Nuupahtanut salaatti

Nuupahtanut salaatti

Käyttäjä Salaatti aloittanut aikaan 07.09.2013 klo 12:04 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 07.09.2013 klo 12:04

Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata

Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.

”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”

Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.

Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.

Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.

Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 17.11.2013 klo 10:56

Koitan muistaa että 22 on normaali. Enkä oo viime aikoina ees yrittäny laihtua.
Kuulemma psykologille on sairaalasta soitettu ja psykologi on aikonut olla kuraattoriin yhteydessä ja he sitten soittelee mulle aikaa. Ei oo vielä kukaan soittanu mulle mutta toivottavasti ens viikolla. Ens viikolla saan yheltä ihmiseltä muutenki apua siihen että saisin sanottua ne kaikki asiat joihin tarvin apua. Esim viiltely.
Muuten on menny hyvin vapaudessa mutta perjantaina sorruin viiltelemään. En syviä haavoja, mutta kun ei olis saanut tehdä edes pieniä haavoja. Tarvin siihen jotain apua että pääsen irti siitä. Ja muustakin itsetuhoisuudesta. Ei kait se oo normaalia hakata jalkojaan mustelmille myöskään.

Mutta noin yleisesti ihan hyvää kuuluu ja hyvin menee. 🙂 Vähän on taas opettelemista yksin elämiseen, mutta eiköhän sekin rupea sujumaan.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 17.11.2013 klo 11:42

Hyvä, että on parempi olo jo. Syömishäiriöistä ei välttämättä aina parannu, mutta pääasia, että pääsee jotenkin tasapainoon asian kanssa. En halua olla pessimisti, mutta toisille se on vain tapa selvitä jostain. Muista, että on tärkeää että erotat sen miten muut näkevät sinut ja kuka olet omasta mielestäsi ihmisenä. Syömishäiriöistä on edelleen tosi outoja käsityksiä ja kipeän roolia oikein tyrkytetään. Ne ovat kuitekin vain mielikuvia. Poikaystävä kannattaa valita luonteen mukaan, koska on kyse kuitenkin psykosomaattisesta oireilusta. Kun sinua rakastetaan myös ihmisenä niin jo tämä tervehdyttää. ns. Ja jos luonnettasi ei rakasteta, niin kannattaa aina valita se oma elämä, ettei taantuisi taas jollekin ns. anorektiselle tasolle. Sulla tosi hyvä mahdollisuus selvitä koska olet itse selvästi päättänyt että selviät.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 17.11.2013 klo 17:58

Ei olis kovin suuri ihme vaikka mulle kipeän roolia tyrkytettäisiinki ku taidan olla vähän kipee.. Mutta muille ihmisille en välttämättä silti halua olla kipee, koska muitten kans haluan elää normaalia elämää normaalilla tavalla.
Tosiaankin olen päättänyt selvitä🙂

Mutta kun puhutaan muista asioista kuin syömishäiriöstä....minua suurempaa epäonnistujaa ei ole. Viiltelin taas ja taidan viillellä vielä lisää, ettei vaan menis liian hyvin. Voi elämä, en jaksa. Miks mun pitää aina ja kaikessa epäonnistua??!?

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 18.11.2013 klo 12:37

Hyvä! Tajuat olennaisimman, eli sen että juuri muille ihmisille haluat olla normaali. Kuka nyt loputtomiin jaksaa jauhaa negatiivisista asioista. Ja monelle olet ollut normaali ennenkuin jokin vakavampi oireilu alkoi. En halua sekaantua vakavampaan puoleesi oireilussasi, koska se on asiantuntijoiden asia. Pääasia, että on tahto selviytyä. Tiedän, että kun on jokin vakavampi tila, niin on parempi että siihen ei sekaannu, ettei saa itse aikaiseksi mitään vakavampaa kun ei ole asiantuntemusta eikä tietoa tapahtuneesta. Mutta kaikessa normaalissa voin olla netin välityksellä mukana. Ehdota itse mistä haluaisit keskustella? Siellä hoidossa varmaan tulee niin paljon kaikkea vakavaa, joten tässä varmaan voi sitten keskittyä siihe kaikkeen muuhun joka taas vetää elämään kiinni ja piristää. Ok?

