Salaatti,

Oon tosi iloinen kun oon voinut auttaa. Tuuleta vain tunteita aina kun tuntuu siltä! 🙂 Tiedän, ettei mulla ole velvollisuutta kirjoittaa tänne, mutta ihan mielelläni kyllä kirjoitan kun ehdin.

Voin vain kuvitella tuon ympäristön, missä asut, ja sähän ratkaisit tosi hienosti tuon ahdistuksen sillä, että menit ulos kävelemään. Koirat voi ymmärtää meitä paljon paremmin kuin äkkiä tulisi mieleen. Itse tiedän tarinan yhdestä koiranomistajasta, joka kärsi kovista kivuista. Koira nousi tämän viereen sängylle ja laittoi tassunsa omistajaa vasten. 🙂 Upeaa että saat asua luonnon keskellä ja sulla on mukavia läheisiä. Itekin tykkään liikkua luonnossa.

Sä et todellakaan ole huono tai millään tavoin ruma! Vaikka söitkin nyt enemmän, se ei tarkoita, että se johtaisi mihinkään kierteeseen tai että olisit mitenkään heikompi missään. Hienoa on se, että et ole viillellyt, ja se on jo paljon. Ethän viiltele jatkossakaan. Vaikka syömisasiasta olisikin nyt vaikea puhua, niin voit aina kirjoittaa siitä, ja puhumalla muista asioista voi saada rohkeutta puhua myös siitä. Siitä voi myös mainita tai puhua lyhyesti ilman, että joutuisi ahdistumaan liiasta kertomisesta.

Salaatti, sä oot tullut niin paljosta jo yli ja ollut paljon rohkeampi kuin moni muu. Työtä voi olla vielä ja vaikeampia aikoja, mutta ihan yhtä lailla sulle tulee kultaisiakin aamuja. Yhtenä päivänä lennät vielä kuin nuo joutsenet 🙂

Moikka villikettu🙂

Minäki oon iloinen ku oot auttanut. Kiitos!☺️❤️

En tiiä kuin hienosti ratkaisin sen. Kumminki oon ilonen ku oli varmaan eka kerta mun elämässä ku sain helpotettua ahdistusta satuttamatta itseä. Ihana koira, tuo josta kerroit! Minusta monesti tuntuu että Sepe ymmärtää sanomattaki paljon enemmän ku moni muu ihminen. Minä tosiaan rakastan luonnossa liikkumista! En vois kuvitella että eläisin muutamaa vuotta pidempään kaupungissa. Tarvin metsää. Mutta nykyään en uskalla mennä mun lempipaikoille. Niitä paikkoja on kaks ja molemmat on vähän kauempana kotoa. En oikein oo uskaltanu lähteä niin kauas. Mutta ehkä joskus päivällä niin että on kännykkä ja Sepe mukana. Vaikka Sepe kyllä on aika pieni koira, ei siitä silleen mitään apua ois, mutta se vain on ihanaa seuraa ja tuo silti turvallisuutta.

Koetan edelleen välttää sitä viiltelemistä mahollisimman pitkään. Se halu viiltää varmaan tulee tuosta syömisestä vielä tavallista helpommin, koska olen joskus "opettanut" itselleni että liika syöminen tarkoittaa kipua. En nykyään oikeasti ajattele niin, mutta joskus kun tuntuu että on syönyt liikaa, niin sillon vaan tulee sellanen vimma. Mutta siis yritän olla viiltelemättä. Voisin koittaa kirjottaa mun ystäville näistä syömisjutuista. Jos ensin kirjoittaisin niin sitten voisin ehkä puhua.

Niin, oon tullut jo paljosta yli ja ollut ehkä rohkeakin. En silti tiiä oonko ollut sen rohkeampi ku muut. Eikö kaikilla ole samanlaista? Nää on haastavia nää vaikeat päivät. Mutta kyllä sillonkin tiedostan sen että ei mulla niin paha olo ole ku joskus ennen joka päivä. Ja onneksi niitä kultaisiakin aamuja on🙂 Voi olla, että vielä lennän kuin nuo joutsenet.

