Katsa kirjoitti 14.3.2014 7:21

Voi salaatti rakas! Ihanaa että sait haettua johonkin kouluun 🙂👍. Päätät sitten syksyllä meetkö vai et.
Harmi että sun olo on taas kurja, mutta salaatti Sä oot selvinny siitä jo kerran. Mee vaan rohkeesti puhuun jollekin, vaikka Se tuntuu vaikeelta, Se kannattaa.
Aurinko paistaa risukasaankin! Usko pois.

Kiitos Katsa! Niin minä aionkin vasta syksyllä päättää että miten menettelen.
Sain tänään vähän puhuttua psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, jonka luona käyn joka viikko juttelemassa. Hän sanoi että takapakit kuuluu asiaan ja että eteenpäin tästä vielä mennään. Toivotaan niin🙂

villikettu kirjoitti 14.3.2014 12:1

Moi, upeaa kun sait haettua kouluun! Se oli varmaan kova paikka kuten sanoit, mutta selvisit siitä joka tapauksessa. Tosi hieno juttu 🙂 Hakeahan voi ihan hyvin ennen kuin päättää, meneekö kouluun syksyllä.

Sä voit olla vielä onnellinen, uskon että sunkin päivä koittaa vielä. Kaunein päivä voi vaatia vähän pidemmän yön koittaakseen, ja yön kylmin hetki on juuri ennen auringonnousua. Itsestään voi löytää yllättäviä voimia, kun jaksaa jotenkin marssia pahimpien hetkien yli. Sitten kun vähän helpottaa, niin voi huomata, miten onkin uutta energiaa ainakin vähän lisää. Oot varmasti paljon vahvempi kuin kukaan osaisi ajatella. Joskus omaa sitkeyttään ei huomaa ihan heti 🙂

Tsemppiä sulle jokaiseen hetkeen ja päivään! 🙂

Moi villikettu! Olihan se aika rankkaa. Mutta nyt voin huokaista helpotuksesta ja unohtaa koulun elokuuhun asti. 🙂 Jos sitten kouluun meneminen tuntuu viekö pahalta niin. Voihan vaikka pyytää sairaslomaa.

Hei ihania rohkaisevia sanoja! Kiitos niistä. Kyllä mulla nyt on taas vähän toiveikkaampi olo. Silti aika kurja, mutta jospa se olisi niin kuin sanot. Että yön kylmin hetki on juuri ennen auringonnousua. Aivan ihania toivon sanoja tähän hetkeen.

Kiitos!!

Eilisestä sairaanhoitajan luona käymisestä, joka meni hyvin, ja kahden tunnin puhelusta ystävän kanssa huolimatta asiat meni illalla huonompaan suuntaan. Tuli entistä pahempi olo ja päädyin monen kuukauden tauon jälkeen viiltelemään. Luulin että se on jo ohi minun osaltani. Mutta ei. Ja tänään heti oli taas olo että tarvitsen sitä. Ehdin jo ottaa terät esiin ja pyyhkeen kaapista, mutta sitten samassa huoneessa asuva siskoni tuli ulkoa ja joudin lopettamaan ennen kuin pääsin edes kunnolla alkuun. Ristiriitaiset tunteet tästä asiasta. Toisaalta se tuntui niin hyvälle. Veren näkeminen ja haistaminen. Toisaalta ymmärrän ettei se ole hyvä. Ja tiedän että nyt mun pitäis kertoa tästä sairaanhoitajalle... Siitä voi tulla aika vaikeeta. Yhden hyvän päätöksen tein. Jos mun vointi menee vielä niin huonoksi kuin se oli syksyllä ku jouduin eka kerran osastolle ja joulukuussa ennen ku otin yliannostuksen, niin sanon siitä olosta ja itsetuhoisuudesta jollekin ennen ku teen jotain kauheeta. Vaikka lähetän tekstarin jos ei sanat tuu suusta ulos. Ja tällä hetkellä musta tuntuu ettei paljon tarvita että oon taas siellä pohjamudissa. Jos en jollain tapaa saa pian elämääni oikeille raiteille. Vähän pelottaa.

