Hei vaan🙂

Minäkin oon vähän yksinäinen susi. Tiiäthän sen laulun jonka kertosäe menee jotenkin: "Huopikkaat, huopikkaat äiti koittaa piilottaa. Sama se, löydän ne. Terve vaan mua ootetaan." Mun pikkuveli on juuri sellanen. Ollaankin nimetty se hänen lauluksi. Useinkin pitää vähän toppuutella että jäähän välillä kotiakin. Mulla on päinvastoin. Jos haluan mennä johonki niin äiti ja iskä on ihan mielissään. Viihdyn yksin ja oon tyytyväinen siihen että mulla on muutama hyvä ystävä. En kaipaa mitään isoa porukkaa ympärilleni.

Kirjan kirjottaminen todellakin on unelma ja ehkä jääkin sellaiseksi. Voin kyllä yrittää ja jos en onnistu niin luultavasti yritän monta kertaa uudestaan. Mulla on tarve kirjottaa ja se ei kirjottamalla vähene. Ainakin joskus ennen ku kirjotin pitkiäkin kertomuksia paperille, mun siskot luki niitä tosi mielellään ja tykkäsi niistä. Minun yksi sisko on samanlainen ku minä. Se kirjottaa iha tosi paljon. Jos vielä kirjotan uusia runoja niin voin ehkä tännekin laittaa. En kyllä kovinkaan hyviä runoja tee, mutta mitä väliä. Niillä on monesti helpompi kuvata tunteita. Niitä kirjotin todella paljon sillon ku oli kaikkein vaikeinta. Viime aikoina en oo niinkään kirjottanu.

On fiilikset nousussa. Ihana päivä on ollu, vaikka välillä vähän itkinkin. Nykyään itken tosi helposti. Välissä oli semmonen kausi etten itkenyt juuri koskaan, varmaan oli liikaa patoutunut tunteita sisimpään. Mun sisko lähti leirikeskukseen tiskaamaan ja muistin että en syyslomalla päässytkään leirille isoseksi. Olin sillon ollut vähän yli viikon osastolla eikä ne vielä uskaltanu päästää mua lomalle. Saman viikon torstaina mun huonekaveri lähti, ainut ihminen jonka kanssa ystävystyin. Perjantaina olikin tosi haikea fiilis. Pääsin kyllä seuraavan viikon lopuksi lomalle, mutta ei se tuntunu niin kivalle kun olisin niin kovasti tahtonu leirille. Toivon tosiaan että pääsisin joskus toiselle leirille. Mutta ilta oli varsinki ihana, mun kummitäti tuli lasten kanssa käymään ja yksi tytöistä on mun kummityttö. Sain kirjeen. Ja sain viettää aikaa ihanan pikku tytön kanssa.

Päivällä kirjoitin tukihenkilölle yhdestä tapahtumasta josta en ole tapahtuneen jälkeen koskaan puhunut kenellekään enkä kirjottanut edes päiväkirjaan. Se on aina ollut liian vaikeaa. Nyt tein sen. Hups.😯🗯️

Pidän varmasti hauskaa! Yleensä me puhutaan vakavia ja unelmia ja jutellaan hänen sisarusten kanssa. Ootan tosi paljon että tapaan hänen pikkusiskon, mua kaks vuotta nuoremman. Oon kuullut hänestä paljon mutta ei olla vielä satuttu kohtaamaan. Huippua nähdä hänetkin!

Hauskaa viikonloppua sullekkin!🙂🌻

Itse en aikoinani kauniina, kehittyvänä nuorena saanut apua ahmimiseen, vaikka sitä hain.

Kannattaa lähteä siitä, että ei tuota reaktiotapaa vain ymmärretä. Itse kutsun sitä nykyään miehn kyvyttömyydeksi tajuta rakkauteni riittävän ajoissa. Elän yksin, koska silloin voin hallita ruoakailuni, eikä kukaan pääse loukkaamaan. En myöskään vaadi itseltäni niin paljoa kuin ennen. Minulle joka päivä kun teen vähän vähemmän kuin tässä yhteiskunnassa pitäisi on se, päivä kun olen tyytyväinen itseeni.

