Hei villikettu🙂

Kyllä se itsetuntemus varmaan tukee parantumista, koska yleensä mun ei tarvi kauan miettiä niin jo oivallaan jonku asian. Niin, kait se pelon kohtaaminen on rohkeutta. Vaikka musta ei kyllä kovin rohkealta tunnu sillon ku altistan itteäni. 😋

Olen ajatellut aloittaa hitaasti lenkkeilyn. En varmasti enää ole yhtä kovassa kunnossa kuin syksyllä, joten en vaadi iteltä enää sitä tasoa. Kokeilemalla mun pitää aloittaa, koska en yhtään tiedä mitä jaksan. Vielä en oo saanu aikaseksi lähteä lenkille, on ollut niin paljon kaikkea, mutta tällä viikolla aion käydä kerran tai kahdesti.

Kävin tänään ystävälläni kylässä. Lähdin aamusta ja tulin äskettäin. Hän asuu läheisessä kaupungissa, kävin siellä linja-autolla. Samalla hain terveyskeskuksesta reseptin ja apteekista lääkkeet, joten nyt on unilääkekin. Huomaa kuinka olen piristynyt kun voin jo aika nopeasti päättää lähteväni käymään jossain. Tämän asian päätin maanantai-iltana. Tai olihan siitä puhetta jo sunnuntaina, mutta silti. Ja kiva käydä välillä tuulettumassa🙂 Ennen se ei ollut kivaa. Olin ihan jännittynyt jos menin kauas kotoa. Nyt se on kivaa. Kiva päästä välillä juttelemaan kavereitten kanssa. Jätin aamulla pikkusiskon itkemään, hän ei olis halunnut että lähden. Tiesin että kyllä hän rauhoittuu, ja niin rauhoittuikin. Kävin kaupungilla ostamassa palapelin, vähän lisää tekemistä🙂 Semmosta.

Se unilääke auttoi siihen että nukahdan aiemmin. Mutta nukuin todella katkonaisella unta koko yön. Apteekissa minulle lääkkeet myynyt henkilö sanoi että lääke vaikuttaa pidempään jos ottaa sen iltapalan yhteydessä, ja auttaa silloin myös tuohon heräilyyn. Joten luultavasti kannattaa tästä lähtien ottaa se iltapalalla. Kumminkin heräsin tänä aamuna aiemmin kuin tavallista ja se on oikeesti kivaa. Ehtii ihan rauhassa herätä ja tehä kaikkee. 🙂

Nyt aion lähtä sinne lenkille. Vihdoin!🙂

Moi 🙂

Tosi hienoa miten paljon oot jaksanut kaikkea. Ylipäänsä se, että suhtaudut positiivisesti kaverien näkemiseen ja asioiden tekemiseen kodin ulkopuolella, on iso juttu. Kun on energiaa päättää melko nopeasti lähtevänsä jonnekin, silloin edistystä on tapahtunut huimasti. 🙂

Kannattaa tosiaan ottaa se unilääke niiden ohjeiden mukaan, useinhan lääkkeiden kanssa syödään vähän ja tässä se voi myös olla avuksi. Aikaisin herääminen on kyllä yllättävän virkistävää siinä mielessä, miten paljon asioita ehtii tehdä. Huippua joka tapauksessa että oot saanu noin paljon aikaiseksi, ja lenkkeilynkin osalta sun suunnitelmat kuulostaa järkeviltä kaikin puolin. Tsemppiä ja mukavaa lenkkiä! 🙂

Moi🙂 ja kiitos!

Edistystä on tapahtunut🙂 Siitä ku jaksaa tehä kaikkee, tulee itellekki hyvä olo. Se on sellanen positiivinen noidankehä. Parempi olo --> jaksaa tehä jotain --> parempi olo --> jaksaa tehä vielä enemmän jotain.