Moi Salaatti,

Tuo sun päätös siitä, että kerrot ennen kuin olo käy sietämättömäksi, on todella hieno. Se on jo askel kohti sitä auringonnousua. Toipumisessa tulee joskus takapakkeja, ja olisi tosi hyvä juttu, jos sulla olis joku muu tapa purkaa pahaa oloa kuin viiltely. Silloin se ei välttämättä tuntuisi niin houkuttelevaltakaan. Upeaa että sait käytyä sairaanhoitajan luona ja puhuttua ystävällesi noin pitkään! Nämähän ovat sitä oman turva-alueen laajentamista ja uskallusta eteenpäin 🙂

Pyydän, ettet tekis mitään pahaa itsellesi. Täällä on monta ihmistä, jotka välittää susta, ja voit avautua kaikessa rauhassa tänne jos tuntuu siltä. Sanoit viestissäsi, että ymmärrät ettei viiltely ole kuitenkaan hyvä asia, ja on hienoa että tiedostat sen. Voisiko sulla olla jokin toinen tapa purkaa sietämätöntä oloa? Viiltely voikin olla jo suureksi osaksi ohi sun osaltasi - yksi takapakki ei tarkoita, että koko homma alkaisi uudestaan. Voit saada elämäsi raiteille niin kauan, kuin olet elossa. Silloin voit myös löytää vielä onnen. Siksi pyydänkin, ettet vahingoittaisi itseäsi. Kulman takana voi olla vaikka mitä upeaa 🙂 Halaan sua ajatuksissani!

villikettu kirjoitti 15.3.2014 20:41

Moi Salaatti,

Tuo sun päätös siitä, että kerrot ennen kuin olo käy sietämättömäksi, on todella hieno. Se on jo askel kohti sitä auringonnousua. Toipumisessa tulee joskus takapakkeja, ja olisi tosi hyvä juttu, jos sulla olis joku muu tapa purkaa pahaa oloa kuin viiltely. Silloin se ei välttämättä tuntuisi niin houkuttelevaltakaan. Upeaa että sait käytyä sairaanhoitajan luona ja puhuttua ystävällesi noin pitkään! Nämähän ovat sitä oman turva-alueen laajentamista ja uskallusta eteenpäin 🙂

Pyydän, ettet tekis mitään pahaa itsellesi. Täällä on monta ihmistä, jotka välittää susta, ja voit avautua kaikessa rauhassa tänne jos tuntuu siltä. Sanoit viestissäsi, että ymmärrät ettei viiltely ole kuitenkaan hyvä asia, ja on hienoa että tiedostat sen. Voisiko sulla olla jokin toinen tapa purkaa sietämätöntä oloa? Viiltely voikin olla jo suureksi osaksi ohi sun osaltasi - yksi takapakki ei tarkoita, että koko homma alkaisi uudestaan. Voit saada elämäsi raiteille niin kauan, kuin olet elossa. Silloin voit myös löytää vielä onnen. Siksi pyydänkin, ettet vahingoittaisi itseäsi. Kulman takana voi olla vaikka mitä upeaa 🙂 Halaan sua ajatuksissani!

Moi villikettu!

Kiitos taas viestistäsi.
Oon ajatellut niin, että musta on parempi olla varalta joku "suunnitelma" jos vointi huononee, kuin sekoilla yksin. Enkä haluaisi tehdä mitään niin pahaa itelleni, kuin itsemurha. Puhelimessa lupasin että menen lähiaikoina käymään ystäväni luona. Sekin on eteenpäin!🙂

Niin, se viiltely. Voin yrittää olla viiltelemättä. Lupaan viimeiseen asti vastustaa sitä halua, tai himoa kuten ystäväni joskus ajat sitten sanoi. Oon yrittäny ettiä jotain muuta keinoa, mutta ei mulla ole. Joskus itteni hakkaaminen korvaa sen, mutta en tiiä onko se sen parempi. Kirjottaminen auttaa aina sen aikaa ku kirjotettavaa on, mutta sitte ku luovun siitä niin se ei enää auta. En pysty mennä sanoon kelleen siitä tilanteesta. Monesti sillon en pysty keskittymään mihinkään. Ehkä voin purkaa tuskaa maalaamalla, mutta sekääntyy helposti siihen että haluankin maalata verellä, ja sillon se ei auta yhtään. Koetan ajatella että ysi takapakki ei tarkoita että kaikki olis menetetty. Ja tiedän sen. Nyt se on kuitenkin niin paljon lähempänä mua taas. Mutta yritän ihan tosissani, lupaan sen.
Tiedän myös sen että voin löytää vielä onnen. Se vain on ollut jo niin monta vuotta hukassa, että sitä on vaikea löytää.
Ihanan lämmin viesti! Sulla on taito kirjottaa toisille niin että se tuottaa iloa ja lämpöä sydämeen.