Reatiotapa on kuitenkin sinun henkilökohtainen asiasi. Kukin meistä on tuossa yksilöllisiä. Muista kuitnenkin, että kun sinulla on ystävä jolle olet ihan vain ihminen, etkä häiriöinen, niin pidä hänestä kiinni. Se itsessään voi parantaa, vaikka hän ei sinua koskaan täysin ymmärtäisi. Ymmärrät sen arvon ennemmin tai myöhemmin.

Salaatti 🙂

Vau okei, mitäs me sudet sitten 🙂 Tuo on kyllä ihan totta että sisarusten välillä
voi olla isojakin eroja, ihan vastakohtiakin. Munkin on paljon mukavampi olla
vaikka kahdestaan jonkun ystävän kanssa, kuin porukassa. Voihan kirjojakin olla
niin monenlaisia, kuten runokokoelmia tai vaikka usean erillisen lyhyemmän
tarinan yhdistelmä. Se on joka tapauksessa hienoa, että kirjoitat. Sulta se tuntuu sujuvan niin hyvin ja sillä voi purkaa tunteitaan sanoiksi. Kuulostaa kyllä upealta nuo sun sisarukset ja kummityttö, läheiset ihmiset on valtavan arvokkaita - ja niin oot säkin! Muista aina se, oot yhtä lailla todella arvokas ihminen 🙂

Itkeminen voi olla ihan paikallaan, ehkä ne tunteet nyt pääsee pinnalle asti
eivätkä jää enää masennuksen alle. Se on joskus aika puhdistavaa kun saa
purkautua kunnolla. Leirille pääseminenhän voisi sekin olla yksi sellainen
unelma? Unelma, joka on aivan mahdollista toteuttaa. Toivon todella, että yhtenä
päivänä se toteutuu 🙂

Hienoa että sait kerrottua tukihenkilöllesi tuosta tapahtumasta! Se voi olla
merkittävä askel, sillä vaikeista asioista puhuminen voi helpottaa, kun sitä saa
ensin tehtyä muutaman kerran. Teit tosi rohkeasti. Halaus täältä sulle 🙂🌻

White princess2,

on väärin ettet saanut apua kun sitä kaipasit!
On hyvä ettet vaadi itseltäsi niin paljon. Ei tosiaankaan kannata vaatia itseltääni liikoja.
Taidan ymmärtää ystävieni asrvon ennemmin, jos ennemmin on nyt. Kaikki ystäväni tietävät että minulla on ollut syömishäiriö, mutta silti olen heille minä, Salaatti.
Kiitos viestistäsi!

---------------

Sitten kuulumisia🙂
Kävin tänään ystäväni luona. Tapasin hänen siskonsa. Ihana ihminen! Minun ympärilläni on niin paljon ihania ihmisiä. Kolme tosi hyvää ystävää ja heidän perheensä, varsinkin lähellä omaa ikää olevat sisarukset, oma perhe ja suku, ihmiset täällä tukinetissä, psykiatrinen sairaanhoitaja. Miten olen ansainnut kaikkien näiden ihmisten arvostuksen? Oli kyllä mukavaa ja ihanaa ja kaikkea kun sain jutella ystäväni ja hänen siskonsa kanssa. Ystäväni kanssa nauroimme enemmän kuin koskaan ennen ja kirjoitimme seitsemän yhteistä tavoitetta, mm. ainakin yhden auringonnousun katseleminen. Tämä vierailu ehdottomasti piristi!

Olen edelleen vain pirteämpi. Jos löytyisi joku työ tai tekeminen, jota voisin tehdä vaikka kaksi kertaa viikossa, olisin tyytyväinen. Vähitellen alkaa olla liikaa aikaa pelkästään kotona istumiseen. Silti en tuotaa vähää enempää jaksais millään.

Hei!