Aion tästä lähtien syödä aina iltapalalla sen lääkkeen. Kun se tyyppi apteekissa neuvoi kaksi eri tapaa ottaa lääke. Molemmissa on vähän eri vaikutus. Minä oon aina tykännyt herätä aikasin. Kouluaamunakaan ei saa olla kiire. Ja vapaapäivinä on parasta kun ehtii tehä paljon enemmän ku sillon jos herää myöhään. Mutta oon silti aina myös tykänny valvoa pitkään. En oo ikinä tarvinnu paljon unta. Korkeintaan kuus tuntia, jos oon nukkunu vaan pari tuntia monena yönä peräkkäin niin sitten seittemän tuntia. Nyt kun oon ollu masentunu, oon tarvinnu vähän enemmän.

Tänään taas hämmästyin sitä kuinka helposti mua voi itkettää. Mutta sama se. Itken ku itkettää.

Mulla on vähän luuseri olo ku kaikki muut hakee kesätöitä mutta minä en. En yksinkertaisesti jaksa enkä kykene ja mua ahistaa aivan mielettömän paljon jo ajatus uudesta työpaikasta tai vielä enemmän ajatus työhaastattelusta. En pystyis menemään sinne. Toisaalta tiiän että tarvisin töitä, saattaisin voida vaikka muuttaa syksyllä, mutta en pysty meneen sinne. En vaan pysty. Viimeksi lääkäri sano että maaliskuun jälkeen en enää saa sairaslomaa. Nyt sitte en saa enää rahaa. Ehkä sossusta...? Saa nähä mitä teen vielä neljä kuukautta ku on jo energiaa tehä kaikenlaista, mutta ei kykene menemään töihin ahdistuksen takia. Kait sitä pitää vaan yrittää nauttia kesästä kunhan se tulee ja olla kotona äitin kaverina.

Hei 🙂

Tuo sun kuvailema positiivinen noidankehä pitää kyllä paikkansa. Usein kun saa jotain aikaiseksi, tulee iloisemmaksi, ja se voi poikia lisää mukavaa tekemistä. Huippua että kevätaurinko on noussut korkeammalle 🙂

Ei sun tarvitse tuntea itseäsi luuseriksi. Voithan tarvittaessa kysyä työvoimatoimistosta neuvoa ja muutenkin ajatella asiaa ihan vähitellen ja rauhassa. Jos tilanne on kuitenkin rahallisesti vaikea, niin kesätöitä on myös osa-aikaisia ja keikkaluonteisia, eli siten ehkä vähemmän ahdistavia. Mutta tärkeintä on parantua rauhassa. Oot oikeasti saavuttanut jo niin paljon 🙂

Heräsin taas aikasin, ihanan rento aamu. Mutta sitte päivällä aattelin että lähen pikkusiskon kans (pikkusisko rattaissa) kävellen käymään kirjastossa ja kaupassa. Äiti sitte meni kysymättä ehdottamaan naapurin äitille että minä haen kävellen lapset. Mulla oli kauheen vähän aikaa ehtiä yheksi hakemaan, ja sitten vielä pikkusisko päätti ettei halua syödä. Lopulta hän söi vähän ja päästiin lähteen mutta kauheeta kyytiä piti kävellä ja tuolla on vielä kauheen huonokuntoiset tiet. Huhhuh! Ärsytti aika paljo ku äiti meni niin viime tinkaan lupaamaan mun puolesta. Muuten oli sitte ihan kiva reissu. Aurinkoinen ilma🙂 Me ostettiin jäätelöt ja kerättiin pajuja joissa on jo pajunkissoja.

Myöhemmin illalla ku mun ja mun pikkusiskon piti siivota huone, mun pikkusisko valitti äitille ihan hulluna. Kuuntelin sitä vähän aikaa ja sitte sanoin että määpä tiiän mikä sulla on, sulla on semmonen inhottava olo että on pakko rähjätä ja valittaa kaikille. Sitte ehottelin hänelle eri keinoja joihin vois purkaa sen olon. Siihen meni aika kauan, mutta lopulta sain hänet ylös sohvalta ja me käytiin pikku lenkillä meidän koiran kanssa ja sitte siivottiin huone. Aivan selkeästi parani hänen olo heti kun sain hänet liikkeelle.

