Nuupahtanut salaatti
Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata
Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.
”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”
Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.
Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.
Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.
Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.
Onpa jännä. Toivon kyllä etten ite rupee niitä tunteita kaipaamaan jos joskus pääsen eroon.
Salaatti ! Piristystä päivään ! Oot huippu, ihana ja mahtava ihminen !!
😍
Kiitos Nimetönn!🙂
Mitä sulle itelles kuuluu?<3
Täytyy myöntää että kun tajusin että on ihmisiä jotka välittää minusta, saastaisesta ja vastenmielisestä ihmisestä, tuli helpommaksi sietää sitä että joudun olemaan olemassa. Silti se ei poista sitä tosiasiaa että vihaan itseäni, vihaanvihaanvihaan. Musta tuntuu ristiriitaiselta saada semmoista kommenttia että "oot ihana", koska mun on niin vaikea uskoa sitä. Minä en vaan pysty uskomaan sitä. On muuttumaton tosiasia että oon kaikkea muuta ku ihana. Se on m u u t t u m a t o n, tuli mitä tuli. Ja vaikka saattaa kuulostaa siltä niin en sääli itseäni sen takia että olen mikä olen. Se on vaan fakta joka pitää hyväksyä. Eikä tämä teksti oo mitään säälinkerjuuangstia. Minä en todellakaan oo nyt niin syvällä suossa että aikoihin tehä itsemurhaa, en missään nimessä aio tehä sitä. Mutta vaikka se onkin ehdoton ei niin en voi olla toivomatta että tapahtuis jotain että kuolisin. Musta on kamala aatella että saatan elää vielä vaikka kuinka pitkään. EN HALUA!!
Sulle sanotaan usein et oot ihana. Mulle ei ole sellaista koskaan sanottu, ei netissä eikä kotona. En mä kai haluakaan et kukaan sanoo, kun en oo ihana.
Oon kyllä kiitollinen siitä että oon jonku mielestä ihana mutta en ymmärrä mitä ihanaa mussa on. Tuntuu että jotku valehtelee mulle kun sanoo mulle niin.
Mulla vaan viivästyy ja viivästyy tuo avun saaminen. Tänään soitti nuorisopsykiatriselta polilta joku ja sanoi että se lähete käännetään tämän paikkakunnan mielenterveysneuvolaan. Viikon päästä olis ollu aika sinne polille mutta ei varmaan vielä ens viikoksi ehi saaha sinne neuvolaan aikaa. Vähän huokailuttaa. Miksi sitä apua ei voi saada helposti? Semmonen olo melkeen että ei ees kiinnosta. On tässä saanu sitä avun saamista oottaa. Pelottaa että tilanne menee taas pahaksi. Voin tietenki aina soittaa sinne sairaalaan missä olin viimeksi ja mennä sinne, mutta en tiiä pystynkö kumminkaan sitte sanomaan kelleen että mulla on niin paha olo.
Huonoa mulle.. Yritin itsaria.
Nimetönn kirjoitti 9.1.2014 21:26
Huonoa mulle.. Yritin itsaria.
Tyttörakas<3 Miten nyt jaksat? Saatko apua?
Hyvä ettet onnistunut! Voi kuule rakas ystävä, kyllä se elämä vielä lahjoittaa sulle hyviä asioita. Koeta muistaa että vielä elämä voittaa.
Ikävä sua.
En valehtele kun sanon, että olet IHANA. Olet yksi ihanimmista ihmisistä maan päällä ☺️❤️
Mikä tossa avun saamisessa on ? Jos on mielenterveysongelmallinen niin melkein pahinta on se odottaminen, millon saa kertoa pahan olon, milloin saa luvan hengähtää ilman niitä paskoja ajatuksia jotka myös vie elämästä maun tai pahimmillaan turhautuu niin paljon kun ei ole ketään kelle puhua, tekee itselleen jotain, jotain peruuttamatonta.
Muista, itsellesi et tee mitää. Pysy vahvana, pysy niin vahvana niin kauan, että saat sen avun., Ja jos tuntuu ettet enää kestä, soita sinne sairaalaan. Se on helvetin vaikeaa, tiedän sen, koska monesti jopa hävetään sitä että tarvitsee apua, ainakin minä. Mut soita oikeesti sinne jos et pärjää niin saat tyttö rakas apua, sitä apua jota sä nyt oikeesti tarvitset.
☺️❤️☺️
SCIM kirjoitti 11.1.2014 20:54
En valehtele kun sanon, että olet IHANA. Olet yksi ihanimmista ihmisistä maan päällä ☺️❤️
Mikä tossa avun saamisessa on ? Jos on mielenterveysongelmallinen niin melkein pahinta on se odottaminen, millon saa kertoa pahan olon, milloin saa luvan hengähtää ilman niitä paskoja ajatuksia jotka myös vie elämästä maun tai pahimmillaan turhautuu niin paljon kun ei ole ketään kelle puhua, tekee itselleen jotain, jotain peruuttamatonta.