Kiitoksia myötätunnostasi! Se tuntui tosi hyvältä. Minulle oltiin aikoinaan tosi julmia juuri tuossa suhtautumisessani sairauteen. Tiesin että oireilen saamsatani kohtelusta, joka oli kuitenkin osittain jo loppunut. Se vuoksi en täysin toipunutkaan, vaikka itse olin aktiivinen ja hain ystäviä. Hienoa, että sinulla on ihania ihmisiä ympärilläsi. Se on kuitenkin se tärkein. Eräs syömishäiriötäni aikoinaan hoitanut lääkäri sanoi ,että ulkonäköä ei vertailla. Se ei tarkoita, etteikö se merkitsisi, vaan että on olemassa monenlaisia syömisreaktio syitä ja erilaisia taustoja. Se tarkoittaa myös, että kaikille olisi hyvä olla se todellinen kumppani riittävän ajoissa. Ihminen jolla ei ole kumppania, ei ole kuitenkaan aina tosiaan se jota ei olisi haluttu, vaan se joka on ollut muiden tyttöjen kateuden kohde joskus. Tämän tajuan nykyään. Ei sille mitään voi, jos jotain ei oteta joukkoon. Ei se läheskään aina ole negatiivista. Silloin tapa regoida ruoalla jää. Siksi ei saa juuri koskaan vertailla. Kiitokset, että tajusit tuon, että olen itse tyytyväinen siihen, että en tee niin paljon. Se on varmasti muille jotka ovat tottuneet siihen, että aina suoritan hirveän vaikeaa hyväksyä. Ei muisteta välillä edes lahjakkuuttani. Mutta tiedän olevani sitä edelleen. Yhteiskunta voi aiheuttaa illuusioillaan myös pettymyksen, jota ei sitten enää haluakaan tavoitella, kun on riittävän kauan yrittänyt. Elämän rikkaus ja monipuolisuus avautuu oikeastaan vasta sitten, kun tajuaa, että ei tarvitsekaan olla se syömishäiriöisistä voittanein. Ei sitä ole.

villikettu kirjoitti 22.3.2014 21:36

Salaatti 🙂

Vau okei, mitäs me sudet sitten 🙂 Tuo on kyllä ihan totta että sisarusten välillä
voi olla isojakin eroja, ihan vastakohtiakin. Munkin on paljon mukavampi olla
vaikka kahdestaan jonkun ystävän kanssa, kuin porukassa. Voihan kirjojakin olla
niin monenlaisia, kuten runokokoelmia tai vaikka usean erillisen lyhyemmän
tarinan yhdistelmä. Se on joka tapauksessa hienoa, että kirjoitat. Sulta se tuntuu sujuvan niin hyvin ja sillä voi purkaa tunteitaan sanoiksi. Kuulostaa kyllä upealta nuo sun sisarukset ja kummityttö, läheiset ihmiset on valtavan arvokkaita - ja niin oot säkin! Muista aina se, oot yhtä lailla todella arvokas ihminen 🙂

Itkeminen voi olla ihan paikallaan, ehkä ne tunteet nyt pääsee pinnalle asti
eivätkä jää enää masennuksen alle. Se on joskus aika puhdistavaa kun saa
purkautua kunnolla. Leirille pääseminenhän voisi sekin olla yksi sellainen
unelma? Unelma, joka on aivan mahdollista toteuttaa. Toivon todella, että yhtenä
päivänä se toteutuu 🙂

Hienoa että sait kerrottua tukihenkilöllesi tuosta tapahtumasta! Se voi olla
merkittävä askel, sillä vaikeista asioista puhuminen voi helpottaa, kun sitä saa
ensin tehtyä muutaman kerran. Teit tosi rohkeasti. Halaus täältä sulle 🙂🌻

Sisarukset voi tosiaankin olla keskenään hyvin erilaisia. Meitä on yksitoista ja voit kuvitella että joukkoon mahtuu monta. Minä oon vanhin, ja oon viime aikoina tosi monesti nähnyt unta että mulla on isosisko ja kaksi isoveljeä. Se olis niin kivaa. Oon aina toivonut sitä, mutta sepäs ei koskaan toteudu. Siinä unessa on myös yksi surullinen asia. Pikkuveljeni oli tehnyt itsemurhan (ei ole masentunut niin en ymmärrä miksi se tuli uniin.). Juuri kun rupesin itkemään sitä, heräsin. Riitelin tänään siskoni kanssa ja päätin etten nouse koko päivänä sängystä.😀 No, nousin kyllä sitten kun olin vielä muutaman tunnin nukkunut. Viime aikoina musta on tuntunut että mulla on niin monta ihanaa ihmistä ympärilläni, ja ihmettelen että miten oon sen ansainnut. Se on niin erilaista nyt kun ymmärtää että ne kaikki tosiaan välittää, ja kun nykyään tuntuu enemmän siltä että ansaitsen sen. Koetan muistaa🙂

Kirjotan monesti useita tarinoita, kaikki samasta henkilöstä. Sellanen ei aina suju ihan niin hyvin, kun kirjottaa pitkään samaa tarinaa. Eihän sitä tiedä, jos josku kirjotan vähän erilaisen kirjan.