Ite en oo pitkään aikaan ollut meidän koiran kanssa. Oon ollut niin väsynyt ettei oo jaksanu käydä ulkona, ja jos oon käyny niin oon käyny lasten kanssa. Nyt tuntu niin hyvältä pitkästä aikaa viettää aikaa sen kultamurun kanssa. Se tykkää varmaan eniten musta. Ajattelin että pitää taas ruveta hoitamaan sitä enemmän. Sen kanssa on nin ihana olla. Harjata sitä, tai sitte kävellä tiellä varsinki kesäiltasin, tai sitten istua vaan. Sille voi jutella mitä vaan ja se kuuntelee. Oon monesti aatellu että haluaisin semmosen pienen koiran sitte joskus vähän vanhempana. Haluaisin sisäkoiran, oman vauvan. Kuulostaa siltä että lellisin sen pilalle, mutta vaikka joku oiski mun vauva ja lemmikki, niin silti kyllä yleensä oon tiukka siitä että rajat pitää.

Oon vähän kirjotellu runoja taas. Mutta en tiiä. Musta tuntuu että ne on ihan säälittäviä. Minä en tajua miks kirjotan niitä ku en osaa oikeesti.

villikettu kirjoitti 27.3.2014 19:14

Hei 🙂

Tuo sun kuvailema positiivinen noidankehä pitää kyllä paikkansa. Usein kun saa jotain aikaiseksi, tulee iloisemmaksi, ja se voi poikia lisää mukavaa tekemistä. Huippua että kevätaurinko on noussut korkeammalle 🙂

Ei sun tarvitse tuntea itseäsi luuseriksi. Voithan tarvittaessa kysyä työvoimatoimistosta neuvoa ja muutenkin ajatella asiaa ihan vähitellen ja rauhassa. Jos tilanne on kuitenkin rahallisesti vaikea, niin kesätöitä on myös osa-aikaisia ja keikkaluonteisia, eli siten ehkä vähemmän ahdistavia. Mutta tärkeintä on parantua rauhassa. Oot oikeasti saavuttanut jo niin paljon 🙂

Hei 🙂

Jep. Viime päivät on kyllä ollu mukavia ku on saanu tehtyä koko ajan enemmän asioita. Ja koko ajan suunnittelen pää höyryten kaikkea kivaa mitä haluan kokeilla. Uusia ruokia, kukkien istuttamista, kaikkea! Se on huippua 🙂 Ja vielä parantaa mielialaa kun ulkona on niin kaunista.

Mun rahallinen tilanne ei ole vaikea. Mulla on vähän rahaa, sen verran että jos yritän elää säästeliäästi niin pärjään kesän. Äitillä ja iskällä on aika paljo menoja aina niin ne varmaan toivois että hakisin töitä, mutta en pysty. Just tänään sanoin sen äitille. Mutta jos en mene töihin niin en millään voi muuttaa kotoa ens syksynä. Pitää vielä vuosi asua täällä. Olis helpotus jos sais opiskelujen ajaksi muuttaa omaan kämppään. Mutta pitää sitten jäädä vielä tänne. Kait sekin onnistuu. Töitten hakemisesta ei ikinä tule mulle helppoa. Se on aina ollu ahistavinta mitä tiiän. Mutta toivon että siitä jossain vaiheessa tulis sen verran helppoa että voisin hakea niitä töitä. Luulen että sitä kautta se vähän helpottaa ku opiskeluissa tulee niitä työharjotteluja.

Mutta totta puhut, paraneminen on tärkein 🙂 Ja just itekki tänään aattelin ku ajoin pyörällä hakemaan koululaisia ja eskarilaista, että oon menny tosi paljon eteenpäin. Jotku asiat on itse asiassa paremmin ku ikinä ennen. Syömishäiriö on menneen talven lumia ihan kokonaan. Pelko siitä että kaverit jättäis on samoin kokonaan poissa, luotan siihen että mun ystävät on todellisia ystäviä. Ja itsetunto on parempi ku koskaan. Ei voi sanoa että mulla olis hyvä itsetunto, mutta välitän itestä silti enempi ku ikinä ennen. Nuo on niin isoja juttuja että voi jo sanoa että se on paljon! Vielä mulla on silti sosiaalisten tilanteiden pelko ja julkisten paikkojen pelko ja ujous, ja 12 erittäin vahvaa tunnelukkoa jotka vaikuttaa elämään. Ei kukaan voi koskaan olla täysin valmis itsensä työskentelemisen kanssa, mutta silti mun tarvii vielä päästä joissain asioissa eteenpäin ennen ku oon valmis astumaan elämään. Ja sittenki tarvin tukijoukkoja, jokainen meistä tarvii.