Mun piti tulla tänne jakamaan mulle yhet todella tärkeät sanat. Kun jouduin ensimmäisen kerran osastolle, koululääkäri sanoi mulle ne. Ensin hän kysyi että onko mulla unelmia kun pudistelin päätäni, hän ehdotteli niitä:
"Vaikka uusi takki? Ihan mikä vain."
Jäin miettimään, ja hän jatkoi:
"Pidä niistä unelmista kiinni. Pidä niistä kiinni."
Ne sanat sanottiin niin painokkaasti, niitä todella tarkoitettiin. Ne sanat minä kätkin sydämeeni. Muistan ne aina. Ne sanat sai mut ekan kerran uskomaan johonki pienen pieneen hippuseen toivoa. Pidä unelmista kiinni! Tuntuu niinkuin pitäis konkreettisesti puristaa tiukasti kätensä unelman ympärille, kuin köyden ympärille, ja pitää siitä kiinni. Pitää kiinni vaikka mitä tapahtuis. Roikkua siinä köydessä myrskyävän meren yläpuolella, eikä päästää koskaan irti. Yhtenä yönä osastolla itkin kun muistin ne sanat. Itkin osastolla vain sen kerran. Ne sanat itkettää mua nytkin.

Taas tuntuu siltä että viiltely alkaa korvaamaan itkun ja kyyneleet. Miksi aina kun itkettää, käy niin että ei tule itku vaan alkaa tekemään mieli viiltää? Nytkin mulla on todella suuri halu tehdä niin. En tiiä mitä voisin tehä, että en sortuisi. Nyt mun täytyy kyllä katsoa yhen laulun sanat. Voi olla ettei kukaan muu niitä ymmärrä, koska ne on uskonnollisen laulun sanat, mutta silti. Tässä, http://m.youtube.com/watch?v=I2ewMUARuso Kuuntelin sen kerran ja sain siitä tosi paljon lohtua. Ehkä selviän tästä.

Mulle tuli tänään semmonen olo että mun täytyy satuttaa itteäni, koska oon unohtanut oman arvoni, toisin sanoen sen kuinka arvoton oon. Yhtäkkiä kun katsoin omia jalkoja ja tajusin kuinka läskit ne on, tunsin sen kaiken vihan. Vihan itseäni kohtaan. Tekisi todella mieli hakata, potkia, raapia ja viillellä itseni kappaleiksi. Niin pienestä voi olla kiinni. Niin pienestä voi syntyä valtava viha itseä kohtaan. Yhdestä pienestä ajatuksesta. Tuntuu etten voi elää jos en vähintään viiltele ja hakkaa itseäni. Oikein käsissä tuntuu sellainen viha ja voima joka kohdistuu minuun. Minun läskeihini, minun epäonnistumisiin ja vikoihin. Taas. En tiiä selviänkö sittenkään. Haluaisin huutaa, kirkua ja karjua vihaani. On yö, enkä voi.

Ää... Tää on ihan sekavaa. En tiiä mitä teen. Lähin ulos. Tupakalle ja otin terät ja pyyhkeen mukaan koska pikkusiskon kaveri valvoo meidän huoneessa ja pelaa Simsiä. Oli sitä ihan mukava neuvoa, mutta tuntui että tarvin omaa aikaa. Se että otin välineet viiltelyä varten mukaan, ei tarkota että pitäis viiltää. Musta vaan tuntu että on pakko ottaa ne mukaan, että on jotain tähän ahdistukseen jos en enää kestä. En silti aio hypätä parvekkeelta alas. Enkä ottaa yliannostusta mielialalääkkeitä. Kerta liian vähäinen annostus saa riittää.
Sillonki ahdisti. Vielä enemmän ku nyt. Oli pakko tehdä jotain. Tuntui etten kestä jos huominen tulee, samanlaisena kuin jokainen päivä. Äiti oli sairaalassa koska syntyi uusi vauva ja siksi mulle lankesi paljon enemmän vastuuta. Juuri saman viikon maanantaina oli minun takia tehty lastensuojeluilmotus isästä, josta kukaan muu kuin minä ei tiennyt. Tiesin että millon vaan voi sossut soittaa. Ne oli luvannu soittaa ensin mulle, mutta tavallaan se ahdisti vielä enemmän. En halunnut olla kotona kun ne soittaa. Sitten torstaina kun mulle soitettiin, olinkin edellisenä iltana ottanut sen liian pienen yliannostuksen ja makasin sairaalan sängyssä tippaletkussa. Siitä keskiviikkoillasta on jäänyt traumat.

