Hei Salaatti!

Väsymys on tosi ikävä juttu. Nyky-yhteiskunta vaatii tosiaan niin paljon nuorilta, että kyllä on ihan mahdotonta. Kuitenkin oppimisprosessikin jo edellyttää riittäviä yöunia. Kuka tahansa voi yhteiskunnan tahdin vuoksi olla liian vähäisten yöunien vuoksi alisuoriutuja hetken aikaa. Ei ihminen mitään opi, jos ei saa nukuttua riittävästi. Tässä yhteiskunnassa pitää olla aina sitä ja pitää olla aina tätä ollakseen jotain. Jos ei ole, niin luokitellaan. Kun antaa itselleen aikaa toipua niin kyllä arvostelijoita riittää. Saat aika kauan antaa hälyytysmerkkejä ympäristöllesi, että otetaan tosissaan. En itse pidä syömishäiriötä varsinaisena sairautena, vaan keinona selvitä yhteiskunnassa, jossa vaaditaan liian paljon tai on sosiaalisia ongelmia, jotka eivät vain ratkea. En pidä sitä vain yksilön ongelmana. Mutta eikö terveys ole kaikkein tärkein asia elämässä? Kannattaako sen vuoksi yleensäkään kilpailla muiden kuin itsensä ja omien tavoitteidensa kanssa?

hei White princess 2 🙂

Väsymys on tosi ikävää. Mulla se ei kumminkaan johdu edes liian vähäsistä yöunista koska nukun tosi paljon. Ja tällä hetkellä yhteiskunta ei vaadi multa oikeestaan mitään koska oon sairaslomalla. Mutta siinä oot oikeassa että niitä hälyytysmerkkejä saa antaa kauan, eikä kaikki, edes ammattilaiset, ota silti tosissaan... Kokemusta löytyy... Terveys on ainakin hyvin korkealla tärkeysasteikossa elämässä, siksi haluan sitä vaalia.

Nyt on ollu tosi hyvä mieli monta päivää koska olympialaiset on niin parasta seurattavaa. Lisäksi sairaanhoitajan käynnit on mennyt tosi hyvin, mikä on ihanaa!!

White Prinsess, Sä oot Kyl mukava! Mä oon lukenut sun tekstejä ja ne on niin fiksuja ja kannustavia.

Sulle salaatti mä toivon voimia! Se että sun sairaanhoitaja käynnit on menny hyvin 🙂. Mulla ei oo tällä viikolla menny asiat muuhun kun alamäkeen, koska mä en pääse viikonloppuna leirille enkä hiihtolomalla laskettelemaan :'( ja tanssit jää nyt noin kahdeks kuukaudeks, kun maanantaina murtu oikea nilkka ☹️

Kiitos Katsa!<3 Voimia sinnekin päin!! Ihana kun tulit mun ketjuun kirjotteleen, oon ite ollut niin vetämään viime aikoina etten oo jaksanu seurata keskustelua täällä...
Todella, todella, todella inhottavaa etäsuhde nilkka sattui murtumaan juuri tähän väliin ☹️ Toivotaan mahdollisimman pikaista paranemista!

Moi Salaatti <3 mitä kuuluu ! Ei olla kirjoiteltu pitkään aikaan. =( kerro kaikkea, mitä kuuluu, miten oikeesti voit, mitä oot hoimmaillu yms 🙂🌻

Moi SCIM<3 Ei kyllä ollakaan kirjoteltu aikoihin. No, ihana ku nyt kysyit!!☺️❤️
Mulle kuuluu oikeesti jo paljonki parempaa ku joskus syksyllä ja ennen joulua. Kaikki on lähteny meneen eteenpäin mun voinnissa. Takapakkeja tietysti tulee, ei niiltä voi kukaan välttyä, mutta eteenpäin tässä porskutellaan. Ihan vakavasti puhuen en enää pystyisedes harkitsemaan itsemurhaa, jonka aikanaan aioin vakavissani tehä. Siitäkin huomaa kuin paljon paremmin menee. Nyt voit uskoa sen, kun joskus sanoit että "Sää sanot aina vaan noin." Tai jotain sen tyylistä ainaki🙂 Eli vointi ON menny eteenpäin. Tällä hetkellä harjottelen selviytymään vaikeista tilanteista, joita tulee siis sen takia että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja julkisten paikkojen pelko. Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa sitä harjottelen. Musta on uskomatonta että oon oikeesti nyt näin hyvässä voinnissa. Jos joku ois mulle joskus 2013 vuonna noin toukokuusta vuoden loppuun, välisenä ajanjaksona sanonu että joskus voin vielä nauraa ja hymyillä aidosti ja tuntea aitoa onnen tunnetta edes satunnaisesti niin en olis uskonu. Olisin vaan itkeny sitä ettei se voi olla totta koskaan.
Mitäkö oon hommaillu? En kauheesti mitään. Ollu kotona, lukenu, käyny kirjastossa ja kaupassa, leikkiny lasten kans, seurannu olympialaisia innolla... Semmosta. 🙂
Entä mitäpäs sinä tyttöseni?<3 Mitä oikeesti kuuluu SCIM?