Eilen illalla pohdin oikein kunnolla mun raha-asioita. Mun on pakko saada jostain rahaa, koska tarvin sitä syksyllä. Oon 18 ja haluan rahoittaa omat opinnot. Varsinki ku tiiän että äitillä ja iskällä tekee tiukkaa rahasta. Äiti sanoikin just illalla että jos pystyisi niin saisin heiltä apua. Mutta he ei pysty. Mulla on aika paljon tarvetta rahalle. Hygienia. Vaatteet. Itse asiassa mun kaikki vaatteet on kuluneita collareita ja muita kotivaatteita. Tarvin tulipunainen ja kumisaappaat, mulla ei ole kumpaakaan. Ja tarvin kesävaatteita. Mulla ei ole ainuttakaan lyhythihaista paitaa ja ainoastaan yksi hame. Sen lisäksi mun pitää syksyllä maksaa mun opinnot. Koulumatkat, ehkä jotku työvaatteet, kirjoja. En usko että mun opintotuki voi olla niin paljon että rahat riittää kaikkeen. Eli mun on pakko joko saada lisää sairaslomaa tai mennä töihin. Töihin en voi mennä. En voi. En pysty. Aion yrittää saada lisää sairaslomaa. Jos en saa niin en tiiä miten mun elämä sitte syksyllä sujuu. Töihin en vain pysty menemään.

Tämän aioin vielä tänne laittaa,utta unohtui. Kirjotin kerran runon tytöstä, todella synkän runon. Nyt kun menee paremmin, halusin kirjottaa tytöstä toisenki runon. (Kirjotan usein tarinoita tytöstä.) Kirjotin sen runon jo pari viikkoa sitten. Se on tässä:

Tyttö tuska sydämessään,
luovutti elämässään.
Hän aikoi nopeuttaa kuolemaansa,
jättää kaikki rakkaansa.

Kun tyttö seisoi jyrkänteellä,
aikoi päättä elämänsä hyppäämällä,
joku lausui tytön nimen
keskellä pimeyden.

Tyttö kääntyi katsomaan,
tyhjyys ja toivottomuus katseessaan.
Ystävä tarttui käteen,
astui tytön eteen.

Tyttö tunsi käden omassaan,
tunsi katseen kasvoissaan.
Tyttö ihmetteli, miksi hänen ystävänsä
halusi pelastaa hänen elämänsä?

Ystävä saattoi tytön turvaan,
vakuutti ettei hän elä turhaan,
antoi lämpimän halauksen lähtiessään,
jätti tytön itkien itseään mietiskelemään.

Pitkän aikaa kuluu.
Elämä hiljalleen valjuu.
Tytön sisimmässä käydään taisteluja,
hävittyjä ja voitettuja.

Taistelun voitto on toivon säde pienikin,
elämän halun häivekin.
Hävittyään taistelun toivottomuus mielen valtaa,
synkkyys ja mustuus kurittaa.

Ystävä kuuntelee ja tukee,
tytön arvokkuutta vakuuttelee.
”Pitäisikö sittenkin elää?”
Ajatus tyttöä hämmentää.

Monta katkeraa hetkeä tarvitaan
ennen kuin tytön olo lähtee kohenemaan.
Hitaasti tyttö kääntyy tieltä kuoleman,
muiden taluttamana astuu askeleita tiellä elämän.

Tytön elämä on muuttunut.
Aurinko on kylmän yön jälkeen noussut,
toivon auringon valo on kiviselle tielle palannut,
onnellisuus on jälleen sijaa mielessä saanut.

Tyttö taas itseään arvostaa,
ja hän tietää että joku häntäkin rakastaa.
Ja se on ihmeistä suurin,
kiitollisuuden aiheista kaikkein tärkein.

Moikka 🙂

Ymmärrän hyvin että haluat asua metsän liepeillä. Siellä löytää jotain sellaista, mitä kaupungissa ei näe. Tuo on iso juttu että sait oikeasti helpotettua ahdistusta ilman kipua, tosi hienoa 🙂 Se on oikeasti mahdollista ja vähitellen siitäkin tulee varmasti helpompaa, kun siihen oppii. Koira voi hyvinkin ymmärtää paljon enemmän kuin moni ihminen, ei siihen aina tarvita sanoja. Uskollisuudessa, tuomitsemattomuudessa ja kiintymyksessä voisi hyvin ottaa oppia koirilta. Uskon että pääset vielä noihin lempipaikkoihinkin, kun uskallusta tulee enemmän.

