuten ehkä muistat? Mun jaloissa oli osastoaikaan ihan aina mustelmia. En tiiä miksi. Haluan vaan että sattuu.
Ei tuu totaalinen romahdus. Kyllä saan lapset hoidettua, mutta en tiiä paljonko voimavaroja kuluu. Onneks se ei tosiaan ole pitkä aika. Ja pääsen jutteleen, sen jälkeen jaksan varmaan paremmin.
Mutta yritän tässä eteenpäin mennä. Mua vaan ahdistaa aika paljon nyt nuo osastojaksot. Ne teki hyvää, mutta ne teki myös pahaa. Enemmän silti hyvää. Mutta jotain traumoja jäi.

Muistan kyllä kun hakkasit mustelmia ja minä kauhuissaan katoin vierestä niin ja itse viiltelin.. Ehkä meidän pitää lopettaa tää, ehkä ? Itellä silti ihan hyvällä mallilla ku viimeksi tammikuussa viillellyt jolloin sain tikit ja käsi tulehtu tosi pahasti.. Mut sen jälkeen ei naarmuakaan ! Minkälaisia traumoja sulla on jäänyt ?

Salaatti, voimia ja jaksamista sulle!

Sä et todellakaan ole luuseri, ja ansaitset kaikkea hyvää. Mun mielestä sä et todellakaan ole heikko, olisitko muuten selvinnyt näin pitkälle ja kaiken tuskan ylitse? Oot todella vahva, vaikka et itse sitä aina näkisikään. Tulit läpi osastojaksoista, olet jaksanut taistella päivästä toiseen ja hoitanut niin monia, ollut ystävä monelle ja kirjoittanut meille tuntemuksistasi. Oot auttanut monia täälläkin. Salaatti, sulla on niin suuri sydän ja vahva tahto että pistää ihailemaan. Ahdistukset, heikommat hetket ja vaikeat ajat ei sitä sulta vie pois. Ethän satuta itseäsi enempää? Sun keho ei ansaitse sitä.

Miksi et voisi saavuttaa unelmiasi? Niiden eteen voi joutua näkemään paljon vaivaa, mutta ne ovat mahdollisia. On ihan luonnollista, että välillä vierähtää aikaa laitteiden parissa, ja sehän on vain hienoa että pystyit myöntämään käyttäväsi liikaa padia! Se on jo merkki siitä, ettei asia ole riistäytynyt käsistä. Omasta jaksamisestaan on hyvä huolehtia, ystäviä voi auttaa mutta samalla on muistettava myös oma hyvinvointi. Salaatti, sä oot upea taistelija. Kyllä sä tästä vielä nouset, ihan varmasti 🙂

Halauksia! 🙂🌻

Kiitos teille!

SCIM, en todellakaan tiennyt että olit kauhuissaan siitä että hakkasin ittiä. Mutta kylläkin mustakin oli vaikeeta ku sää viiltelit. Olin itekkin tehnyt sitä usein, joten aika tyhmää että toisen viiltely kauhistutti. Mutta kait sitä ei vaan halua että toinen tekee pahaa itelleen. Sen terän laitoin sillon roskiin... Aivan huippu ku oot ollu viiltelemättä jo niin kauan. Superhyvä!☺️❤️ Mää en tajua miks ite satutan ittee aina uudestaan. Haluaisin kyllä eroon siitä tavasta.
Ambulanssista jäi traumat. Meen ihan paniikkiin jos kuulen ja näen ambulanssin ajavan ohi pillit päällä. Mua ahdistaa ne ihan paikoillaanki mutta pahinta on sillon ku ne liikkuu. Mua pelottaa ihan kauheesti että ne ensihoitajat tulee mun luo ja on silleen että "Nyt salaatti sun pitää lähtee meidän kanssa." ja raahaa mut sinne ambulanssiin ja vie osastolle pakkohoitoon lukkojen taakse eikä saa käydä ulkona ja pitää vaan olla siellä ja kestää.
Sitte en osaa suoraan sanoa että millasia traumoja on ne muut, joskus vaan tulee elämässä esille että on kauheeta joku asia sen takia että osasto.