Hei IHANA kuulla. Mukavaa että sulla on tuo diagnoosiki selvinnyt niin pääset rakentamaan uutta polkua ja toivottavasti vahvempaa polkua.

Mulle oikeesti kuuluu ok, olen osastolla ja oon ollu yks ja puoli kuukautta. Välissä on hirveesti ääniä ja ahdistusta jopa niin kovaa että on meinannut taju lähtä, mut sekin on jo parempaan päin. Itsemurha aikeet on mullakin oikeestaan pois, MITÄ sanoo tyttö joka vasta seiso junaraalla. Kyllä tämä elämä saadaan vielä voiton puolelle 😋 kyllä tää tästä 🙂

Ihanasti sanottu: "pääset rakentamaan uutta polkua ja toivottavasti vahvempaa polkua"
Toivotaan näin!!

Ihana kuulla että sullakin menee jo paremmin!<3 Muista että aina saat tulla kertomaan jos tuntuu pahalta tai menee huonommin! Välitän susta aina!

Nyt ihan vasta tajusin yhen asian. Pelkään elämää. Vieläkin voimakkaammin ku ennen. Kodista on tullu mulle ainut turva, enkä haluais lähteä täältä koskaan. Kaupassa, kirjastossa, joskus kavereilla ja ehkä sukulaisilla voisin käydä, mutta kaikki muu tuntuu ylivoimaiselta. Oma elämä. Se ei enää ole unelma tai ihana asia. Se on pelottava asia. Tuntuu että liian nopeesti menee elämä. En oo valmis jättämään kotia, menemään kouluun, menemään töihin, hoitamaan asioita. En osaa, en uskalla, en pysty. Siitäkin jo joudun taistelemaan itteni kans kun pitäis lähtä kavereilla käymään. Haluan todellaki käydä, mutta se vaan on ihan liian vaikeeta. Ja jos käyn jossakin, niin haluan että mulla on joku turvallinen ihminen mukana. En uskalla mennä yksin. Äiti, kaverit, sisko on mun turva kodin ohella.

Mua ihan oikeesti pelottaa ja ahdistaa tää asia. Tuntuu että haluaisin pysäyttää tän maailman pyörimisen, haluan huutaa: "STOP!!! En ole vielä valmis! Antakaa vähän lisää aikaa!!" Mutta kun ei voi pysäyttää. Ihan kohta on pakko hakea kouluun. Pakokauhu iskee. En halua mennä mihinkään kouluun. En uskalla, enkä pysty menemään. Tiiän että jos tällaisessa mielentilassa meen johonki kouluun niin siitä tulee taas yks keskeytetty koulu sarjaan, jossa on jo muutama. Ehkä viikon korkeintaan kestäisin.

Kaikista mieluiten vain nukkuisin omassa sängyssä, kahden peiton alla. Voisin herätä kun jaksan, ja pysyä siellä niin kauan kuin tunnen sitä lämpöä ja turvaa tarvitsevani. Sitten voisin pikaisesti käydä alakerrassa hakemassa vähän ruokaa ja palata loppupäivästä sänkyyn. Pelaamaan koneella ja lukemaan kirjoja. Ja nukkumaan. Joskus voisin vääntäytyä ylös ja tavata kavereita.

Tiedän, ettei tämä kuulosta elämältä. Tämä kuulostaa antielämältä, jos niin voi sanoa. Pakenen elämää, jättäydyn siitä pois koko ajan. Hautaudun. Sitä minä haluankin. Haluan piiloutua elämältä, niin ettei se koskaan enää löytäisi minua. Turvapaikka, piilopaikka. Ahdistaa. Haluan paeta, mutta elämää ei voi paeta. Se löytää minut mistä vain. Jos joku yö jättäisin kotini ja lähtisin reppu selässä karkuun, elämä löytäisi minut varmasti sieltäkin.