Syömisjutuista kirjoittaminen kuulostaa hyvältä idealta. Joskus asioista tulee vähemmän ahdistavia, kun ne saa purettua oman mielen ulkopuolelle. Vaikka aluksi se tuntuisi vaikealta, on olo sen jälkeen usein paljon parempi. Sä oot todella ollut rohkea, sillä jaksoit kävellä sitä polkua niin pitkään, että lopulta näit auringon, ja se jos mikä vaatii sitkeyttä ja rohkeutta 🙂

Mulle tuli yksi juttu mieleen tuosta työelämästä: voisitko ajatella tekeväsi lyhyttä työpäivää? Työvoimatoimistossa voi päästä omaan alaan liittyen työkokeiluun, josta voi saada ihan hyvin rahaa varsinkin opintoja ajatellen. Työpäivän pituuden voi sopia työkokeilupaikan kanssa, eikä siitä aiheudu ollenkaan kuluja työnantajalle. Moni voisi ottaa mielellään uuden työntekijän remmiin mukaan kun palkka tulee Kelalta 🙂 Silloin saisit rahallisesti turvallisemman alun opintoihin eikä töitäkään tarvitsisi tehdä kokopäiväisesti, jos se tuntuu vielä vaikealta. Työvoimatoimisto auttaa tähän liittyvissä asioissa, mukaanlukien työkokeilupaikan etsinnässä.

Halauksia täältä! 🙂🌻

Jatkan vielä, olipa muuten upea runo. "Taistelun voitto on toivon säde pienikin, elämän halun häivekin" - muista tämä, Salaatti. Hienoa tekstiä 🙂

Kauniisti kuvailtu. Siitähän täytyy lähteä, että ei ole kahta samanlaista tuolla tavalla oireilevaa. Sana kuolema on koskettanut itseäni viime vuonna, koska itse meinasin menettää henkeni anorektikon ihailun vuoksi. Anoreksiaa ei saa ihailla. Minullakaan sitä ei koskaan ihailtu. Lihomisen ja ruoan syömisen tarve on tervettä. Meistä kaikki voivat sairastua hetkeksi uudelleen. Kuitenkin poistamalla ne tekijät elämästäsi, joiden vuoksi voit olla taas se sama kuin joskus olet taas voittaja! Onnea parantumisesi pitkälle tielle! Jokainen kilo mulla ylöspäin on mun voitto! Mutta ihmisiin mun on yhä vaikea luottaa. Mies kun loukkaa, niin se voi olla se ratkaiseva askel. Laita sinäkin aina itsesi ykköseksi! Tärkeintä on rakastaa itseään.

Varoitus teille nuorille: Nuori on aina nuori, ja ei siksi aina tiedä miksi oireilee. Minä oireilin aikoinaan terapiassa, koska pelkäsin, että päiväkirjani varastetaan. Pyydettiin kirjoittamaan päiväkirjaa terapiassa, mutta en suostunut siihen. Muistin vasta vähän aikaa sitten sen miksi käyttäydyin niin. Minun salaisuuksistani oltiin tehty julkisia. Minuuttani paljasteltiin. Ihan kuin olisi ollut ilman vaatteita keskellä katua. Terveydenhuoltokin olisi udellut arkaluontoisemmat salaisuuteni, vaikka kotona oltiin aina sanottu, että ei saa sekaantua kenenkään elämään. Tämän utelun vuoksi en tulekaan olemaan ns. terve. Unohdettiin kysyä saako kysyä. Päiväkirja on nuoren yksityisasia. Se on nuorten keskinäistä viestintää elävästä elämästä. Se nuori, jonka terveydenhuolto tuntee on ihan eri nuori kuin se nuori jonka hänen kaverinsa tuntevat. Nuoret kyllä pärjäävät.

villikettu kirjoitti 4.4.2014 14:20

Moikka 🙂

Ymmärrän hyvin että haluat asua metsän liepeillä. Siellä löytää jotain sellaista, mitä kaupungissa ei näe. Tuo on iso juttu että sait oikeasti helpotettua ahdistusta ilman kipua, tosi hienoa 🙂 Se on oikeasti mahdollista ja vähitellen siitäkin tulee varmasti helpompaa, kun siihen oppii. Koira voi hyvinkin ymmärtää paljon enemmän kuin moni ihminen, ei siihen aina tarvita sanoja. Uskollisuudessa, tuomitsemattomuudessa ja kiintymyksessä voisi hyvin ottaa oppia koirilta. Uskon että pääset vielä noihin lempipaikkoihinkin, kun uskallusta tulee enemmän.