Moi Salaatti 🙂

Ruoanlaitto ja kukkien istuttaminen on kyllä suoranaista terapiaa. Muistan edelleen, kun mulla oli pieni keltainen kevätorvokki, joka maksoi alle euron, oli pienessä muoviruukussa ja jossa oli yksi ainoa kukka. Muistaakseni kastelin sitä ja katsoin iloisesti. Seuraavana iltana siihen oli kasvanut pieni nuppu sen yhden kukan alle. Se oli kokemus, mikä jäi hyvin mieleen 🙂

Voihan opiskelukämppääkin hakea ja sinne muuttaa kesken lukuvuoden, sen pitäisi ainakin onnistua. Alkuun voi olla mukavaakin asua kotona, jos matka ei ole ylivoimainen. Opintojen alku voi sujua helpommin, jos voi palata kotiin päivien päätteeksi. Varmasti työnhakukin vielä helpottaa. Kun siihen saa rauhassa perehtyä ja myöhemmin saa siitä kokemusta, se alkaa käydä helpommin. Työharjoittelut voivat myös auttaa siinä 🙂

On kyllä aivan mahtavaa, miten paljon oot tullu eteenpäin. Ihan loistavaa että arvostat itseäsi enemmän, syömishäiriö on takana päin ja pystyt luottamaan ystäviisi. Ne on todella tärkeitä asioita. Vähitellen nuo muutkin ongelmat voivat helpottaa ja niiden kanssa alkaa pärjätä. Tukijoukkoja tarvitsee jokainen elämässä, aivan kuten sanoit. Oot jaksanut tosi hyvin 🙂

Minusta se on ihanaa että nykyään tunnen olevani se entinen Salaatti. Se yläasteen kesien Salaatti. Kesät oli aina onnellisia ja varsinki ysin jälkeinen kesä. Mulla on siltä kesältä niin rakkaat muistot. Ja opistovuonna olin varsinki aluksi onnellinen. En sillon ollut masentunut oikeestaan missään vaiheessa, mutta jotkut kaudet siellä oli aika raskaita. Silti sain sieltä niin paljon, sain oikeita ystäviä. Tunnen olevani taas se tyttö, joka olin opistossa. Minä oon ollut sellainen tosi iloinen, ja nauran helposti ja paljon. Kuuntelen tosi mielelläni kavereita ja ystäviä ja oudompiaki ihmisiä ja juttelen omista asioista, kumminki vähän vähemmän ku kuuntelen. Nautin syvällisistä keskusteluista, niissä osaan olla outojenkin kanssa, mutta pinnallisemmassa keskustelussa vaikenen. Tykkään olla pienessä ja tutussa porukassa ja siinä saatankin olla toisinaan paljon äänessä, toisinaan hiljaisempi. Isossa porukassa oon ujo ja hiljanen. Ja puolituttujen kanssa monesti sama. Lähen helposti mukaan jos joku kaveri ehottaa jotain hullua ja hauskaa. Oon monesti ensimmäisenä menossa mukana. Suutun räjähtävästi mutten helposti, mutta lepyn nopeasti ja annan helposti anteeksi. Rakastan kaikkea kotoista ja turvallista. Tykkään leikkiä ja touhuta lasten kanssa, laittaa ruokaa ja leipoa, kutoa, askarrella, leikellä kuvia lehdistä ja liimata vihkoon, kirjoittaa, lukea, viettää aikaa perheen ja kavereitten kanssa, käydä kävelyllä jonkun kanssa, jutella, kuunnella musiikkia... Ja rakastan laulamista ja pianon soittoa, mutta en sitä niin paljon kuin laulamista. Laulan kaikki tunteeni. Minusta on ihanaa jos voin kokea että joku tarvitsee mua ja voin olla avuksi jollekin. Olen tosi "oikeudentuntoinen". Siis haluan tehä aina niinku on oikein. Sitä ei kaikki ymmärrä.
Saatan olla itsepäinen. Välttelen ja lykkään "virallisia" velvollisuuksiani mahdollisimman pitkään tai jätän hoitamatta ne. Oon joskus hyvinkin sotkuinen ihminen. Joskus pidän periaatteistani liian tiukasti kiinni. Tukeudun liikaa muihin ihmisiin. Aina pitää olla joku mua vahvempi jolle voin puhua ja pyytää neuvoa. Tuhlaan rahaa liian paljon. Teen useimmiten päätökset tunteiden enkä järjen mukaan. Pelkään usein ja monia asioita. Siinäkin mielessä tarvin lähes aina lähelleni mua vahvemman ihmisen, joka ei pelkää. Pelkään sosiaalisia kontakteja niin paljon, että kun näen kadulla puolitutun ihmisen, saatan esittää etten huomannut häntä. Ja pelkään niitä niin paljon, että saatan vaikuttaa tylyltä ja epäkohteliaalta jopa läheisten ystävien silmissä. Oon tosi hidas vastaamaan viesteihin ja mun puhelin on aina siellä sun täällä, monesti kokonaan kiinni pitkän aikaa. Mua on vaikea saada kiinni. Luen liianki paljon ja elän elämääni kirjojen kautta. En uskalla itse astua elämään. Ja vaikka mitä muuta. Mutta eiköhän riitä tämä jauhaminen tällä kertaa.