Minäkin oon ajatellut että se kun olin niin syvästi masentunut, lukitsi jotenki sen itkemisen taidon. Ennen itkin paljon, sitten yhtäkkiä en itkenyt melkein koskaan. Joskus saatoin itkeä jotain monta tuntia, mutta yleensä vaikka itketti, en saanut itkettyä. Siksi se on mun mielestä tosiaan hyvä että nykyään taas itken ku itkettää. Se kyllä puhdistaa. Niin, sehän voisi olla yksi unelma. Meijän isällä on aina välillä leirejä, joissa se on isäntäntänä ja varmasti se ottaa mut mukaan jos pyydän. Tai itsekin pyytää mua mukaan. Pitää vain nyt jäädä odottamaan seuraavaa leiriä, joka hänelle tai jollekin muulle tutulle tulee. Voihan sitä päästä jonku muunki leirille, mutta hauskempaa olla tutun ihmisen leirillä. Se leirikeskus on ihana paikka. Se tuntuu kodilta. Kävin lapsena siellä usein leirillä, ja vähän isompana aikuisten leireillä lastenhoitajana.

Se oli varmasti iso askel. Kerroin ystävillenikin vähän siitä. Oikeastaan vain sen että mulle on jotain tapahtunut ja sen miten se on vaikuttanut. Lupasin että siitä saa kysyä, kerron jos voin. Meinasin jo kerran soittaa mun yhdelle ystävälle, koska halusin kertoa sen, mutta sitten en soittanut koska tiesin ettei ole kunnolla aikaa puhua. Toisenkin ison askeleen otin viime yönä. Kirjotin mun blogiin mun perheestä. Kerroin siitä mun ystäville. Toivon että ne ymmärtää, eikä ajattele että mun vanhemmat on ihan hulluja. Sitä en ikinä haluais. Ne on ihania.

Halaus myös täältä🙂🌻 Ja niin, siitähän piti sanoa. Vaikka tämä tavallaan on "mun ketju", niin toivon että ihmiset voi kertoa täällä myös omia kuulumisia. Saa kysymättäkin kertoa omiakin asioita. Se on mukavaa. Kuuntelen mielellään.

Kuulostaa kyllä todella hienolta, Salaatti 🙂

Kesätöitä ja keikkatöitä on myös osa-aikaisia, pienemmillä tuntimäärillä, ja niitä voi saada räätälöityäkin siten, kuin omaan aikatauluun sopii. Läheisillä voi olla tarvetta esim. lastenhoitoon tai miksei puutarhatöihinkin näin kevään kulmilla? Vapaaehtoistyö on myös yksi vaihtoehto, ja siinä tosiaan voi toimia juuri sen verran kuin itse haluaa. Voin suositella 🙂

Olet todellakin ansainnut kaikkien läheistesi arvostuksen jo sillä, että olet ainutlaatuinen ja tärkeä ihminen. Lisäksi oot varmasti kokenut niin paljon synkempiä aikoja, että ansaitset ihan varmasti jo parempaa. Hymyilen täällä kun luen sun viestiä. Nuo tavoitteet ja nauraminen yhdessä, siinä onkin jo syytä iloon 🙂

White princess2,

Se on ihan totta että yhteiskunnan paineet voivat tuntua todella kovilta, ja itsekin olen nähnyt miten niiden alle voi uupua. On tervettä huomata se taso, millä itse tuntee olonsa paremmaksi. Sellainen ystävä, joka todella arvostaa toista ihmistä, on kultaakin kalliimpi 🙂

Mulle tuo "huopikkaat, huopikkaat" laulu on tuttu ja mä oon just Sellanen. Aina menossa, en koskaan kotona. Nytkin olin viikonlopun leirillä 😀