villikettu, kiitos!
Joskus luulen että oon vahva ihminen, mutta sitten taas epäröin. En mää varmaan oo osannu ketään auttaa, toivon vaan niin. No en mää ainakaan heikko ole. Mun sairaanhoitaja ei takuulla ainakaan aattele niin. Kerroin että jotku mun kaverit suhtautuu muhun silleen säälivästi, että oon raukkapieni. Sairaanhoitaja repes nauramaan. Mikä on ymmärrettävä reaktio, koska minäkö muka raukka? En tod! Raukkaa en oo nähnytkään ku menen ja teen kaikkein vaikempia asioita ja ku taistelen tietäni eteenpäin. No, huonoina hetkinä vaan tuntuu siltä ettei musta oo mihinkään.
Musta tuntuu että mun keho ansaitsee kivun, koska se on niin lihava, oma vika, eli minäkin ansaitsen. Mutta en haluais silti tehdä niin, joten koitan olla tekemättä mitään. Viime yönä kyllä lipsahti. Lisää sinistä ja violettia reisiin. Mutta uudelleen vaan pitää yrittää jaksaa taistella. Joskus voi asiat olla niin hyvin ettei tulis mieleenkään tehä itelleni mitään.🙂

Tämä unelma ei ole mahdollinen. Kukaan ei voisi välittää musta niin paljon, kukaan ei voisi sietää mua niin paljon että menisi mun kanssa naimisiin. Haluaisin perheen. Miehen ja monta lasta. Mun suurin unelma. Mutta ei muuta ku eteenpäin. On mulla muitakin unelmia. Toteutan niitä ja nautin niistä.
Nyt oon kyllä parina päivänä onneksi saanu tehtyä muutaki ku padilla nörttäilyä. Tosi hyvä! Ja toivon että se muutenkin tasottuu ku koulut alkaa, koska sitten ei oo niin paljon ylimääräistä aikaa.
En voi jättää mun ystäviä pulaan vaikka itellä meinais voimat loppua. Haluan auttaa niin paljon ku voin. Koitan olla myös niiden elämäänsä tyytyväisten ystävien kanssa, jotka on positiivisia ja jaksaa olla iloisia. Se tasapainottaa. Mulla olis yks puhelu soitettavana. Tiiän että yhellä ystävälläni menee aika huonosti. Haluaisin jotenkin auttaa. Mutta on vaikee soittaa, koska tämä ystäväni on poika ja me ollaan puhuttu puhelimessa vain kerran. Jospa saisin kerättyä rohkeutta.

Kyllä mää nousen🙂 Välillä, niinkun nytkin, tuntuu vaan siltä että en koskaan pääse näistä vaikeuksista kokonaan eroon. Että aina ne kulkee mun mukana. Mutta voin toivoa.

Luulen että huomisella sairaanhoitajakäynnillä tämä sairaanhoitaja tulee olemaan ihan mielissään parista jutusta. En tiiä pettyykö hän parista jutusta. Ei hän koskaan osoita jos pettyy, mutta mistä tiiän mitä mielen sisällä liikkuu. Kumminki tuntuu tosi huojentavalta päästä viimein puhumaan jollekin joka osaa vhän selittää jotain mun mielensisäisiä asioita. Kyllähän mulla itelläkin on aina ajatuksia kaikesta, mutta ammatti-ihminen ja muutenki mun pään ulkopuolella oleva ihminen näkee helpommin asioita eri näkökulmasta.

Mua on ahdistanu osastojutut tosi paljon nyt. Varsinki se yliannostusilta. Hyi. Ja ambulanssit on pyöriny mielessä. Varmaan koska mun ystävän pikkusisko oli joutunu ambulanssilla sairaalaan ihan vaan mahakivun takia (ekaluokkalainen). Mua sitten ahdisti se pelkkä ajatus ambulanssista. Ja edelleen ahdistaa.

On menny täällä hoitamassa paremmin ku osasin toivoa. Oon laittanu ruokaa ja leiponu keksejä, meidän tädit kävi kylässä (asuu saman tien varrella) ja oon pelannu sählyä serkkuhoitolasten kanssa (molemmat on jo aika isoja). Ja oon lukenu kirjaa ja puhunu ystäväni kanssa puhelimessa. Eikä oo ahistanu. Paitsi vähän pelkäsin että joku kysyy mustelmista mun jaloissa ku mulla on shortsit. Ei kysyny. Onneksi.

