Nuupahtanut salaatti
Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata
Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.
”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”
Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.
Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.
Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.
Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.
Salaatti kirjoitti 12.11.2013 11:31
Nyt vähän väsyttää mutta jos vaikka nukun päiväunet niin ehkä jaksan. Tai sitten vaan oon ja en nuku. En mää jotenki osaa yleensä päiväunia nukkua.
Mie ossaa nukkua päikkärit, joka päivä 15-30 minuuttia. Sama se tietenkin on, jos vaan on. Mukavaa sekin on. Mie yleensä sitten päikkäreiden jälkeen vaan olen vähän aikaa, sellaisen tunnin.
Osaatko olla niin ettet ajattele mitään? Mulla se onnistuu, kun katson ikkunasta ulos tunturiin.
Hyvältä kuullostaa sun eläminen nyt.
Kiitos White princess 2!🙂
En oo ihan varma osaanko olla ajattelematta mitään. Mulla taitaa aina olla ajatuksia. Mutta kyllä minä rentoutua osaan vaikka ajattelenki.
Minun eläminen tuntuuki nyt hyvältä.🙂
Paras ystäväni juuri lähti kouluun. Oli oikeen ihana kun kävi mulla yötä!!
Kiitoksia kiitoksista! On motivaatiota taas yrittää jollain tavalla auttaa , kun tietää, että sitä arvostetaan. Ajattelinkin, että tuo kokemasi on varmaan reaktio johonkin elämäntilanteeseen, eli menee nopeasti ohi. Mutta tosiaan kuten korostin, niin käy mieltä järkyttävät tapahtumat sitten jossain vaiheessa läpi ammattiauttajan kanssa jos tulee jälkishokki. Ammattiauttajan ja sinun suhteesi ei kuulu kenellekään. Sen tarkoitus on myös se, että läheisesi eivät liikaa kuormittuisi tilanteesta. Oma käsitykseni on edelleen, että tuollainen tilanne on jonkin tunteen kääntyminen itseään vastaan. On kyse mielestäni tunteista, joita ei ole nähty riittävän ajoissa. Sinullahan on hyvä tilanne, kun on ystävä joka jäi yöksi. Sehän on juuri sitä normaalia elämää. Jos kerrot läheisillesi, niin kannattaa katsoa sekin ihan tilanteen mukaan. Ja sekin omilla ehdoillasi tietysti.
Niin mun täytyykin yrittää joskus tässä saada puhuttua mun asioista jollekin ammattilaiselle.
Jos totta puhutaan niin mun mielessä liikkuu paljon semmosia ajatuksia joista haluaisin päästä kirjottaan mutta en vielä voi.
Onko sulla net-tuessa tukihenkilöä? Hänelle ehkä kannattaisi vaikeammat asiat kirjoittaa, eikä julkisesti.
maanvaiva kirjoitti 13.11.2013 17:9
Onko sulla net-tuessa tukihenkilöä? Hänelle ehkä kannattaisi vaikeammat asiat kirjoittaa, eikä julkisesti.
Onpa hyvinki. Ja nyt minä kumminki sitte kirjotin jo yhelle ystävälleni.
Nyt oon kohta menossa sairaalaan. Muutaman tunnin päästä taas. En jaksaisi yhtään.
Minä oon ihan rehellisesti vähän lihonu.
Kun oon täällä niin paljo niistä mun syömisistä jauhanu niin kerrompa nyt myös sitten hyviä kuulumisia. Oon oppinu syömään oikeesti ja melkeinpä normaalisti. Oon vähän lihonut mitta koitan aatella sitä sillä asenteella että ei haittaa. Mun mielestä vois sanoa että mulla ei enää oo syömishäiriötä. En muista millon mun asiat tässä suhteessa viimeksi on ollu näin hyvin. 🙂
Hienoa, että pystyt keskittymään jo muuhunkin. Niin, toisilla tuo oireilu on ohimenevä vaihe elämässä ja toisilla taas se pysyy. Ei kannata koskaan kuitenkaan kilpailla siitä, kuka on selvinnein oireilleista. Selviäminen riippuu niin monesta tekijästä, eikä koskaan voi tietää, miksi joku vielä näyttää oireilevan. Kuten aiemmin totesin, nin kuitenkin kaikilla oireilleilla on oma persoonallisuutensa. Vaikka eletään jo vuotta 2013 niin näyttää silti siltä, että syömishäiriöitä ei kuitenkaan tajuta vielä riittävän hyvin. Itselläni tämän tyyppisen oireilun aiheuttivat monet sosiaaliset hylkäämiset lapsuuden ja itsenäistymisvaiheen sosiaalistumisvaiheessa. Enää ei siis vaaditakaan tämän vuoksi, että paranisin ns. täysin. Yritin itse kuitenkin parhaani mennä joukkoon ajoissa, mutta en päässyt. Mennyttä ei saa takaisin. Ja juuri se ei ole kenenkään voitto. Syömishäiriöisten vertailussa olen huomannut myös aikamoista julmuutta. Voisi siis sanoa, että ehkäpä selvinnein ei koskaa edes yritä olla voittanein vaan kääntää tämän tilanteen vahvuudekseen. Mielipiteitä on monia, mutta jos itse yrittää parhaansa, niin ei voi syyttää itseään. Kilpaile siis vain itsesi kanssa niin myös se, joka painaa liian vähän paranee!