Syömisjutuista kirjoittaminen kuulostaa hyvältä idealta. Joskus asioista tulee vähemmän ahdistavia, kun ne saa purettua oman mielen ulkopuolelle. Vaikka aluksi se tuntuisi vaikealta, on olo sen jälkeen usein paljon parempi. Sä oot todella ollut rohkea, sillä jaksoit kävellä sitä polkua niin pitkään, että lopulta näit auringon, ja se jos mikä vaatii sitkeyttä ja rohkeutta 🙂

Mulle tuli yksi juttu mieleen tuosta työelämästä: voisitko ajatella tekeväsi lyhyttä työpäivää? Työvoimatoimistossa voi päästä omaan alaan liittyen työkokeiluun, josta voi saada ihan hyvin rahaa varsinkin opintoja ajatellen. Työpäivän pituuden voi sopia työkokeilupaikan kanssa, eikä siitä aiheudu ollenkaan kuluja työnantajalle. Moni voisi ottaa mielellään uuden työntekijän remmiin mukaan kun palkka tulee Kelalta 🙂 Silloin saisit rahallisesti turvallisemman alun opintoihin eikä töitäkään tarvitsisi tehdä kokopäiväisesti, jos se tuntuu vielä vaikealta. Työvoimatoimisto auttaa tähän liittyvissä asioissa, mukaanlukien työkokeilupaikan etsinnässä.

Halauksia täältä! 🙂🌻

Jatkan vielä, olipa muuten upea runo. "Taistelun voitto on toivon säde pienikin, elämän halun häivekin" - muista tämä, Salaatti. Hienoa tekstiä 🙂

Moikka moi!🙂

Niin, varmasti vielä tulee helpompaa ahdistuksen helpottamisesta ilman kipua. Mutta siinäkin vaaditaan harjoitusta ja työtä itseni kanssa. Tuntuu että näitä asioita on niin paljon, joiden kanssa mun pitää tehdä työtä. Mutta eihän tässä muu auta.

Ehkä olen ollut rohkea. Ehkä se on totta mitä sanot. Syömisjutuista aion tosiaan kirjoittaa. Alkaa tuntua siltä että on pakkokin, koska nyt viime aikoina yhä useammin on tullut paha olo johtuen nimenomaan johonkin tähän liittyvästä asiasta.

Tuo kyllä kuulostaa siltä että se vois olla mahdollista. Koska siinä multa ei vaadita että osaisin jotain ja mua autettaisiin etsimään se paikka. Siihen kyllä vieläkin liittyy monta tosi vaikeaa asiaa. Että en ihan varma ole. Mutta ehkä. Miten tällaiseen voisi päästä? Mun pitää miettiä tätä asiaa.

Kiitos. Minä muistan🙂 Kuten mun ystäväni kanssa kerran puhuttiin, sellainen ilo ja onni on todella voimakasta jolloin oikeasti itkee ilosta. Se on niin voimakas kokemus, että tarvitaan paljon ennen kuin unohtaa sen kokemuksen ja ne asiat jotka siihen liittyy. Ja siihen kuuluu tämäkin asia.
En kuvittele että mun runot ois jotenki huippuja, ne vain on mulle tapoja kirjottaa mun elämän kokemuksista. Mutta kiitos kumminkin.

White princess2 kirjoitti 4.4.2014 17:19

Kauniisti kuvailtu. Siitähän täytyy lähteä, että ei ole kahta samanlaista tuolla tavalla oireilevaa. Sana kuolema on koskettanut itseäni viime vuonna, koska itse meinasin menettää henkeni anorektikon ihailun vuoksi. Anoreksiaa ei saa ihailla. Minullakaan sitä ei koskaan ihailtu. Lihomisen ja ruoan syömisen tarve on tervettä. Meistä kaikki voivat sairastua hetkeksi uudelleen. Kuitenkin poistamalla ne tekijät elämästäsi, joiden vuoksi voit olla taas se sama kuin joskus olet taas voittaja! Onnea parantumisesi pitkälle tielle! Jokainen kilo mulla ylöspäin on mun voitto! Mutta ihmisiin mun on yhä vaikea luottaa. Mies kun loukkaa, niin se voi olla se ratkaiseva askel. Laita sinäkin aina itsesi ykköseksi! Tärkeintä on rakastaa itseään.