Nyt mää vaan koko ajan kirjotan jotain että olis ajateltavaa. Sen varmaan huomaa jäljestä. Ei mulla enää oo kirjotettavaa...

Salaatti,

on uskomatonta miten tarkasti ja pysäyttävästi kerrot tunteistasi ja elämästäsi. Kirjallista taitoa ja lahjoja sulla varmaan ainakin on, ja siinä on yksi syy pitää itsestäsi eikä vihata 🙂 Minä en näe tekstissäsi sisällön puutetta, vaan tiukkaa sisältöä, joka puhuttelee itse kutakin meistä. Ymmärrän tuon linkin minkä laitoit, ja mulle ainakin on ollut kaikessa elämässä valtavasti apua juuri uskosta.

Voin kuvitella vihan, mistä kerrot, kuinka se polttaa koko sisintä. Mutta tämä masennus ei ole sun syytä, sä et ole epäonnistuja etkä vikojen ihminen vaan arvokas ja ainutlaatuinen. Sun elämällä on väliä. Koululääkärisi on osannut sanoa todella osuvat sanat sinulle, ja komppaan niitä täysin. Pidä unelmistasi kiinni. Merkitykselliset asiat voivat olla ulkopuolisen silmissä hyvinkin pieniä, mutta kokijalleen todella tärkeitä. Myrskyävällä merellä voi tuntua, miten ikinä voi löytää satamaa, milloin se myrsky loppuu, kun tuulet heittelee laivaa ja tuntuu, ettei suuntaa saa muutettua millään. Mutta silti niiden aaltojen takana voi vilkkua se majakka, joka näyttää tien turvallisille vesille, ja ne unelmat voi olla osa tämän majakan valosta. Kun päättäväisesti jaksaa mennä eteenpäin, tulee lopulta voittamaan. Tuskansa voittanut ihminen on tuskiaan vahvempi. Ja jos tuskaa on paljon, tulee lopulta aivan jäätävän vahvaksi, kun vaan jaksaa taistella eteenpäin. 🙂

Jos viiltelyä edeltää tila, jolloin et pysty keskittymään ja on vaikea löytää jotain muuta, voit vaikka kirjoittaa sen tunteen paperille, tai halata/hakata tyynyä, vetäytyä peiton alle, sanoa jollekin - aivan mitä tahansa, mikä ei vahingoita ketään. Jotain rauhoittavaa, tai siedettävää, jotain sellaista, millä kestää sen tunteen yli. Auttaisiko tuo mainitsemasi laulu silloin, pystyisitkö muistamaan koululääkärin sanat tai vaikka kirjoittamaan tänne? Sä pääset vielä siitä viiltelystä yli, uskon todellakin niin. Sellaista taistelutahtoa ja luonnetta sä oot teksteilläsi osoittanut 🙂 Halaan sua ajatuksissani!

villikettu,

Kiitos. Oon kirjottanu niin paljon että se tulee luonnostaan. Jos vaan ajattelen asioita niin en saa mihinkään mitään tolkkua, mutta sitte ku kirjotan niin kaikki selkenee. Puhumalla mikään ei selkene. Ne asiat pitää ensin kirjottaa. Ai kun kiva kun ymmärsit 🙂 Mullekin on ollut uskosta apua. Juuri vaikeimpina aikoina olin kyllä uskonkin kanssa ihan hukassa, silloin en osannut turvata siihen. Mutta nykyään se on tosi tärkeä voimavara. Se on majakan valo siellä myrskyssä.

Minä en kylläkään koskaan oo pitänyt itteä arvokkaana. Sen jälkeen ku ymmärsin että minun läheiset välittää minusta, en vihannut itteä niin paljon, mutta ikinä en oo välittänyt itestäni. Joskus mulla ei ollu edes sitä pientä ja kalpeaa majakan valoa. Sillon halusin luovuttaa. En minä nytkään jaksa itteni takia taistella. Ei mussa oo mitään taistelemisen arvoista. Mutta muitten ihmisten puolesta voin ja jaksan taistella, ainaki vähän.