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 18.11.2013 klo 13:27

White princess2 kirjoitti 18.11.2013 12:37

Hyvä! Tajuat olennaisimman, eli sen että juuri muille ihmisille haluat olla normaali. Kuka nyt loputtomiin jaksaa jauhaa negatiivisista asioista. Ja monelle olet ollut normaali ennenkuin jokin vakavampi oireilu alkoi. En halua sekaantua vakavampaan puoleesi oireilussasi, koska se on asiantuntijoiden asia. Pääasia, että on tahto selviytyä. Tiedän, että kun on jokin vakavampi tila, niin on parempi että siihen ei sekaannu, ettei saa itse aikaiseksi mitään vakavampaa kun ei ole asiantuntemusta eikä tietoa tapahtuneesta. Mutta kaikessa normaalissa voin olla netin välityksellä mukana. Ehdota itse mistä haluaisit keskustella? Siellä hoidossa varmaan tulee niin paljon kaikkea vakavaa, joten tässä varmaan voi sitten keskittyä siihe kaikkeen muuhun joka taas vetää elämään kiinni ja piristää. Ok?

Kuulostaa hyvältä että voidaan täällä jutella kaikkee tavallista. Ei mulla oo mitään erikoista mielessä. Jos sulla on jotain ehdotuksia niin kerro 🙂 ok!!

Nyt on lyhyessä ajassa tapahtunu paljon, tai ainaki se tuntuu siltä. Eilen oli tosi paha olla. Melkeen yhtä paha ku sillon ennen ku jouduin sairaalaan, muttei silti niin paha että olisin meinannu tehä itsemurhan. Viiltelin aika paljon. Siitä vihdoin tajusin että yksin en voi enää asua. Muutan kotiin varmaan joulun mennessä kokonaan. Nyt meen vaan chillaileen kotiin. Kotona on ihan hyvä olla kunhan vaan muistan ettei mun oo aina pakko jaksaa. Siellä ainaki viiltely ei oo niin lähellä. Ja aion keksiä jotain harrastusta siihen arkeen.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 18.11.2013 klo 15:04

Hei! Itse en suoraan sanottuna uskalla sekaantua tuohon kertomaasi vakavampaan tilanteeseen, mutta voin auttaa kaikessa normaalissa. Juuri tuo askel, että kun ei tee enää niin paljoa kuin aiemmin on erityisesti sosiaalisesti hyvin vaikea. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että olet ollut ahkera ja kaikkea muuta mistä voi olla kaikinpuolin tietysti ylpeä, mutta joka on kuitenkin vain hetken suoritus. Vaadit ja vaadit, että tyydyttäisit minäkuvasi. Tuttu tunne. Silloihan saa ihailua. Tuo on ainakin minulle joskus ollut se ratkaiseva juttu. Liian vaativat koulut, joissa ei keskiverto ollut mitään. Tavallinen leikkivä lapsi ei riittänyt edes toiselle lapselle ehkä juuri siksi että oli saanut leikkiä enemmän. Yhtään normaalia lasta ei minusta ollut ja tavallinen taiteesta nauttiva lapsi ei ollut ihailtu. Tuollaisestakin se voi alkaa. Koska ei lapsi voi tajuta. Nykyään parasta seuraa minulle ovat ihmiset jotka eivät vaadi minulta mitään ihmeellistä. Se rataisva askel on juuri tuo että jos ei muuten pysty tekemäön vähemmän, niin sitten terveydenhuollon luvalla. Ei tämä maailma lopeta vaatimuksiaan. Sinun on itse sanottava ei kiitos. Ihmiset jäävät sitten ihmettelmään, mutta sitten he jäävät. Kirjoittele lisää! Aamupäivällä oli kaunis ilma!