Kiitos. Se kyllä jää mieleen, kun kuolema koskettaa itseään. Mulla se kosketti masennuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi. Tiedän, ettei anoreksiaa saisi ihailla. Silti en voi mitään sille että jollakin tapaa ihailen sitä. Tai en ihaile sitä sairautta. Tiedän että se on sairaus, ja kun kuvittelinkin anoreksiaa sairastavan ihmisen kokemaa tuskaa, meinaan itkeä. Mutta sitä laihuutta en voi olla ihailematta. Toivon että vielä joskus pääsen eroon tästä ihailun kohteesta. Kiitos! Toivon että sinäki voit sielä luottaa ihmisiin. Hitaasti ja vähitellen pitää siinäkin asiassa edetä. Se tosiaan on tärkeää, rakastaa itseään. Sitä minä vielä opettelen.

Tänään aamupäivällä kävin pikku lenkin kävelemässä koiran kanssa. Mulla oli tosi hyvä fiilis ja sen huomas. Hyppelen ja juoksentelin ja kävelin. Sitte jotenki aika yhtäkkiä rupesin vain laulamaan. Se niinku purkautu mun suusta se laulu. Jotain omaa säveltä vain laulelin, sellaista iloista. Ja hyppelin eteenpäin ja jotenki se ilo pursusi musta. Lauloin vaikka kuinka kauan omia lurituksiani. Se oli kyllä hyvä fiilis.🙂

Eilen illalla meillä kävi vieras. Hän on minun kaveri, äitin sisko ja pikkusiskon kummitäti ja tietysti kaikkien lasten täti. Olin vaan harmikseni tosi väsynyt ja jotenki "tunteeton". En oikein jaksanu hymyillä ja olla hyvällä tuulella, mutta en ollu myöskään huonolla tuulella. Oli se vierailu silti ihan kiva. Mutta parempi olis ollut toisena päivänä. Meillä tulee aina tupakalla juteltua syvällisempiä. Kaks kertaa kävin hänen kanssa tupakalla.

Ja tänään sitte tuli ostettua tupakkaa itelle... En jotenki aattele sitä epäonnistumisena, mutta ei se silti niin hyväkään juttu oo. Mutta sitte ku nuo loppuu niin oon taas uudestaan mahollisimman pitkään polttamatta.

Moi! 🙂

Vähänkö hienoa, kun sulla oli noin pirteä lenkki ja sait tuntea niin aitoa iloa. Sellaiset hetket piristää koko päivää ja laajemminkin elämää. Vaikka itsen kanssa pitäisikin vielä tehdä työtä, niin lähtökohdat ja asenne sulla kyllä on todella kunnossa monin tavoin. Siitä on hyvä lähteä 🙂

Työkokeiluun voi päästä mun käsittääkseni ilmoittautumalla työnhakijaksi työvoimatoimiston nettisivuilla (www.mol.fi) ja sen jälkeen käydään sovittuna aikana työvoimatoimistossa, missä voi kertoa haluavansa työkokeiluun. Näin muistaakseni, ja noilta sivuilta saa kyllä lisätietoa. Alussa voi olla hieman lomakkeiden täyttämistä ja ajoittain vaikeatajuista kieltä, mutta siitä selviää ihan hyvin ja asenne siinäkin on isossa roolissa. Uskon, että pärjäisit! 🙂

Pääset myös varmasti vielä eroon tupakasta. Jos se meinaa tehdä tiukkaa silloin, kun nuo tupakat loppuu, niin voithan käyttää nikotiinipurkkaa apuna. Tiedän ainakin yhden tyypin, joka pääsi sen avulla kuiville.

Salaatti, sä todellakin oot ollut rohkea. Ilolla luen noita sun kirjoituksia siitä, miten oot aina uskaltanut enemmän ja oot ollut iloisempi kuin aiemmin. Se vaatii todellista rohkeutta 🙂

Halauksia täältä! 🙂🌻

Moi vaan🙂

Niin, nyt ne on kunnossa ja siitä tosiaan on hyvä lähteä. 🙂

Okei, kiitos. Otan selvää ja katson tiistain jälkeen mitä teen ku mulla on sillon sairaanhoitajalle aika. Jos saan puhuttua tästä... Mun on aina vaikea ottaa puheeksi asioita.