Yritän keksiä keinoja. Nyt vaan on niin ärsyttävä ja väsyny olo että tuntuu ettei mistään tuu mitään. Hermostun kotona ihan liian helposti ja yhtäkkiä taas jaksaminen on vähentynyt huimasti. Ihan kaikki häiritsee ja ärsyttää ja väsyttää. Muiden puhekin. Kun pitäis jaksaa hymyillä jollekin. Tekis mieli vain itkeä ja nukkua. Tänään jää kyllä itteni altistaminen väliin. Onneksi seuraava sairaanhoitajan aika on jo keskiviikkona. Yritän pärjätä siihen asti. Ei kyllä tällä hetkellä paljon siltä tunnu että olis taistelutahtoa. Kiitos sulle!!

Salaatti,

Kunpa näkisit miten syvällisiä sun ajatukset on. Oikein pitää miettiä, miten niihin voisi vastata. 🙂 Oot joka tapauksessa tullut jo monta askelta eteenpäin, kun näet valoa myrskyn takana ja näet syitä jaksaa eteenpäin. Huomasin että olit sopinut kaverisi kanssa, että tapaisitte lähiaikoina - aivan mahtavaa! Se on todellakin menoa eteenpäin, ihan kuin sanoit.

Uskon että sussa on paljonkin taistelemisen arvoisia asioita. Kukaan muu ei ole sinä, ei ole ollut eikä koskaan tule olemaan. Sulla voi olla ainutlaatuisia unelmia ja ajatuksia. Läheisesi välittävät sinusta. Kunhan masennuksesi hieman helpottaa, voit nähdä itsekin helpommin, miten tärkeä oikeasti olet. Perhonenkaan ei välttämättä näe omien siipiensä kauneutta, mutta miten kauniita ne onkaan 🙂

Hymyilemisen ja iloisen esittäminen on varmasti rankkaa. Ärsyyntyneenä ja väsyneenä voi pienetkin asiat olla rankkoja, ja silloin voikin olla rauhassa ja kerätä voimia. Keskiviikko koittaa jo aika pian, hienoa että sulla on jo silloin uusi aika. Jo se, että olet jaksanut tulla näin pitkälle kohti parempaa, kertoo siitä, että sulla varmasti on taistelutahtoa 🙂 Huono olo voi estää näkemästä omia vahvuuksia ja kerätä usvaa majakan eteen, mutta se helpottaa vielä! On todella upeaa, että jaksat kulkea eteenpäin, ja ihan varmasti pääset vielä tyynemmille vesille. Sun päivä koittaa vielä, ja mä haluan nähdä kun aurinko nousee sulle 🙂

Salaatti! Koita jaksaa <3 Sä oot niin ihana ja tärkee ihminen! Sä tuit mua kun mulla oli vaikeeta ja kannustit puhumaan, sun ansiosta mä oon hakenu ja sitä kautta myös saanu apua 🙂. Ilman sua ja muita ketkä täällä on mua tukenu, en varmaankaan olis tässä. Sä ET SAA tehä itelles mitään pahaa!! Sä oot arvokas ja fiksu. Usko vaan.

villikettu kirjoitti 16.3.2014 18:35

Salaatti,

Kunpa näkisit miten syvällisiä sun ajatukset on. Oikein pitää miettiä, miten niihin voisi vastata. 🙂 Oot joka tapauksessa tullut jo monta askelta eteenpäin, kun näet valoa myrskyn takana ja näet syitä jaksaa eteenpäin. Huomasin että olit sopinut kaverisi kanssa, että tapaisitte lähiaikoina - aivan mahtavaa! Se on todellakin menoa eteenpäin, ihan kuin sanoit.

Uskon että sussa on paljonkin taistelemisen arvoisia asioita. Kukaan muu ei ole sinä, ei ole ollut eikä koskaan tule olemaan. Sulla voi olla ainutlaatuisia unelmia ja ajatuksia. Läheisesi välittävät sinusta. Kunhan masennuksesi hieman helpottaa, voit nähdä itsekin helpommin, miten tärkeä oikeasti olet. Perhonenkaan ei välttämättä näe omien siipiensä kauneutta, mutta miten kauniita ne onkaan 🙂