Mutta huomista tässä ootellessa...🙂

Hyi. Hyi. Hyi. Muuten on hyvin menny täällä hoitamassa mutta. Tuossa tunti tai enemmänki sitten ku lähin yläkertaan nukkumaan, tokaluokkalainen poika sanoi että sillä on maha kipeänä. Kymmenisen minuutin päästä se oksensi. Eikä ehtiny pöntölle. Siihen vessan kynnykselle. Puoli tuntia sen jälkeen tuli seuraava lerva, onneksi se tuli pönttöön. Ite siivosin sitä kynnystä varmaan tunnin. Joka kerta ku menin siivoamaan niin rupesin yökkäilemään ja oli pakko perääntyä. Nyt sain sen siivottua. Mutta mulla on ihan järkyttävän likanen ja ällö olo. Tuntuu että pitäis koko talo kuurata kloriitilla lattiasta kattoon. Haluaisin ittenikin pestä kloriitilla. Nyt ilmeisesti ja toivottavasti meni se huono olo ja maha kipu pois, ehkä tästä päästään parin tunnin sisään nukkumaan. Mun on pakko käydä ihan tautisen puhdistavassa suihkussa ennen ku voin kuvitellakaan nukkumista. Oon pessy mun kädet kloriitilla (tiiän ettei oo terveellistä) ja tavallisella käsienpesuaineella ainaki kakskyt kertaa ja tuntuu että ne on vieläki likaset. Hyi... Serkkupoika oli vissiin (ja toivottavasti ettei olis tautia) syöny liikaa karkkia. Yritin kyllä toppuutella mutta. Yäk. Toivottavasti en enempää oksennuksia joudu siivoamaan. En tiiä pystynkö enää.

Kyllä me ollaan oltu ihan terveitä kaikki.

Oli tosi helpottavaa eilen käydä sairaanhoitajan luona puhumassa.

"Raukkaa en oo nähnytkään ku menen ja teen kaikkein vaikempia asioita ja ku taistelen tietäni eteenpäin."

Nimenomaan, Salaatti. Sä oot mennyt monesta läpi, ja tehnyt rohkeasti asioita, joiden oot tiennyt olevan sulle vaikeita. Kyllä sä varmasti olet muita auttanut, pelkällä kuuntelemisella voi olla jo isoksi avuksi, ja sähän oot monelle kirjoittanut täälläkin. Kyllä tuo sun unelma on mahdollinen, vaikka se tuntuisikin kaukaiselta. Aivan varmasti joku voisi mennä sun kanssa naimisiin, usko vaan. 🙂

Tosi hienoa kun pääsit käymään sairaanhoitajan puheilla. Vaikka se veisikin aikaa, niin kyllä sunkin mieli voi kirkastua vielä paljon. Ei välttämättä hetkessä ja voi tulla välillä vaikeampia kausia, mutta kyllä sä vielä nouset. Aivan kuin itsekin sanoit 🙂

Tsemppiä ja halauksia! 🙂🌻

Kiitos villikettu taas tosi paljon!🙂

Toivon että oon osannu auttaa🙂
Mää asennoidun yksin elämiseen ja suunnittelen adoptiolasta sitten ku oon siihen valmis, mutta oon iloisesti yllättynyt jos Taivaan Isä antaa puolison.

Oli tosiaan hyvä päästä juttelemaan siaraahoitajan kanssa. Esim kouluruokailu tuntu helpommalta ku olin jutellu siitä hänen kanssa. Sovittiin että edes menen sinne. Ja oon jopa syönyt salaattia ja ruisleipää, margariinin kanssa! Se on tuntunu vaikealle. Pari on ihmetellyt ja kysellyt, mun täti koska hän tietää että on ollut ongelmia, selitin tilanteen hänelle eka päivänä, ja tänään yks mun luokkalainen kyseli että enkö oikeesti syö ku salaattia ja leipää. Ja kerroin totuuden. Että mulla on ollut syömishäiriö ja siksi en pysty syömään sitä ruokaa. On liian pelottavaa ku en oo ite tehny sitä enkä nähny ku sitä tehtiin. Liian tuntematonta ruokaa. Tulee morkkis kaikista muistaki. Tänäänkin söin pienen pussillisen sipsiä ja on kyllä läski olo. On mulla eväät mukana. Pitäs vaan kehata syyä ne. Musta tuntuu että kaikki aattelee että oon läski. Koska mää oon. Se mun luokkalainen tyttö ihmetteli aika paljon mun tilannetta. "Onpa outoa." Mutta en osaa kertoa muutaku totuuden. Jos ei ymmärrä niin ei ymmärrä. Ja laitan huomenna shortsit vaikka on kauheet mustelmat jaloissa. Nyt ne on keltaiset. Ihmetelkööt. On ne varmaan huomannu mun arpisen kädenki. Sairaanhoitajalla loppu sika kesken, en ehtiny kertoa että oon satuttanu ittiä. Miks en pääse siitä eroon? Kumminki tosi avoimesti puhun näistä oikeestaan kaikille, ja mietin välillä että oonko liian avoin, mitä muut aattelee ku oon niin avoin? Mutta en osaa muuta. Ne on vieläki niin tiukasti mun elämää, masennus, osastojaksot, syömishäiriö, itsetuhoisuus. Päivittäin ajattelen niitä asioita.