Nyt palaa viimeinen tupakka. Tai ei aivan viimeinen. Saan polttaa joskus jos esim vietän naisten viikonloppua, tai joku kaveri tarjoaa. Harva mun kaveri polttaa, eli ei usein. Haluan vähän muuttaa elämäntapoja. En paljoa. Tupakka jää pois ja haluan liikkua enemmän. Haluaisin jonku mielekkään liikuntaharrastukse, kuten sähly muttei täällä ole saman ikäsiä tyttöjä, eikä poikia kenen kanssa pelata. Ei pitää tyytyä lenkkeilyyn, joka ei inspaa läheskään niin paljon. Mulla on monesti tylsää lenkillä. Niin harvoin saan edes ketään mukaan. Pojat ei kait kehtaa ja sisko ei jaksa melkein koskaan. Haluan nukkua vähän järkevämmin, eli ehkä kahentoista aikaan jos saisin ruveta nukkumaan. Mulle laitettiin unilääkeresepti, ehkä se auttaa siihen. Pitää huomenna hakea se terveyskeskuksesta. Ja kun herään aiemmin, voin syödä säännöllisemmin. Nyt on elämä niin hyvin tasapainossa muuten, että on helpompi toteuttaa tällasia suunnitelmia. Sitä paitsi niiden pitäis auttaa voimaan paremmin. Ja ne auttaa voimaan paremmin. Ja yksi muutos, joka tulee siitä että haluan, oikeesti haluan, on se että rupeen kyläilemään enemmän. Mua on kutsuttu vaikka mihin. Nyt kun oon pirteämpi niin ei tunnu yhtään vaikeelta lähtä. Aiemmin lähin joskus pakosta käymään. Ens viikolla meen ainaki toiseen mummulaan ja myyjäisiin (se ei kyllä oo kyläpaikka) hoitamaan meidän vauvaa niin äiti ja iskä voi olla töissä myyjäisissä. Ite pyysin että saanko lähtä. Kivaa! : )

Tänään kävi vaari ja mummu kylässä ja kun ne kysyi että olinko seuroissa, kerroin sen miten asia on. Että mulla on sosiaalisten tilanteiden ja julkisten paikkojen pelko ja mää harjottelen sitä seuroissa käymistä. Käyn vain siellä, yritys on käydä joka viikko. Joka kerta auttaa eteenpäin ku altistan ittiä sellaselle mikä tuntuu vaikeimmalle. Viimeksi kaks viikkoa sitten oli ihan järkyttävä käynti. Kävelin suoraan vessaan, istuin siellä niin kauan että uskalsin kävellä koko rakennuksesta pois. Tällä kertaa oli paljon paljon helpompi. Niin, ja mummu ja vaari muuttaa pienempään taloon niin me käytiin hakeen sieltä kirjoja. Niillä on tosi paljon kirjoja niin ne ei halua kaikkia enää itelle. Joitain tosi vanhoja hyviä kirjoja saatiin. Ja uudempiakin. Kivaa! Mutta onneksi ne silti jää vielä samalle paikkakunnalle ainaki joksikin aikaa ennen ku muuttaa mökille noin 120km päähän. Siellä mökillä on kummitus. Se on vähän pelottavaa. Ei se oo kellekään kumminkaan mitään pahaa tehnyt niin en pelkää sitä enää kovin paljoa.

Niinpä niin. Oon tosiaankin huomannut että mun vointi on parantunut tosi nopeasti nyt. Takapakkeja varmaan tulee vielä jossain vaiheessa, mutta ei niitä vielä tarvi murehtia. Nyt kun mun elämäni aurinko on noussut, en aio päästää sitä laskemaan.

Salaatti 🙂

Sullahan on jo kunnon suunnitelmat vireillä, tupakanpolton lopettaminen on tosi kunnioitettava päätös, samaten liikkuminen 🙂 Unirytmin, ruokailujen ja liikunnan säännöllisyys arjessa on hyvin toimivia keinoja hoitaa niin mieltään kuin kehoakin. Niillä voi melkein huomaamatta vaikuttaa positiivisesti siihen, miten jaksaa. Kuulostaa myös hienolta, että voitat vähitellen sosiaalisten tilanteiden pelkoasi. Oot rohkea, kun harjoittelet sitä kyläilemisen ja seurojen kautta 🙂

Aurinkoista päivää sulle! 🙂🌻

White princess2 kirjoitti 23.3.2014 12:25

Hei!