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 18.11.2013 klo 18:05

Jep, aamupäivällä oli kaunis ilma. Ihana kun aurinko paisto. Sitten oli jo pimeää kun kävin pyörällä kaupassa mutta oli silti kiva käydä 🙂 Ostin sukkapuikot ja aloitin taas uudet sukat. Sinivioletit. Aika tummat mutta eihän se haittaa. Huomenna toivottavasti leivon pullaa. Tekee mieli leipoa.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 18.11.2013 klo 22:57

Oli kyllä tosi nätti ilma. Kuulostat taas siltä, että menee ihan hyvin. Kannattaa vaan tehdä kaikkea sellaista missä kokee elämänhalua. Myös juuri nuo askeleet, että tekee pikkujuttuja ovat tärkeitä. Se ei ole helppoa. Kannattaa kilpailla vain itsensä kanssa.
Kannattaa luoda oman näköisensä maailma, vaikka vaadittaisiin vaikka mitä. Sitä eivät kaikki tajua, miksi se, että tekee vähemmän on vaikeaa. Mutta jos ympärilläsi on edes muutama sellainen joka ei vain vaadi ja vaadi niin se jo motivoi. Vakavammat asiat kannattaa puhua tosiaan asiantuntijoille. Itseään ei saa vahingoittaa.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 19.11.2013 klo 11:06

Niin meneekin ihan hyvin 🙂
Nyt on pullataikina nousemassa!! Ja sukista toinen on kohta valmis.

Jonkun mielestä mun ei varmaan tarvis olla sairaslomalla. Mutta mun tarvii varsinki ku en vielä vähään aikaan pääse mihinkään puhumaan. White princess 2, olen samaa mieltä että kukaan ei saa vahingoittaa itseään. Aiemmin olisin lisännyt että paitsi minä, minulla ei ole mitään väliä. Mutta nyt alan vähitellen ymmärtää etten minäkään saa. Siksi koitan suojella itseäni itseltäni. Ja siksi olen nyt kotona, siis vanhempien luona ettei mun tarvi olla yksin koska yksin tulee tehtyä kaikkea tyhmää.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 20.11.2013 klo 07:07

Hienoa! Menee jo paremmin selvästi. Olen lukevinani elämänhalua! Elämä itsessään on niin arvokas, että jo siksi ei saa vahingoittaa itseään. Se on elämän ehto. Vanhempien luokse on hyvä mennä, koska siellä on muita ihmisiä ja muutenkin ihmiset jotka tuntevat koko elämänkaarelta. Yksinäisyys voi tosiaan pitkään jatkuessaan tuntua joskus kuolemalta. Ei ketään ole luotu yksin elämään ja olemaan. Lapsikaan ei tule toimeen pelkällä ruoalla, vaan tarvitsee vuorovaikutusta tunteakseen olemassa olonsa tärkeäksi. Hyvä, että olet varmuuden vuoksi sairauslomalla sillä aikaa kun odottelet asiantuntija-apua. Tuo on juuri se ratkaiseva, että itseltään paljon vaativa tyytyy oikeasti vaikka "vaan" leipomaan pullaa. Tai kutomaan sukkia. Asiantuntija-avun hakemiseen se vihje, että sitten kun on oikea aika niin kannattaa selvittää itselleen terapiassa ne tuntteet, jotka johtivat vakavampaan tilanteeseen. Nuorella ei itsellään aina ole käsitystä siitä, miksi hän toimii itseään vastaan. Se on kehitystaso asia, ei tyhmyyttä. Elämänhaluista päivää! 🙂

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 20.11.2013 klo 11:42

Kiitos🙂 Kyllä mulla on elämänhalua nykyään. Varsinki täällä vanhempien luona on helppo olla. Eilen jopa ite ihmettelin että onko mulla muka oikeesti ollut niin vaikeita aikoja. Oli niin hyvä olo. Toisaalta voi olla ja onkin niin että täällä vanhempien luona vaistomaisesti laitan ne vaikeemmat tunteet ja olot sivuun ja piiloon ja otan esille vaan niitä hyviä ja positiivisia tunteita. Mutta silti on totta että paremmin mulla menee ku aikoihin.