White princess2 kirjoitti 15.11.2013 11:45
Hienoa, että pystyt keskittymään jo muuhunkin. Niin, toisilla tuo oireilu on ohimenevä vaihe elämässä ja toisilla taas se pysyy. Ei kannata koskaan kuitenkaan kilpailla siitä, kuka on selvinnein oireilleista. Selviäminen riippuu niin monesta tekijästä, eikä koskaan voi tietää, miksi joku vielä näyttää oireilevan. Kuten aiemmin totesin, nin kuitenkin kaikilla oireilleilla on oma persoonallisuutensa. Vaikka eletään jo vuotta 2013 niin näyttää silti siltä, että syömishäiriöitä ei kuitenkaan tajuta vielä riittävän hyvin. Itselläni tämän tyyppisen oireilun aiheuttivat monet sosiaaliset hylkäämiset lapsuuden ja itsenäistymisvaiheen sosiaalistumisvaiheessa. Enää ei siis vaaditakaan tämän vuoksi, että paranisin ns. täysin. Yritin itse kuitenkin parhaani mennä joukkoon ajoissa, mutta en päässyt. Mennyttä ei saa takaisin. Ja juuri se ei ole kenenkään voitto. Syömishäiriöisten vertailussa olen huomannut myös aikamoista julmuutta. Voisi siis sanoa, että ehkäpä selvinnein ei koskaa edes yritä olla voittanein vaan kääntää tämän tilanteen vahvuudekseen. Mielipiteitä on monia, mutta jos itse yrittää parhaansa, niin ei voi syyttää itseään. Kilpaile siis vain itsesi kanssa niin myös se, joka painaa liian vähän paranee!
Mää en kyllä paina liian vähän😋 Mutta kiitos neuvosta, kilpailen itteni kans ja yritän unohtaa tässä asiassa muut ihmiset. En aattele sitä että mitähän muut aattelee ku syön, vaan syön sen verran ku on nälkä.
Vapaalla jalalla🙂 Ihanan kevyt olo pääkivusta huolimatta. Kohta kohti omaa kotia linja-autolla.
En sekaanut painoasioihisi, koska olen siinä huono. Paino on niin monen tekijän summa, että mahdoton sanoa yleensäkään sen perustella onko ihminen syömishäiriöinen vai ei. Mutta toisaalta kyllähän kaikki naiset painoaan tarkkailevat. Ja kuitenkin yhteiskuntahan on suorastaan julma, jos ei niin kauheasti mieti painoaan. Anorektisen laihat mallit ovat edelleen in muotimaailmassa, mutta vääristynyt kehonkuvaihannehan sellainen on. Ei pidä paikkansa, että sellaista kehonkuvaa pitäisi ihailla. Jotta elimistö pysyisi terveenä se kyllä tarvitsee kaikki ravintoaineet. Sitä lakia ei voi vain muuttaa. Voi tulla ihan oikeasti sairauksia, jos ei huolehdi kaikista ravintoaineista. Jopa masennusta voi tulla väärästä syömisestä. Ei ihmisellä voi olla hyvä olo silloin, jos ei syö riittävästi. Pitää syödä vain oikein. Juuri tämä oikein syömisen askel voi olla monelle vaikeaa, jos on tottunut syömään jollain sellaisella tavalla jota on vaikeaa muuttaa. Onnea edelleen toipumisen tielle!
White princess2 kirjoitti 15.11.2013 13:27
En sekaanut painoasioihisi, koska olen siinä huono. Paino on niin monen tekijän summa, että mahdoton sanoa yleensäkään sen perustella onko ihminen syömishäiriöinen vai ei. Mutta toisaalta kyllähän kaikki naiset painoaan tarkkailevat. Ja kuitenkin yhteiskuntahan on suorastaan julma, jos ei niin kauheasti mieti painoaan. Anorektisen laihat mallit ovat edelleen in muotimaailmassa, mutta vääristynyt kehonkuvaihannehan sellainen on. Ei pidä paikkansa, että sellaista kehonkuvaa pitäisi ihailla. Jotta elimistö pysyisi terveenä se kyllä tarvitsee kaikki ravintoaineet. Sitä lakia ei voi vain muuttaa. Voi tulla ihan oikeasti sairauksia, jos ei huolehdi kaikista ravintoaineista. Jopa masennusta voi tulla väärästä syömisestä. Ei ihmisellä voi olla hyvä olo silloin, jos ei syö riittävästi. Pitää syödä vain oikein. Juuri tämä oikein syömisen askel voi olla monelle vaikeaa, jos on tottunut syömään jollain sellaisella tavalla jota on vaikeaa muuttaa. Onnea edelleen toipumisen tielle!
Niinhän se paino on, monen tekijän summa. Mutta en paina lähellekään liian vähän. Painoindeksi on jotain 22. Minä oon onnekseni oppinut syömään aikalailla oikein. 🙂
Väkisinkin nyt ku tulin kotiin niin ajattelin koko tuota kuukauden jaksoa sairaalassa. Sitä kun jouduin sinne. Kun istuin ensin lääkärin huoneessa ja sitten ambulanssissa ja pidättelin itkua. Sitä kun olin ihan hukassa siitä että mitä mun elämässä tapahtuu ja sitä kun oli niin iso järkytys joutua sairaalaan ja kuinka kauhea oli siellä olla. Sitä kun meinasi kuolla tylsyyteen. Nyt mun asiat on paremmin ku pitkiin, pitkiin aikoihin. Vaikka en puhunut oikeestaan mitään hoitajille. Ihanaa olla taas vapaana! Tekis mieli hyppiä kattoon.
22 on ihan normaali painoindeksi, ei sun laihtua ainakaan tarvihe.
Mitenkä sulla on jatkohoito? Käyt kai jossain puhumassa ettet yksin jää?
Meneekö hyvin kuitenkin vapaudessa?