Hauska mutta aika rankka lauantai. En sitte lähtenytkään myyjäisiin, äiti ja iskä lähti ja otti vauvan mukaan. Minä ja mun ysiluokkalainen pikkusisko hoidettiin neljää lasta kotona. Sisko enemmän. Minä en vieläkään jaksa kunnolla... On jotenki vähän typerää että pikkusisko jaksaa paremmin. Ja pelkään paljon enemmän ku mun pikkusisko. En varmaan uskaltais ees jäädä yskin hoitaan jos pitäs olla kotona ilman vanhempia näin myöhään. Ne tulee yhen aikaan. Enkä kyllä nytkään uskalla nukkua ennen ku ne tulee. Ja nyt illalla sain tietää että pikkuveljelle (kaksi vuotta nuorempi) oli tulossa yövieras... Joten en voi olla kovin rennosti. Nyt se vieras on jo meillä. Onneksi saan huoneen oven kiinni.

Minulla on niin paljon tekemistä että pitää varmaan tehä lista etten unoha mitään. Sitten jos ei tiiä mitä tekis niin voi vaan valita listalta. Suurin osa kaikkea hauskaa 🙂

villikettu kirjoitti 29.3.2014 20:49

Moi Salaatti 🙂

Ruoanlaitto ja kukkien istuttaminen on kyllä suoranaista terapiaa. Muistan edelleen, kun mulla oli pieni keltainen kevätorvokki, joka maksoi alle euron, oli pienessä muoviruukussa ja jossa oli yksi ainoa kukka. Muistaakseni kastelin sitä ja katsoin iloisesti. Seuraavana iltana siihen oli kasvanut pieni nuppu sen yhden kukan alle. Se oli kokemus, mikä jäi hyvin mieleen 🙂

Voihan opiskelukämppääkin hakea ja sinne muuttaa kesken lukuvuoden, sen pitäisi ainakin onnistua. Alkuun voi olla mukavaakin asua kotona, jos matka ei ole ylivoimainen. Opintojen alku voi sujua helpommin, jos voi palata kotiin päivien päätteeksi. Varmasti työnhakukin vielä helpottaa. Kun siihen saa rauhassa perehtyä ja myöhemmin saa siitä kokemusta, se alkaa käydä helpommin. Työharjoittelut voivat myös auttaa siinä 🙂

On kyllä aivan mahtavaa, miten paljon oot tullu eteenpäin. Ihan loistavaa että arvostat itseäsi enemmän, syömishäiriö on takana päin ja pystyt luottamaan ystäviisi. Ne on todella tärkeitä asioita. Vähitellen nuo muutkin ongelmat voivat helpottaa ja niiden kanssa alkaa pärjätä. Tukijoukkoja tarvitsee jokainen elämässä, aivan kuten sanoit. Oot jaksanut tosi hyvin 🙂

Moi villikettu 🙂

Ne tosiaan on hyvää terapiaa. Niinkun melkeen kaikki muukin mitä voi käsillään tehä. Ihana muisto! Mullakin oli joskus lapsena kukkapenkki, jota tykkäsin hoitaa. Nyt aattelin että voisin koittaa uudestaan.