Hymyilemisen ja iloisen esittäminen on varmasti rankkaa. Ärsyyntyneenä ja väsyneenä voi pienetkin asiat olla rankkoja, ja silloin voikin olla rauhassa ja kerätä voimia. Keskiviikko koittaa jo aika pian, hienoa että sulla on jo silloin uusi aika. Jo se, että olet jaksanut tulla näin pitkälle kohti parempaa, kertoo siitä, että sulla varmasti on taistelutahtoa 🙂 Huono olo voi estää näkemästä omia vahvuuksia ja kerätä usvaa majakan eteen, mutta se helpottaa vielä! On todella upeaa, että jaksat kulkea eteenpäin, ja ihan varmasti pääset vielä tyynemmille vesille. Sun päivä koittaa vielä, ja mä haluan nähdä kun aurinko nousee sulle 🙂

Hei taas villikettu🙂

Oikeesti. Syvällisiä? No ehkä ne on. Ainaki joskus. Mää ajattelen paljon ja sitten ku kirjotan niin niistä tulee jotain. Joskus aina tulee joku ajatus mieleen ja sitten se pitää heti päästä kirjottamaan. Jos en vois kirjottaa niin... Niin on mahtavaa🙂 Menen varmaan heille. Oon kerran käynyt ja siellä heidän kotona on helppo olla.

Todellakin oon tullut monta askelta eteenpäin. Huomaan sen kyllä. Nytkin, vaikka on paha olo niin tiedän että on ihmisiä joille oon tärkeä. Juuri se ystäväni jolle menen kylään. Hän on toinen paras ystäväni ja minä olen hänen paras ystävä. Ja toinen, jolle olen varmasti tosi tärkeä, on kolmevuotias pikkusiskoni. Hän on melkein enemmän minun tyttö ku äitin tyttö. Muutkin kyllä välittää, mutta heistä olen ihan varma. Ennen sitä kun otin yliannostuksen, ajattelin ettei mulla ole kelleen väliä. Kun sitte kävi niin, se sai mut huomaamaan että ihmiset välittää enemmän ku olisin ikinä voinut kuvitella. Se saa arvostamaan itseään vähän enemmän. Jos ne kerran välittä musta niin kyllä minussa jotain hyvää varmaan on. Ja sitä paitsi vaikka olis kuin paha olo niin aina mulla on siinä taustalla luottamus että tästä voi vielä nousta. Ennen mulla ei ollut sitä.

Yritän aina muistaa että mun päivä vielä koittaa. Ehkä musta ei koskaan tuu niin "hyvää" kuin ilman ongelmiani, mutta ehkä musta tulee silti jotakin. Mun haave on että voisin olla psykologi, terkkari, kuraattori tai opettaja, mutta mun sosiaalisten tilanteiden pelko on niin paha etten voi ajatellakaan niiden koulujen käymistä. Ja en usko itseeni niin paljon. Mutta vaikka en saavuttais tätä haavetta niin voin kouluttautua johonkin muuhun ammattiin ja tehdä sitä työtä tyytyväisenä.

Katsa kirjoitti 16.3.2014 19:14

Salaatti! Koita jaksaa <3 Sä oot niin ihana ja tärkee ihminen! Sä tuit mua kun mulla oli vaikeeta ja kannustit puhumaan, sun ansiosta mä oon hakenu ja sitä kautta myös saanu apua 🙂. Ilman sua ja muita ketkä täällä on mua tukenu, en varmaankaan olis tässä. Sä ET SAA tehä itelles mitään pahaa!! Sä oot arvokas ja fiksu. Usko vaan.

Katsa. Et voi uskoa kuinka iloiseksi teit minut. Oikeesti. Tuntuu niin hyvältä kuulla että musta on ollut apua, vieläpä niin tärkeässä asiassa. Kiitos. Ja oon ihan mielettömän iloinene siitä että oot siinä!<3 Minäkin voin kyllä sanoa että ilman teitä en olis tässä. Eli oot sinäkin ollu mulle tukena.
Koetan jaksaa. Ja koetan olla tekemättä mitään pahaa.