En tiiä mitä teen. Mun elämästä ei vaan enää tuu mitään. Liikaa pelkoa, liikaa estoja.

Salaatti,

Kerroit tosi taitavasti miltä susta tuntuu, ainakin sellainen vaikutelma mulle tuli. 🙂 Sanoit tuossa aiemmin, että vointisi on mennyt jo parempaan suuntaan. Voisiko sama kehitys ulottua pikkuhiljaa myös kouluasioihin? Muistan itsekin kun olin ahdistunut kouluun hakemisesta, oikeastaan jokaisesta kouluasteesta, mutta vähitellen sitä kasvoi uuteen vaiheeseen. Kodin ulkopuolinen maailma voi sekin tuntua synkältä ja pimeältä kodin turvaan verrattuna. Tuo sun kuvaus elämän pakenemisesta oli aivan pysäyttävä, ja elämän vaatimukset nykyään voi oikeasti olla aika rankkojakin, kun aina pitäisi olla yhteiskunnan oravanpyörässä juoksemassa ja kuitenkin tajuaa, miten itsekin välillä uupuu ja kaverit samaten :/

Mutta hei, mä uskon että se helpottaa vielä sullakin. 🙂 Vaikka nyt ahdistaisi ja tuntuisi vaikealta käydä paikoissa ja hakea kouluun, niin kyllä se vielä helpottaa siitä. Hienoa että harjoittelette niitä vaikeita tilanteita, siitä se lähtee 🙂

villikettu kirjoitti 28.2.2014 10:45

Salaatti,

Kerroit tosi taitavasti miltä susta tuntuu, ainakin sellainen vaikutelma mulle tuli. 🙂 Sanoit tuossa aiemmin, että vointisi on mennyt jo parempaan suuntaan. Voisiko sama kehitys ulottua pikkuhiljaa myös kouluasioihin? Muistan itsekin kun olin ahdistunut kouluun hakemisesta, oikeastaan jokaisesta kouluasteesta, mutta vähitellen sitä kasvoi uuteen vaiheeseen. Kodin ulkopuolinen maailma voi sekin tuntua synkältä ja pimeältä kodin turvaan verrattuna. Tuo sun kuvaus elämän pakenemisesta oli aivan pysäyttävä, ja elämän vaatimukset nykyään voi oikeasti olla aika rankkojakin, kun aina pitäisi olla yhteiskunnan oravanpyörässä juoksemassa ja kuitenkin tajuaa, miten itsekin välillä uupuu ja kaverit samaten :/

Mutta hei, mä uskon että se helpottaa vielä sullakin. 🙂 Vaikka nyt ahdistaisi ja tuntuisi vaikealta käydä paikoissa ja hakea kouluun, niin kyllä se vielä helpottaa siitä. Hienoa että harjoittelette niitä vaikeita tilanteita, siitä se lähtee 🙂

Kiitos villikettu🙂
Toivotaan että se ulottuu. Kävin keskiviikkona psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja hän sai mua vakuuttuneeksi siitä että jos en ole vielä syksyllä kunnossa niin sinne ei ole pakko mennä. Että hakeminen on vaan hakemista ja koulupaikkaa ei ole pakko ottaa vastaan, vaikka sen saisi. Nyt kun Venäjän ja Ukrainan tilanne on niin vaikea niin mulle tuli vielä suurempi pelko lähteä kotoa. En uskalla lähteä yhtään mihinkään yksin. En mihinkään. Vaikka tiiän ettei se meihin täällä vaikuta niin silti pelottaa. Se tässä on outoa että ennen en oo kokenut elämän vaatimuksia liian suurina. Oon pikemminkin kokenu että kun on vaikeaa niin annetaan pysähtyä. Nyt on yhtäkkiä ruvennut tuntumaan että ei ei ei. Pelottaa vaan.

Toivotaan että helpottaa🙂 Yritetään tässä pienin askelin mennä eteenpäin. Ja takapakkejakin tulee mutta pitää yrittää olla masentumatta niistä.

Salaatti! Toivon että kaikki kääntyy sun osalta parhain päin. Koska Sä oot ansainnut sen. Kevään haut on raskaat mullekin, vaikka mä en vielä ite joudu hakemaan mihinkään, mutta kun tiedän että mun kaikki kaverit lähtee syksyllä muualle ja mä jään yksin, taas :'(

Hei Katsa! Toivon minäkin, vaikka en oo varma oonko ansainnut mitään. Silti toivon koska en jaksa kauan tätä. Voi kurjuus. Tsemppiä! Toivon sullekin kaikkea hyvää, toivottavasti pärjäät vaikka kaverit vaihtaakin koulua. Sinä todellakin oot sen ansainnut!!