Muista, itsellesi et tee mitää. Pysy vahvana, pysy niin vahvana niin kauan, että saat sen avun., Ja jos tuntuu ettet enää kestä, soita sinne sairaalaan. Se on helvetin vaikeaa, tiedän sen, koska monesti jopa hävetään sitä että tarvitsee apua, ainakin minä. Mut soita oikeesti sinne jos et pärjää niin saat tyttö rakas apua, sitä apua jota sä nyt oikeesti tarvitset.
☺️❤️☺️
Kiitos SCIM, nyt sinä sait hymyn mun huulille. Sinä myös olet ihana ja tärkeä mulle☺️❤️
Ihan totta tuo avunsaamisjuttu mistä sanoit. Pahinta on se kun odottaa vaan että millon pääsee puhumaan, edes vähän purkamaan mielen päällä olevia asioita. Ja sitten kun aina uudestaan joutuu kuulemaan että joutuu odottaa pidempään ja pidempään. Vähitellen vaan menee huonompaan kuntoon ja on pakko ite tehdä jotain. Se lääkkeitten yliannostuskin oli sellainen hätähuuto kun en oikeen pystynyt sanoon kelleen että mun on paha olla.
Koetan noudattaa tuota sun neuvoa, vaikka se vaikeaa onki. En halua enää huolestuttaa ihmisiä tyhmillä tempauksilla.
Mitäs mulle muuten kuuluu? Tää viikonloppu on ollu ihana. Oon rohkaistunut ja käynyt kaksikin kertaa sellaisissa tilaisuuksissa joissa on tavallisesti niin vaikea olla etten käy ollenkaan. Ja selvisin, oli jopa mukavaa. Lauantaina kävin shoppailemassa pikkusiskon kanssa ja hän oli niin mielissään että tuli itellekin hyvä mieli. Sitten oon miettiny että oikeestikkin oon liian itsekäs ja mun pitää yrittää tehä jotain sille. Mun pitää lopettaa itteni ajatteleminen ja aatella muita.
Hei hei hei hei. Ai et ajattele muita ? TODELLAKIN ajattelet. Piste.
Oon taas miettiny elämää ja asioita tosi paljon. Sain tänään viimein tehtyä sellasen koosteen mun vuodesta 2013. On pitkään pyörinyt mielessä viime vuosi ja nyt vihdoin sain purettua sen mielestäni sanoiksi. Sen voin sanoa että se oli mun tähänastisen elämän vaikein vuosi. Se oli rankka ja synkkä vuosi, joskin nyt ihan loppuvuodesta alko olemaan helpompaa.
Sitten oon miettiny sitä kuinka mulla monessa asiassa menee jo paremmin.
-uskon että ihmiset välittää musta
-uskon että ansaitsen elämän perusasiat ilman mitään erityisiä suorituksia
-en viiltele enää niin paljon
-en enää suunnittele itsemurhaa, ja elämä on jopa mukavaa joskus
-ei enää ahista niin paljon
-kotona asiat on menny niin paljon parempaan suuntaan että on ihana asua kotona
-ainaki osa mun voimista on palannut
Sitten oon miettiny sitä aikaa kun aioin kuolla. Olin ihan varma siitä että tapan itteni. Ajattelin etten pärjää paria viikkoa, mutta päätin että jos sinä aikana en tapa itteeni niin viimeistään kuukauden päästä. Sitten jouduin eka kerran osastolle enkä päässyt ees yrittämään. On pyörinyt mielessä se kuinka paha olo sillon oli. Niin paha olo, niin toivoton ja synkkä ja epätoivoinen ja ahdistunut. Tuntui kuin koko mieli olis ollu vaan mustaa täynnä. Ajatukset vaan lenteli ympäriinsä ja niissä ei ollu enää mitään tolkkua. Kaikki oli niin vaikeaa. Miksihän mulla tämä nyt on mielen päällä kun kaikki on jo ohi?
SCIM kirjoitti 13.1.2014 20:12
Hei hei hei hei. Ai et ajattele muita ? TODELLAKIN ajattelet. Piste.
Okei, okei🙂 Sovitaan sitten niin.
Kävin tänään shoppailemassa mun tosi tosi hyvän ystäväni kanssa. Oli ihana nähdä häntä. Hän on nyt joulukuusta lukenut mun blogia ja hän sanoi että oon kuulemma hyvä kirjottamaan. Uutta mulle. Vaikka kyllä aina tuntuu että on helpompi kun saa ajatukset päästään purettua ajatuksiksi.
Hei!
Nuoresta voi tuntua, että kukaan ei välitä. Oikea rakkaus on usein niin vaikea asia, että juuri se, että rakastaa voi olla este sille, että kommunikaatio on vaikeaa. Avioerot, kouluongelmat yms. heijastuvat kuitenkin usein arkeen. Se ei tarkoita, etteivätkö he sinua rakastaisi. Kyllä vanhempasi sinusta välittävät kuitenkin. Se, että on perhekriisejä on juuri sitä rakkautta. Vanhemmat ovat kuitenkin vain ihmisiä hekin, ja eivät siksi aina pysty näyttämään rakkauttaan, koska eivät haluaisi, että voit huonosti. Sydämeen mahtuu silti vain yksi isä ja yksi äiti. 🙂 Ei äidin ja isän rakkaus katoa mihinkään.