Kiitoksia myötätunnostasi! Se tuntui tosi hyvältä. Minulle oltiin aikoinaan tosi julmia juuri tuossa suhtautumisessani sairauteen. Tiesin että oireilen saamsatani kohtelusta, joka oli kuitenkin osittain jo loppunut. Se vuoksi en täysin toipunutkaan, vaikka itse olin aktiivinen ja hain ystäviä. Hienoa, että sinulla on ihania ihmisiä ympärilläsi. Se on kuitenkin se tärkein. Eräs syömishäiriötäni aikoinaan hoitanut lääkäri sanoi ,että ulkonäköä ei vertailla. Se ei tarkoita, etteikö se merkitsisi, vaan että on olemassa monenlaisia syömisreaktio syitä ja erilaisia taustoja. Se tarkoittaa myös, että kaikille olisi hyvä olla se todellinen kumppani riittävän ajoissa. Ihminen jolla ei ole kumppania, ei ole kuitenkaan aina tosiaan se jota ei olisi haluttu, vaan se joka on ollut muiden tyttöjen kateuden kohde joskus. Tämän tajuan nykyään. Ei sille mitään voi, jos jotain ei oteta joukkoon. Ei se läheskään aina ole negatiivista. Silloin tapa regoida ruoalla jää. Siksi ei saa juuri koskaan vertailla. Kiitokset, että tajusit tuon, että olen itse tyytyväinen siihen, että en tee niin paljon. Se on varmasti muille jotka ovat tottuneet siihen, että aina suoritan hirveän vaikeaa hyväksyä. Ei muisteta välillä edes lahjakkuuttani. Mutta tiedän olevani sitä edelleen. Yhteiskunta voi aiheuttaa illuusioillaan myös pettymyksen, jota ei sitten enää haluakaan tavoitella, kun on riittävän kauan yrittänyt. Elämän rikkaus ja monipuolisuus avautuu oikeastaan vasta sitten, kun tajuaa, että ei tarvitsekaan olla se syömishäiriöisistä voittanein. Ei sitä ole.

Se kuitenkin tosiaan on tärkein. Että on ihania, tärkeitä ja välittäviä ihmisiä ympärillä, jotka näkevät juuri sen mitä itse on. Ulkonäön vertaileminen ei tosiaan ole hyvä juttu. Siitä saattaa aiheutua monenlaisia ongelmia. Niin se vaan on niin raadollista että joka aina putoaa joukosta. Välttämättä sille ei ole mitään syytä. Mua ainakin se silti satutti todella syvästi. Se vaikutti tosi paljon itsetuntoon. Joillekin on vaikeaa ymmärtää etteivät kaikki tee niin paljon elämässään. Mutta on muistettava että kaikki saavat tehdä oman jaksamisen mukaan. Minäki oon usein saanut kuulla että musta olis vaikka mihin. Mutta kun minä en halua olla vaikka mitä, haluan jonkun ammatin jossa voin olla tyytyväinen ja haluan olla terve. Muuta en halua, mutta muut odottavat minulta enemmän. Olet oikeassa että syömishäiriön voittaneinta ei ole. Kaikki voivat voittaa sen omalla tavallaan, ja melkein kaikilla se vaivaa edelleen aina välillä elämää. Itse olen tyytyväinen tämän hetken tilanteeseeni.
Kiitos viestistä!

villikettu kirjoitti 23.3.2014 15:42

Kuulostaa kyllä todella hienolta, Salaatti 🙂

Kesätöitä ja keikkatöitä on myös osa-aikaisia, pienemmillä tuntimäärillä, ja niitä voi saada räätälöityäkin siten, kuin omaan aikatauluun sopii. Läheisillä voi olla tarvetta esim. lastenhoitoon tai miksei puutarhatöihinkin näin kevään kulmilla? Vapaaehtoistyö on myös yksi vaihtoehto, ja siinä tosiaan voi toimia juuri sen verran kuin itse haluaa. Voin suositella 🙂

Olet todellakin ansainnut kaikkien läheistesi arvostuksen jo sillä, että olet ainutlaatuinen ja tärkeä ihminen. Lisäksi oot varmasti kokenut niin paljon synkempiä aikoja, että ansaitset ihan varmasti jo parempaa. Hymyilen täällä kun luen sun viestiä. Nuo tavoitteet ja nauraminen yhdessä, siinä onkin jo syytä iloon 🙂