Niin minäki uskon että pääsen. Pitää kattoo sitten kun ne loppuu. Ajattelin kyllä tänäänkin että voisin vaikka antaa ne jollekin ja ottaa itelle vaan pari enää. Viimeksikin se oli tavallaan helppoa. Pystyin olemaan polttamatta pari viikkoa enkä ollut hermona vaikka teki mieli. Pitää vain koittaa uudestaan. Ehkä seuraavan kerran ku tekee mieli ostaa taas tupakkaa, käyn ostamassa nikotiinipurkkaa tai -laastareita.

Okei, oon ollut rohkea🙂

Vastahalaus🙂

Tänään on ollu erilainen päivä. Ensinnäkin valvoin aika pitkään, koska mun siskolla oli taas sama tyttö yövieraana. Hän on myös mun täti, niin ollaan läheisiä. Mun sisko nukku taas ja me valvottiin. Tällä kertaa oli mukavaa, eikä mulla ollu mitään ahistuksia. Sitte aamulla tultiin sanomaan että meidän huoneessa pidetään pyhäkoulu. Ärsytti niiiin paljon. Olis voinu edes vähän aikasemmin ilmottaa. En sitte siivonnut yhtään. Ensinnäkin en jaksanu, ja toiseksi otti koko juttu päähän niin paljon. Ja menin siksi aikaa piiloon iskän ja äitin huoneeseen. Myöhemmin nukahin ja ku heräsin niin koko talo oli ihan hiljanen. Katoin kelloa ja tajusin että muut oli lähteny seuroihin. En sitte sinne ehtiny. Mutta muuten kyllä jouduin pois mun mukavuusalueelta, ku mun siskolle tuli kavereita ja en siksi voinut olla omassa huoneessa koko iltana ja äitille ja isälle tuli yksi perhe kylään niin koko talo oli täynnä vieraita. Jopa menin sitte siskon kanssa "komentamaan" isompia lapsia (=laumaa ala-astelaisia poikia) ku ne meni kahville. 😀 Ja olin koko päivän ihan poikki. Oon koko viikon ollu tosi väsynyt ja voimaton ja se hyvin luultavasti johtuu melatoniinista. Sen sivuvaikutus on voimattomuus. Mutta eiköhän tästä selvitä🙂

Taas oli erilainen aamu. Tai oikeestaan aamupäivä. Tuli sellanen tosi synkkämielinen fiilis ja mietin kauheesti sitä ku otin yliannostuksen. Jotenkin hassusti en ymmärrä sitä miksi tein sen. Ja en kunnolla ymmärrä että oliko se itsemurhayritys. Tätä on vaikea selittää. Ei oo semmonen fiilis että nykyään menis niin hyvin etten sen takia ymmärtäis. Ei, en mää osaa tätä oloa selittää. Mua ahdisti ja halusin sen olon loppuvan. En jaksanut elää. Tiesin ettei niin vähäinen määrä lääkkeitä tapa mua, mutta silti toivoin. Eli mikä se oli? En tiiä. Ja tuli ihan mielettömän kova ikävä mun ystävää. Häntä, joka asuu kauempana niin ettei sinne voi ihan tuosta vain lähteä. Silti olisin halunnut lähteä. Ja haluaisin vieläki. Mulla on kolme hyvää ystävää, mutta ehkä kaikista läheisin mulle on tämä ystävä. Me ollaan koettu niin samanlaisia asioita ja hänen kanssa oon puhunu kaikista eniten. Kaikista helpoin on puhua hänelle ja häneen mulla on suurin luotto. Pakko päästä pian näkemään. Parasta olis kun saatais olla kahdestaan, mutta olis liian törkeetä muita kohtaan jos en kysyis heitä mukaan.
Omituinen olo.