Ite oon tykännyt enempi siitä että saan käydä koulua niin että asun omassa asunnossa. Kun saa päivän jälkeen palata omaan rauhalliseen asuntoon ja päättää itse mitä ruokaa tekee ja kun kotihommia on niin vähän että ehtii paljon paremmin tekemään muutakin kuin läksyjä ja kotitöitä. Muuttaisin niin lähelle että varmasti pääsisin usein kotiin, ja kotiväki käymään minun luona. Mutta kyllä koitan kestää vielä kotona jos ei muuttaminen järjesty. Onhan kotonakin mukava asua, mutta nykyään kaipaan jo tosi paljon omaa rauhaa. Toivon tosiaan että työnhakukin vielä helpottaa. Pakkohan tässä elämässä on töitä hakea, koska rahaa aina tarvitaan ja rahaa ei saa ilman töitä.

Se on mahtavaa🙂 Niinpä, eiköhän nekin helpota ajan ja harjoittelun ja kokemuksen myötä. 🙂

Nyt mulla on jostain syystä vähän paha olo. Ehkä siitä kun kirjotin tukihenkilölle mun äidistä. En tiiä miksi siitä olis tullut paha olo, mulla ei oo mitään äitiä vastaan. Kirjotin siitä kun äiti usein kertoo mulle perheen huolia. Ja omiaankin. On kertonut jo monta vuotta. Ainaki yläasteelta asti. Kyllähän se ehkä on joskus tuntunut raskaalta, mutta yleensä kuuntelen mielellään muita ihmisiä. Äitiäkin. Joskus äiti on miettinyt että mitä hän mulle omia juttujaan kertoo, mutta oon sanonut että ehdottomasti saa kertoa. Jos huomaan että äidillä on mieli maassa, kysyn että mitä kuuluu. Äiti on tavallaan mun kaveri. Tai ystävä. Mutta itse en niin helposti kerro äidille asioitani.
Mutta en tosiaan ymmärrä miksi tästä tulis paha olo, koska ei mulla arjessakaan ole tämän takia paha olo.

Eilen illalla puhuin ystäväni kanssa puhelimessa kaksi tuntia. Me ei olla pitkiin aikoihin puhuttu, eikä nähty. Hän on mun toinen paras ystävä, ollut pitkään jo. Hänelle on kaikista helpoin puhua. Syksyllä oli kamalaa kun en pystynyt hänellekään puhumaan melkein mitään. Olin tosi helpottunut kun lopulta kerran sain puhelimessa kerrottua kaiken. Sillon olin ite osastolla. Oli ihana puhua. Tuntu että tuli entistä kovempi ikävä. En tajua miten oon voinut aatella ettei hän välittäis vaikka tekisin itsemurhan. Hänen äänestä ja puheista kuulee että se olis ollu hänelle tosi kova paikka.

Viime aikoina mulla on yhä useammin tehnyt mieli viiltää. En oo viiltänyt, mutta nytkin on aika sietämättömän kova halu tehdä niin. Miksi? Nyt kun oon jo pitkään ollut lähes kokonaan erossa, miksi nyt tulee tällasia haluja? En taaskaan tiiä mitä teen niiden kanssa.

Tänään on psykiatrisen sairaanhoitajan aika. Mua vähän jännitti että miten selviän kahesta viikosta, mutta hyvinhän minä selvisin 🙂

Ystävät ja perhe on parasta minun elämässä. Varsinkin ystävät. Nyt kun oon vähän paremmassa kunnossa ja jaksan uskoa että oon tärkeä mun ystäville, on ihan parasta kun saa viettää aikaa heidän kanssa tai jutella heidän kanssa. Se on niin ihanaa! Tykkään soitella ystävilleni ja tavata heitä. Yksi mun ystävistä asuu niin kaukana ettei kovin usein tule tavattua. Siellä missä minäkin asuin syksyllä, mutta pitäisi käydä siellä vähän useammin.

