Vuosi 2008, esikoisen odotus, syntymä ja sairaalloinen panoin nousu.
Silloinen kihlattu etääntyi lapsen syntymän jälkeen, masennuin. Kaikki oli uutta ja kuitenkin molemmat vasta 17 vuotiaita.
Olen aina ollut läheisriippuvainen, ja kun sitten en lapsen syntymän jälkeen saanutkaan enää läheisyyttä, etsin sitä muualta. En vieläkään ymmärrä miksi, koska rakastin Petteriä enemmän kuin mitään.
Ei sitä voi puolustella, mutta en ollut oma itseni, en ole vieläkään.
Kerroin vihdoin olostani Petterille, sain masennuslääkkeet, söin jonkun aikaa niitä, mutta mikään ei muuttunut. Aina sama olo, tyhjyys ja itseinho. Itsemurha tuntui ainoalta ratkaisulta.
Sattui katsoa miten paljon Petteri kärsi mun pahasta olosta ja tekemisistä.
No, yritykseksi se jäi.
Elämä jatkui ilman lääkkeitä, kaikki unohtui, enkä enää puhunut pahasta olosta, sivuutin sen.
Erottiin Petterin kanssa hetki omaan asuntoon muuttamisen jälkeen.
Minä hoidin lasta, asuin vanhempieni luona. Petteri meni missä meni.
Sinä aikana Petteri oli tavannut entisen nais ystävänsä ja päätynyt vällyjen väliin.
Nainen tuli raskaaksi, mutta oli tehnyt abortin.
Olin ollut pitkään jo hyvällä polulla, melkeinpä onnellinen, kunnes kuulin tämän romahdin jälleen.
Selvitettiin jälleen asiat Petterin kanssa, jatkettiin yhdessä.
Toinen poika syntyi 2010 ja elämä tuntui taas hymyilevän.
En vieläkään ollut puhunut, kenellekään. Ja taas päätin että en puhukaan, selviän yksin.
Kaikki on hyvin.
En halunnut sääliä, en jaksanut kuunnella Petterin puheita siitä kuinka aion taas itsemurhaa jos tulee takaisku ja on paha olla. Niin, Petteri aina jos näki minun olevan sekava, itkevän tai kirjoittavan sanoi että taasko olet itsemurhaa tekemässä . Se tuntui/tuntuu kamalalta, ihan kuin hän oikein odottaisi sitä.
Tyttö syntyi 2011 kesällä ja taas kaikki oli “hyvin” . Petterin jatkuvat viikonloppu menot ja juominen söivät minulta viimeisetkin voimat. Toisaalta ymmärrän että Petteri meni, sillä minusta ei paljoa ole seuraa kun ajatukset menevät jossain kaukaisuudessa, enkä oikein jaksa innostua mistään, niin kuin ennen.
Jossain vaiheessa hän ehdotti muuttavansa omilleen sen takia kun aiheuttaa niin paljon huonoa oloa minulle, mutta sekin jäi sitten roikkumaan ja siitä on pitkä aika jo. Taas oli kaikki niin kuin ennen.
Kaikki oli hyvin, puhuttiin tulevaisuudesta, vihdoin välillämme oli taas yhteys.
Silti, jostain kumman syystä tuli taas yksinäisyys, ahdistus, yritin puhua siitä Petterille. Aloitin sen aivan väärin, en enää tiennyt miten puhun omista tunteista tai ylipäätään omasta olosta, enhän ollut sitä moneen vuoteen tehnyt. Tarvitsin kuuntelijaa, tarvitsin tukea ja olkapäätä. Sen sijaan että Petteri olisi kuunnellut minua ja tarjonnut syliä ja turvan tunnetta hän ilmoitti että haluaa oman asunnon ja oman rauhan, eikä enää jaksa minun kiukutteluja hänen menemisistään ja tekemisistään.
Toisaalta ymmärrän häntä, enhän ollut puhunut mitään.
Olo on kuitenkin kuin hyväksikäytetyllä, miten kauan on juomista ja viikonloppu menoja ollut ja kun hän on tarvinnut kuuntelijaa olen ollut siinä vaikka olisin ollut kuinka väsynyt omista tunteista.
Ainoa syy miksi olen jaksanut tämän kaiken on lapset ja että uskon vieläkin, että Petteri pystyy lopettamaan juomisen. Moni miettii että ei. Uskon häneen. Muistan kun hän jokunen kuukausi sitten yritti olla ilman, ja olikin useampia viikkoja. Olin niin ylpeä hänestä.
Kirjoittaminen helpottaa oloa, kun ei ole ketään kenelle puhua.
Vieläkin on satunnaisin kerroin on tullut pois lähteminen mieleen ja olen huomannut että joka kerta kirjoitan paperille monia kertoja putkeen “Hallitsen itseni” se ikään kuin auttaa.
Olen oppinut että puhuminen kannattaa, mekin olisimme selvinneet paljon vähemmällä jos olisin osannut avata suuni, enää se ei kannata. Enää ei ole väliä tietääkö Petteri vai ei, onhan hän lähdössä.
Kirjoitin tämän koska tuntuu ettei enää itselle kirjoittaminen auta, haluan jonkun joka lukee , rohkaisee ja tietää tämän kaiken, ilman että minun tarvitsee kohdata häntä.