Kirjoitit, että kuitenkin jollain tavalla ihailet anoreksiaa. Toisaalta tiedät, että se on sairaus. Voisiko olla niin, että ihailet sitä, koska anoreksiaa sairastavat saavat erityishuomiota lääkäreiltä yms. He saavat tässä yhteiskunnassa olla ns. luvalla kipeitä? Sehän on toisten kannalta toisaalta hyvin epäreilua. Minullakin on tullut sellaisia vaiheita, että vaikka tiedän, että lääkärini ei aikoinaan ihaillut anoreksiaa eikä perheeni, niin koska jotkut mahdolliset syömishäiriöisenä nähdyt saivat kavereita niin sitten tuli se patologinen ilmiö, että vaikka lääkäri sanoi, niin kuitenkin... Itsekin olin tosi nätti nuori, mutta siitä ei ollut kyse. Oli kyse vain saamastani kohtelusta. En tullut ymmäretyksi. Minä oireilin viime vuonna, koska anoreksiaa ei pitänyt ihailla, mutta kuitenkin eräs tyttö sai kavereita ja siksi ihailua. Minä olin mielestäni ennen paljon kauniimpi. Minulle sanottiin vain lopuksi, että et sinä toivu. Ei sinun tarvitsekaan. Lisäisin tuohon vielä kerran, että koska vertailtiin. Vain siksi.

Niin ihailen. Tai en ihaile sitä sairautta vaan sitä laihuutta. En ihaile edes sitä itsekuria, niin kuin ennen ihailin, koska nykyään ymmärrän että suurimmaksi osaksi se itsekuri on sairautta. Sairas mieli käskee ja sitä pitää totella ja siksi ei voi syödä. Kuvittelin tässä yksi päivä sitä että jos olisin niin laiha. Mun haave on tosi pitkään ollut että painaisin alle 30kg. Jopa vain 27kg. Sitten mietin että jos painaisin niin vähän ja olisin hengissä, millaista mun elämä olis. En jaksais mitään, olisin paljon sairaana, luultavasti makaisin sairaalassa letkussa, elämässä ei olis mitään makua koska kaikki liikkuisi vain oman kehon ja syömisen ja lihomisen välttelemisessä ja laihtumisessa. Ja mikä tärkeintä, mulle lapset on rakkaita ja heidän mielestä olisin ruma, jopa pelottava. Niin ainaki luulen. Enkä jaksaisi tehdä mitään lasten kanssa, en varmaan jaksaisi edes pitää sylissä. Joten ei se laihuus niin ihailtavaa edes ole. Syömishäiriöstä saamaani huomiota oon aina enemmän laittanut kuin halunnut. Jossain vaiheessa kun söin taas vaihteeksi aika normaalisti, rupesin sen takia uudestaan laihduttamaan kun mulla oli niin paha olo enkä olis jaksanut elää. Ajattelin että kun laihdun tarpeeksi huonoon kuntoon, mut laitetaan sairaalaan eikä mun tarvi vähään aikaan tehä mitään. Samalla halusin sillä kertoa mun läheisille että mulla on paha olla. En saanut sitä sanottua.
Mutta kaikillahan on aina oireiluun omat syynsä. Sulla ja mulla ja kaikilla. Kaikki ei koskaan parane kokonaan, se on harmi. Sitä toivoo että kaikki vois elää syömishäiriöstä vapaata elämää.
Kiitos!🙂

Moi 🙂

Sullahan oli ollut vilkas päivä tuo eilinen. Varmasti oli sosiaalista altistusta ihan riittävästi, vaikka et seuroihin ehtinytkään. Kuulostaa kuitenkin asialliselta sun ratkaisu, rauhassa kun etenee niin hyvin se menee, niin työkokeilun kuin tupakan lopettamisen suhteen 🙂

Puhuitkin tuossa aiemmin siitä melatoniinista, väsymys ja voimattomuus voi jo itsessäänkin vaikuttaa siihen, että olo on omituinen, eikä varmaan vähiten aamusta ja aamupäivästä. Voisitko laittaa ystävällesi viestiä tai soittaa hänelle, jos ikävöit häntä? Mullakin on ystävä, joka asuu kaukana musta, ja jonka kanssa oon monet kerrat voinut puhua kaikesta. Toivottavasti näette jo kohtuullisen pian 🙂

Itsemurhayrityksiähän on monenlaisia - sellaisiakin, jotka on tarkoitettu epäonnistumaan. Tärkeintähän on se, että se todellakin epäonnistui. On mukavaa lukea sun viestejä ja kirjoittaa sulle. Sitä en nyt tässä tekisi, jos et olisi selvinnyt. Älä satuta itseäsi, Salaatti. Sä pystyt vielä vaikka mihin 🙂