White princess2,

Se on ihan totta että yhteiskunnan paineet voivat tuntua todella kovilta, ja itsekin olen nähnyt miten niiden alle voi uupua. On tervettä huomata se taso, millä itse tuntee olonsa paremmaksi. Sellainen ystävä, joka todella arvostaa toista ihmistä, on kultaakin kalliimpi 🙂

Aina välillä joku tuttu kysyy mua hoitamaan lapsia, mutta yleensä delegoin ne hommat siskolle. En enää jaksa ottaa uusia perheitä, käyn vain muutamissa tutuissa perheissä. He ei kovin paljon sitten tarvi hoitajaa. Mutta lastenhoito ei ihan kauheesti innosta mua. Tykkään hoitaa tuttuja lapsia, jotka on tullut tärkeiksi itelle, mutta kun menee ihan uuteen perheeseen, tarvitaan aikaa vaikka kuinka ennen ku tuntee edes jotenki perheen lapset ja vanhemmat. Pitää yrittää miettiä näitä vaihtoehtoja.

Niin, ehkä minä nyt ansaitsen valoisampia aikoja🙂
Siinä onkin syytä iloon🙂 Todellakin. Meille molemmille teki varmasti hyvää tuo vierailu!

Katsa kirjoitti 23.3.2014 18:41

Mulle tuo "huopikkaat, huopikkaat" laulu on tuttu ja mä oon just Sellanen. Aina menossa, en koskaan kotona. Nytkin olin viikonlopun leirillä 😀

Oot sitten samanlainen ku mun veli🙂 ja me ollaan ihan erilaiset😀 mutta onneksi se ei estä meidän ystävyyttä.

villikettu kirjoitti 24.3.2014 9:39

Salaatti 🙂

Sullahan on jo kunnon suunnitelmat vireillä, tupakanpolton lopettaminen on tosi kunnioitettava päätös, samaten liikkuminen 🙂 Unirytmin, ruokailujen ja liikunnan säännöllisyys arjessa on hyvin toimivia keinoja hoitaa niin mieltään kuin kehoakin. Niillä voi melkein huomaamatta vaikuttaa positiivisesti siihen, miten jaksaa. Kuulostaa myös hienolta, että voitat vähitellen sosiaalisten tilanteiden pelkoasi. Oot rohkea, kun harjoittelet sitä kyläilemisen ja seurojen kautta 🙂

Aurinkoista päivää sulle! 🙂🌻

Hei villikettu 🙂

Jep, mulla on. Yritän ainaki. Mutta vähitellen ku koittaa muuttaa elämäntapojaan niin ne muuttuu helpommin ku että kertarysäyksellä. Kyllä mää tupakan nyt jätin kerralla mutta muuten lisää liikuntaa vähitellen ja muita juttuja. En tiiä oonko rohkea, mutta haluan saada edes jollain lailla hallintaan sen pelon. Luotan siihen että harjoittelemalla se onnistuu🙂

Kiitos samoin! 🙂🌻

Hei Salaatti 🙂

Yksi asia mikä mun mielestä varmaan tukee sun paranemista on tuo sun itsetuntemus ja ymmärrys yleensäkin siitä, miten voi parantua. Tarkoitan sitä, miten just sanoit että on helpompaa muuttaa tapojaan vähitellen ja pelkoa voi oppia hallitsemaan harjoittelemalla. Näinhän se juuri on. Ja jos päättäväisesti harjoittelet hallitsemaan pelkoasi altistamalla itseäsi (kuten aiemmin sanoitkin), niin silloin uskallat kohdata pelkosi. Eikö pelon kohtaaminen nimenomaan ole sitä rohkeutta? 🙂

Liikunnan aloittamisessakin on toimivaa se, että aloittaa itselle sopivista määristä. Liikunnan lisäämisessä kannattaa muistaa myös se, että on täysin normaalia syödä enemmän, kun liikkuu aktiivisesti. Elimistö kuluttaa enemmän energiaa, jolloin se myös tarvitsee sitä enemmän. Liikunnassa kannattaa antaa itselle aikaa - esimerkiksi ihan tavalliset lenkitkin voivat aluksi tuntua vastenmielisiltä, mutta muutaman kerran jälkeen niistä pitää enemmän 🙂 Oman liikuntamuodon voi löytää myös kokeilemalla.

Halauksia, kerrohan taas kuulumisia! 🙂