On vähän kumma olo. Ikään kuin joku vaivais mieltä, muttei kumminkaan tiiä mikä se on mikä vaivaa. Ja samalla kumminkin tavallisen hyväntuulinen ja iloinen mieli.

Salaatti 🙂

Sä selvisit hienosti kahdesta viikosta! Tuo on ihan totta mitä sanoit perheestä ja ystävistä, ne on todella tärkeitä elämässä, ja ihmisten tapaaminen ja jutteleminen saa monesti paremmalle tuulelle. 🙂

Haluaisitko kertoa tuosta oudosta tunteesta enemmän? Halut voivat tosiaan olla kovat, mutta ethän viillä, Salaatti. Sä oot oikeasti niin kaunis ja arvokas, myös heikolla hetkellä oot aivan yhtä upea ja tärkeä. Älä turmele sitä kauneutta viilloilla. Voitko purkaa ne tunteet muulla tavoin, aivan kuin puhuttiin joskus aiemmin? Tyynyä hakaten, musiikkia kuunnellen, kirjoittaen, johonkin muuhun syventyen, vaikka hyvälle ystävälle soittamalla ja kertomalla miltä tuntuu. Halaan sua ajatuksissani, ja halaan oikein kunnolla. Älä viillä enää. Vaikka tulisi heikko hetki, niin sun kehosi ei ansaitse sitä. Sä olet taistelija ja selviät ihan varmasti 🙂

Moikka villikettu.

Eilen oli sillain outo tunne sisältä päin, semmonen vähän kuin paha olo nakertais koloa sydämeen. Sellasta pientä koloa, mutta kumminkin. Oon pari viime päivää miettiny sitä että oon huono esimerkki mun sisaruksille ja oon huono ihminen ku en käy töissä. Mietin että johtuisko se siitä. Eilen illalla sitte juteltiin mun parin pikkusiskon kanssa siitä illasta ku otin sen yliannostuksen. Mun sisko oli ottanu kuvan musta ku makasin siinä lattialla ja ne ensihoitajat oli mun ympärillä ja teki jotain juttuja. Tuli semmonen "hyi kauhee". Sanoin mun siskoille että oon ihan huono esimerkki teille. Vastaus oli että joo niin oot, mutta sillä äänensävyllä että se tarkotti just päinvastaista. Silti musta tuntuu että oon niin huono isosisko.

Tästä päivästä ei ees tee mieli kirjottaa, on ollu niin huono päivä. Kävin hakemassa meidän eskarilaisen ja samalla kaupassa. Molemmissa kaupoissa oli kassalla semmonen ihminen että varsinki ku huono päivä sattuu niin jää kauppareissut tekemättä. Eka kävin toisessa kaupassa, mutta en kehannu ostaa kaikkea mitä olisin halunnut. Olisin halunnut ostaa jotain hyvää, mutta koska kassalla oli mua vuoden vanhempi samassa koulussa ollut tyttö niin ei tullut kuuloonkaan. Aattelin että käyn toisesta kaupasta ostaan jotain, mutta heti ikkunasta näin että yks mies, joka on tosi mukava, oli siinä kassalla. Ja se mies on kerran monta vuotta sitten tullu mua vastaan lenkillä. Siinä syy etten häneltä voi ostaa mitään hyvää, siis karkkia esimerkiksi. En sitte menny ollenkaan kauppaan. Tässä syömishäiriö kyllä vielä näkyy. Ajelin pyörällä kotiin pikkuveli tarakalla ja olisin voinu millon vaan ruveta itkemään.
Iltapäivällä fiilis parani vähän ku askartelin lasten kanssa ja laitoin rairuohoa kasvamaan. Pienimmät varsinki oli niin innoissaan siitä, että oli ihana. Joten päätin sitten lähteä kävellen kirjastoon. Mentiin neljän sisarukseni kanssa kävellen ja käytiin kaupassa... On ollu niin paska päivä että erehdyin sitte ostamaan ihan liikaa syötävää itelleni ku oli semmonen kassa ettei ollu ihan niin kamala ostaa jotain kaloripitoista. Oon aina ollut sellanen pahaan oloon tai suruun syövä. Paitsi sillon ku laihdutan tosissaan. Saatan syödä järkyttävät määrät ruokaa ahdistukseen.
Nyt sitte oon syöny aivan liikaa ja mulla on kamala olo. On melkeen yhtä kamala olo ku aina lahdutuskautena kun on repsahtanut syömään yli sallitun rajan. Oon aivan raivona itelle ja tekis mieli huutaa ja itkee. Miks menin syömään jotain jota en olis saanut syödä??!? Nyt vihaan niin paljon itteäni. En tiiä miten saisin oltua viiltelemättä.