Sitä oon oikeesti miettinyt. Mutta pitää varmaan miettiä jonku ammattilaisen kanssa lisää. Että mikä se on mikä saa ihmisen kääntymää itteään vastaan. Onko se mulla ollu vaan se kun pidän itteeni niin arvottomana? Vai mikä? Koska onhan se aika karua. Ja se vielä että mulle on kehittynyt semmonen riippuvuus tai joku siihen viiltelemiseen. Ettei vaan pysty olemaan viiltelemättä jos siihen on tilaisuus.

Mulla on noussu paino jo monta kiloa. Kolme tai neljä, jopa viis. En tiiä kunnolla ku en oo päässy viikonlopun jälkeen vaa'alle ku se on omassa kotona ja oon täällä vanhempien kotona. Mulla on lääke joka lisää ruokahalua ja se on huomattu. Mua harmittaa ja vähän ahistaa. Just ku kaikki oli hyvin. Pitäs koittaa lisätä liikuntaa mutta nyt ku en enää pääse sählyyn ja ei oikeestaan tarvi liikkua mihinkään koululle tai mitään niin... Saatan viis kilsaa pyöräillä ku käyn kylällä pyörällä ja ehkä käydä illalla lyhyellä kävely/hölkkä lenkillä. Mutta kun se lenkkeily on tylsää ilman kaveria. Ja läheskään aina en saa kaveria. En tajua mistä keksisin jotakin mieleistä liikuntaa että en lihois niin kauheesti. Pelottaa että lihon tästä oikeesti vielä paljon. En taho. Mutta koitan olla ajattelematta.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 20.11.2013 klo 17:31

Tänään on nyt iltapäivästä ollut vähän semmoinen fiilis ettei oikein jaksais mitään ja ahistaa ja on pää täynnä ajatuksia joista ei saa kunnolla selvää ja joita ei saa mihinkään purettua. Pikkuvelikin väitti laiskaksi. Sitäpä minä olenkin. Ainaki yks ahistava asia on se etten tiiä tulevaisuudesta mitään. Ja kun sen avun saamisen ja niiden juttujen järjestelemisen kanssa menee aikaa niin en tiiä ees että millon pääsen jonku kanssa puhumaan. Ja osaanko sitte ees puhua ku vihdoin saisin puhua? Toinen ahistava juttu taitaa olla se ettei mulle oikeen ole vielä täällä kotona mitään omaa paikkaa. Kolmas ahistava juttu on se kun oon epäonnistunut tässä elämässä taas kerran ja tällä kertaa kaikki saa kuulla siitä. Pelottaa ku pitää tavata ihmisiä ja nolottaa kertoa että muutan takas kotiin. Nolottaa ku oon epäonnistunu taas kerran. Ja se ahistaa kun mua vähän koko ajan pelottaa että iskä tai äiti haluaa puhua jotaki syvällisempää mun kans ku mää en halua puhua mitään syvällistä niitten kans. Ainaki nämä asiat ahistaa. Varmaan joku muukin josta en oikeen saa kiinni.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 21.11.2013 klo 22:33

Väsyttää elämä.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 22.11.2013 klo 09:46