Tänään on ollut helpompi päivä. Oon hoitanu pikkusisaruksia. Vähän se tietenki väsyttää, tai aika paljonki, mutta silti mielialan kannalta parempi päivä. Vaihteeksi. 🙂
Mua alkaa jännittään se keskiviikon psykiatrisen sairaanhoitajan aika. Pitäs kertoa sille jotain jota en haluais kertoa. Mutta musta tuntuu että hoitosuhteessa kuuluu kertoa jos vointi huononee niin paljon välillä. Sitä mietin että pitäsköhän mulla olla korkeampi annostus mielialalääkkettä. Mulla on matala hoitoannos. Mutta en minä kyllä siitä tiiä. Nyt tuli vauva syliin vaatimaan huomiota, joten loput kirjotettavaa saa jäädä seuraavaan kertaan. Rupeen hoitamaan tätä murua<3

Moi Salaatti,

Upeaa kuulla että sulla on unelmia, ja noita ammattejakin pystyit luettelemaan 🙂 En epäile yhtään etteikö susta voisi tulla mitä tahansa niistä, sillä sosiaalisiakin tilanteita voi oppia vähitellen sietämään ja ahdistus voi helpottaa. On todella hienoa, että näet oman merkityksesi muille ihmisille - se tuntuu niin hyvältä, itsekin olin tänään yhden uuden tuttavuuden kanssa ulkona ja koska olin ollut pitkään yksin ja yksi ystäväni oli jättänyt mut, on olo aivan mahtava 🙂

Kun huomaa miten tärkeä on toisille ihmisille, voi oppia hiljalleen huomaamaan myös itse, miten merkityksellinen ja arvokas on. Voin vain kuvitella millainen ope, kuraattori, terkkari tai psykologi saattaisit olla, kun sulla varmaan on ymmärrystä elämän hyvistä ja huonoista hetkistä, ja noissa ammateissa sellainen ymmärrys auttaa varmasti 🙂

Halaus ja parempaa aikaa kohti! 🙂

villikettu kirjoitti 17.3.2014 19:38

Moi Salaatti,

Upeaa kuulla että sulla on unelmia, ja noita ammattejakin pystyit luettelemaan 🙂 En epäile yhtään etteikö susta voisi tulla mitä tahansa niistä, sillä sosiaalisiakin tilanteita voi oppia vähitellen sietämään ja ahdistus voi helpottaa. On todella hienoa, että näet oman merkityksesi muille ihmisille - se tuntuu niin hyvältä, itsekin olin tänään yhden uuden tuttavuuden kanssa ulkona ja koska olin ollut pitkään yksin ja yksi ystäväni oli jättänyt mut, on olo aivan mahtava 🙂

Kun huomaa miten tärkeä on toisille ihmisille, voi oppia hiljalleen huomaamaan myös itse, miten merkityksellinen ja arvokas on. Voin vain kuvitella millainen ope, kuraattori, terkkari tai psykologi saattaisit olla, kun sulla varmaan on ymmärrystä elämän hyvistä ja huonoista hetkistä, ja noissa ammateissa sellainen ymmärrys auttaa varmasti 🙂

Halaus ja parempaa aikaa kohti! 🙂

Moi taas villikettu!

Ne on vain haaveita. En tällä hetkellä kuvittele että ne koskaan toteutuis, mutta ehkä kymmenen vuoden päästä on toisin. Hei, hienoa että sulla on mahtava olo! Surullista että ystäväsi jätti sut. Mutta todella hyvä että saat uusia tuttavuuksia ja voit heidän kanssa viettää aikaa.

Sen jälkeen kun huomasin että sukulaiset ja ystävät ja perhe välittää musta, oma arvo nousi vähän. Joskus mun ystävät on ihmetelly sitä. Että miksi mulla on niin huono itsetunto? Miksi vihaan itteä? Mistä mulle tuli syömishäiriö? Itellä mulla on liuta kysymyksiä lisää. Miksi joudun olemaan minä? Miksi mulle piti tulla masennus (tiiän suurinpiirtein minkä takia, mutta se toinen miksi)? Miksi minä olin ja oon niin usein ulkopuolinen? Miksi mua kiusattiin? Miksi oon niin erilainen ku muut? Miksi teen aina virheitä? Miksi minä olen ruma ja tämän kokoinen?
Noista vois kirjottaa tosi pitkästi. Ehkä kirjotan niistä blogiini, tänne siitä tulis liian pitkä teksti. Koska tottakai olen pohtinut vastauksia.
Ehkä musta tulis hyvä jossain noista ammateista. Sitä ei voi tietää. Ainaki opettajan ja psykologin ammattia on ehotettu, ja sanottu että olisin varmaan hyvä. No, sitä ei voi tietää eikä tarvikkaan tietää vielä pitkään aikaan.

Kiitos🙂