Sun ansiosta, villikettu, en oo tähän mennessä viiltänyt. Oon muistanu mitä oot aiemmin sanonu mulle. Tähän vois nyt muuten tepsiä hyvälle ystävälle soittaminen, mutta näistä läski- ja syömisahdistuksista mun on nykyään todella vaikea puhua mun ystäville. Ennen puhuin, nykyään en vaan voi. Sais ees tupakkaa jostain! Raivostuttaa koko paska. Monet yritykset hallita sitä ahdistusta ja halua viiltää, on liian sellasia lepsuja. Tuntuu että tarttis tehä jotain äärimmäistä että sais johonki edes vähän purettua ahdistustaan. Musta kyllä tuntuu että mun läski kehoni ansaitsee just sen. Saa nähä. Koitan taistella. Mutta en tiiä kuka voittaa. Minä vai paha olo?

villikettu. Sulla ei sitten todellakaan oo mitään velvollisuutta vastata mulle. Ethän ajattele niin? Kirjottelen aika luultavasti tänne vaikka kukaan muu ei näitä edes lukis.

Huh, taisi olla aikamoinen tunteiden tuuletus tuo edellinen postaus. Olin oikeesti ihan raivona itelleni ja ahdistunut. Enkä perimmäistä syytä edes tiiä. Joskus kait on näitä päiviä. Se on jotenki vielä ärsyttävämpää tällasina ahdistavina hetkinä, ku aina aattelee että ei pitäs olla niin maassa ku on menny huonomminki. Että pitäs vaan jaksaa aatella etä nyt menee paljo paremmin ku aiemmin, niin miks valitan. Mutta en koskaan jaksa aatella niin.

Ei mulla nytkään mikään paras olo oo, mutta vähän helpotti. Kävin sitte pöllimässä iskältä yhen tupakan (sanoin kyllä jälkeenpäin, mutta sillon ärsytti niin paljo ette kiinnotsanu kysyä ja tiesin että saisin ku iskä on saanu multa joskus) ja menin ulos. Kävin meidän koiran kanssa kävelemässä ihan meidän kodin lähiympäristössä ku en uskalla kauas mennä. Mun onnekseni me asutaan luonnon keskellä. Me asutaan metän keskellä meidän naapureiden kanssa ja heti kotitien päässä avautuu pellot. Siellä pellolla kävin koiran kanssa kävelemässä ja näin ja kuulin joutsenia. Vähitellen vähän helpotti. Sitten vielä kuistilla istuin harjaamassa meidän ihanaa koiraa. Sen silmät oli niin ymmärtäväiset. Tuntui kuin se olisi ollut tavallista ihanampi mulle sen takia ku se olis tiennyt että mulla oli inhottava olo, vaikka en edes puhunut sille siitä. Sitte ku menin sisälle niin ei enää ollu niin kamala olo. Ja nyt mun pikkusisko tuli mun viereen nukkumaan. Hän täyttää huomenna kolme. Siitä musitinki että mulla on vielä lahja paketoimatta... On jotenki niin ihana ja ootan ite varmaan melkeen enemmän hänen synttäreitä kuin tyttö itse. Haluan tehä jotain ihanaa hänen kanssa.