Väitit, että olisit muka epäonnistunut elämässä. Oletkohan? Tietysti jos laittaa tavoitteekseen olla 18- vuotiaana tämän yhteiskunnan vaatiman normaaliuskäsitteen mukainen, eli jossain korkeakoulussa parhaiden joukossa, koska pitää tehdä niin niin voi tosiaan kokea olevansa epäonnistunut jos ei sitten pääsekään sisään. Itse aikoinani käännyin lukion jälkeen lääketieteellisen preppauskurssilla, mutta lähdin muutaman tunnin päästä pois, ja tiesin että en koskaan palaa. En palannut niiden ihmisten vuoksi, jotka olivat kohdelleet minua huonosti. Itse lääketiede kiinnostaa edelleen. En silti kokenut itseäni epäonnistuneeksi. Päätin lähteä au-pairiksi, ja siellä sainkin kavereita, jotka kohtelivat minua ihan normaalisti. Uskon, että se oli ratkaiseva askel. Olin siellä olemassa tämän suoritusyhteiskunnan vaatimusten ulkopuolella vähän vähemmän vaativissa tehtävissä, mutta kuitenkin nuorten normaaleissa töissä. En halunnutkaan olla joku erityislahjakkuus. Kaikki tavalliset asiat kiinnostivat, koska se oli normaalia. Ei tarvinnut olla gaussinkäyrällä. Minua ei enää pidetä edes syömishäiriöisenä. Vaatii tietynlaista vahvuutta uskaltaa olla tässä yhteiskunnassa oma itsensä. Minusta sinun kannattaa nyt antaa itsellesi aikaa ja mietti mitä itse haluat. Ei kaikkien tarvitse mennä sama rataa. Kyllä lahjakaskin voi epäonnistua, mutta sitten voi taas onnistua jossain ihan muussa. Epäonnistuminen ei ole ikuista.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 22.11.2013 klo 21:45

White princess2 kirjoitti 22.11.2013 9:46

Väitit, että olisit muka epäonnistunut elämässä. Oletkohan? Tietysti jos laittaa tavoitteekseen olla 18- vuotiaana tämän yhteiskunnan vaatiman normaaliuskäsitteen mukainen, eli jossain korkeakoulussa parhaiden joukossa, koska pitää tehdä niin niin voi tosiaan kokea olevansa epäonnistunut jos ei sitten pääsekään sisään. Itse aikoinani käännyin lukion jälkeen lääketieteellisen preppauskurssilla, mutta lähdin muutaman tunnin päästä pois, ja tiesin että en koskaan palaa. En palannut niiden ihmisten vuoksi, jotka olivat kohdelleet minua huonosti. Itse lääketiede kiinnostaa edelleen. En silti kokenut itseäni epäonnistuneeksi. Päätin lähteä au-pairiksi, ja siellä sainkin kavereita, jotka kohtelivat minua ihan normaalisti. Uskon, että se oli ratkaiseva askel. Olin siellä olemassa tämän suoritusyhteiskunnan vaatimusten ulkopuolella vähän vähemmän vaativissa tehtävissä, mutta kuitenkin nuorten normaaleissa töissä. En halunnutkaan olla joku erityislahjakkuus. Kaikki tavalliset asiat kiinnostivat, koska se oli normaalia. Ei tarvinnut olla gaussinkäyrällä. Minua ei enää pidetä edes syömishäiriöisenä. Vaatii tietynlaista vahvuutta uskaltaa olla tässä yhteiskunnassa oma itsensä. Minusta sinun kannattaa nyt antaa itsellesi aikaa ja mietti mitä itse haluat. Ei kaikkien tarvitse mennä sama rataa. Kyllä lahjakaskin voi epäonnistua, mutta sitten voi taas onnistua jossain ihan muussa. Epäonnistuminen ei ole ikuista.

Olen. Jos en ole epäonnistunut niin olenko muka sitten onnistunut? Niin en. 18-vuotiaana en ole saanut käytyä vielä mitään koulua peruskoulun jälkeen ja muut samanikäiset valmistuu. Yritin muutta omaan kotiin mutta palaan takaisin kotiin koska en pärjännyt yksin. Olen joutunut osastolle pakkohoitoon. En osaa puhua asioistani. Kaikki ongelmani on oikeesti mun ite keksimiä. Oon tyhmä ja keksin niitä ongelmia. Ja kaikki on vaan menny niin PIELEEN mun elämässä. Mun takia. En osaa mitään. Oon ihan turha ihminen tässä maailmassa.