Huokaus. Elämä on niin vaikeeta liian vaikeeta. Sydän tuntuu raskaalta. Ajatukset painaa mieltä. Miksi minä oon minä? Mun elämässä ei oo mitään mieltä. Elän tässä maailmassa turhaan. En osaa mitään, musta ei oo hyötyä kellekään. Oon turha. Kaikki pärjäis mainiosti ilman mua, joten miksi? Miksi oon olemassa? Juuri tänään pohdin sitä ristiriitaa, joka on sen välillä mitä muut oottaa mun elämältä ja mitä minä ootan. Minä en oota mitään. Muut oottaa vähintään sitä että opiskelen, käyn töissä, muutan jossain vaiheessa omaan kotiin, ehkä myös sitä että menisin naimisiin. Viimeistä sentään kukaan ei vaadi. Ja koska tiiän ettei muut anna mun jäädä loppu elämäkseni sängyn pohjalle makaamaan, niin yritän vaatia iteltäni opiskelupaikan hakemista. Muuta en juuri nyt jaksa. En edes töitä vaikka sairasloma loppuu kohta ja kesäkin on tulossa - aika jolloin lähes kaikki nuoret on kesätöissä. En halua lähteä täältä turvasta kotoa pois. En edes lenkille ilman turvallisen ihmisen seuraa.

Oon viime aikoina aatellu osastoaikojani. Tulee aina jännästi paha olo kun miettii sitä. En tiiä miksi. Johtuuko se siitä että sillon oli niin paha olo (vaikka ei se kyllä paljoa poikkea nykyisestä, nyt on vain eri tavalla paha olo)? Tavallaan haluaisin osastolle. Siellä ei tarvi niin paljon miettiä elämää. Osastokin on turvapaikka. Eikä siellä vaadita niin paljon ku kotona. Mää en tiiä mitä teen. Tuntuu ettei tää voi jatkua näin. Pakokauhu valtaa kun ajattelen kaikkea mitä pitäis osata ja tehä, aikuisen ihmisen.

Hain kouluun. Se oli kamalaa. Sisko tuliavuksi ja yritti ehdottaa kaikkia mahdollisia kouluja. Mikään ei tuntunut hyvältä. Kaikkiin haaveammattieni koulutuksiin sosiaalisten tilanteiden pelkoni estää minua pääsemästä, eikä sen jälkeen ole oikein mitään jäljellä. Lopulta hain. En vielä tiedä, menenkö sinne kouluun. Sen näkee vasta syksyllä.

Tajusin eilen että vointini on mennyt reippaasti huonompaan suuntaan. Vähän pelottaa että luisunko taas niin pohjalle että löydän itseni taas osastolta. En ymmärrä miten jaksan jatkaa päivästä toiseen. Tuntuu ettei onnellisuus enää koskaan ole minun saavutettavissani.

Voi salaatti rakas! Ihanaa että sait haettua johonkin kouluun 🙂👍. Päätät sitten syksyllä meetkö vai et.
Harmi että sun olo on taas kurja, mutta salaatti Sä oot selvinny siitä jo kerran. Mee vaan rohkeesti puhuun jollekin, vaikka Se tuntuu vaikeelta, Se kannattaa.
Aurinko paistaa risukasaankin! Usko pois.

Moi, upeaa kun sait haettua kouluun! Se oli varmaan kova paikka kuten sanoit, mutta selvisit siitä joka tapauksessa. Tosi hieno juttu 🙂 Hakeahan voi ihan hyvin ennen kuin päättää, meneekö kouluun syksyllä.

Sä voit olla vielä onnellinen, uskon että sunkin päivä koittaa vielä. Kaunein päivä voi vaatia vähän pidemmän yön koittaakseen, ja yön kylmin hetki on juuri ennen auringonnousua. Itsestään voi löytää yllättäviä voimia, kun jaksaa jotenkin marssia pahimpien hetkien yli. Sitten kun vähän helpottaa, niin voi huomata, miten onkin uutta energiaa ainakin vähän lisää. Oot varmasti paljon vahvempi kuin kukaan osaisi ajatella. Joskus omaa sitkeyttään ei huomaa ihan heti 🙂

Tsemppiä sulle jokaiseen hetkeen ja päivään! 🙂