Pitkästä aikaa sain laulaa kuorossa tänään. Oli kyllä mukava🙂 Harmi että se kuoro on vaan yhteen esitykseen, ei oo varmaan ku muutamat harkat plus esitys. Mutta kiva että edes vähän pääsee taas laulamaan.

Mulla on taas sellanen olo että tekee mieli satuttaa ittiä. Varmaan koska söin sitä sipsiä. Ja vähän pizzaa. Mutta kaikki aattelee että oon aivan oikeesti hullu jos teen niin. Kehtaisinpa pyytää siltä ryhmänohjaajalta että ottaa mut haastatteluun aika alkupäästä. En kestä ilman tukea. Tai jos laittaisin kuraattorille heti viestiä... En mää muuten pärjää. 😭 Ens keskiviikkona on kuitenki taas sairaanhoitajan aika.

Anteeksianteeksianteeksi. Viiltelin. Anteeksi. Lupaan aina yrittää pitää itteni erossa siitä. En taaskaan onnistunu. ☹️ Oon niin huono. Mua hävettää. Miten ikinä kehtaan kellekään sanoa tästä? Hävettää jo täällä kertoa. 😭 pelkään että tää toistuu ja kohta on taas sama tilanne ku viime syksynä. Tuo koulun alotus on aika rankkaa...

Miten uskallan kellekään kertoa mitä oon tehny?

Ahdistaa. Haluan viiltää. En saanu eilen tehtyä yhtään tarpeeksi syvää haavaa.

Vähän säikähdin eilen illalla tai yöllä kun vedin käteen syvemmän haavan kuin pitkään aikaan. Ei olis ollut pitkä matka ranteen verisuoniin. Mutta ei se enää tunnu syvältä.

Musta tuntuu että oon täydellinen epäonnistuja. Tänään kaikki on tuntunut harmaan masentavalta. Tai siis, jos mulla on jotain tekemistä, pärjään itseni kanssa. Heti jos ei ole kirjaa kädessä tai jotain käsityötä kesken, alan miettiä viiltelemistä. Tein tänään kranssin meidän ulko-oveen luonnon materiaaleista. Me tehtiin eilen koulussakin, ja siitä tuli tosi huono. Tänään tein paljon hienomman! Sitten kun puolukat on kypsiä, haluaisin tehdä puolukkakranssin. Ja varmaan sellasen joulukranssin sitten kuusen oksista ja koristelen sen jollain jouluisella.🙂

Oon aivan yliväsynyt. Tänäänkin oon nukkunu päikkärit. Joinakin päivinä oon tullut koulusta, nukkunut, syönyt vähän, nukkunut, mennyt yöunilla ja herännyt aamulla kouluun. Koulussakin oon väsynyt. Heti kun koulu alkoi, musta tuli väsynyt. Ja mua ahdistaa koulussa pari asiaa. Mun luokkalaiset ei tunne mua yhtään. Esimerkiksi perjantaiaamu oli tosi vaikea. En pystynyt yhtään hymyilemään. Mun ranteen haavat aukeili ja pitkähihainen paita sai veriläikkiä. En olis halunnut ollenkaan lähteä syömään, mutta en kehdannut olla lähtemättä kun yks tyttö kysyi mua mukaan. Söin ruisleivän puolikkaan jonka päällä oli salaattia. Hän sanoi että kuolen nälkään sellasilla eväillä. Vaikka tietää siitä syömishäiriöstä. Tai voihan se silti tuntua että toinen kuolee nälkään jos ei syö enempää. Mutta eihän hän näe mua kun kotona syön. Mua ahdistaa käydä syömässä, koska haluaisin syödä ruokaa enkä aina vain jotain kuivaa ruisleipää ja kuivaa salaattia. Mutta en voi syödä sitä ruokaa. En vain voi. Ahdistaa!!