Niimpä... Ja taas vastaan sinulle että samoin. *Huoh* Miten oikeasti ihminen voi olla NÄIN yksinäinen....??
Voimia sinulle!!

Niin tuttua täälläkin. Oon eläny siinä uskossa että mulla niitä kavereita ja tosi ystäviä ois,mut kun sitten sen ystävän tukea tarttis, huomaa, että kukaan ei seisokkaan siinä vierellä. Ei edes oma äiti. Ei oo ketään... Ahdistaa äidin masennus, se miten äiti kohtelee mua... Tuntuu et oon niin yksin...🙄

Minun äitini ei hyväksy masennusta eikä minua... Enkä pahemmin häntä näekään kun olen usein poissa kotoa ja koulussa toisessa kunnassa. Kumpikaan vanhemmistaei usko, että minulla on masennus, vaikka olen villellyt ja on lääkkeet ja olen ollut osastollakin. Ja kaikki hoitajat ym. on koittanu puhua vanhemmille, mutta ei ne uskovieläkään. Ei vät hyväksuy minua lainakaan. Ja kaiken lisäksi minulla on bulimia, ja äitini vain sanoo, että pitäisi koko ajan laihduttaa, enkä saisi syödä mitään, kun kaikessa on rasvaa. En siis riitä sellaisena kuin olen.
Enää en pystyisi luottamaan vanhempiin, sillä nyt olen ollut jo kaksi vuotta masentunut enkä ole saanut lainkaan tukea. On hankala elää näin ristiriitaisessa ympäristössä...

-Haleja ja voimia!

Tää on niin saamerin rasittavaa. Ei oo ketään. EI KERTAKAIKKISESTI KETÄÄN!!
Mää en jaksa tämmöstä!!!!!

sin-salle kanssa haleja ja voimia.
Täällä sua ollaan tukemassa!!

Minä tulen mukaan yksinäisten ketjuun. Olen miettinyt ettei kukaan voi olla näin yksin mitä minä olen. Minulla ei ole ketään kenelle jonkun sanasen sanoisin. Kirjoitin net-tukeen ja hän vastasi ja siinä minun kommunikaationi muihin ihmisiin moneen kuukauteen. Minulla on kaksi tyonantajaa jotka lähettävät tekstiviestejä, niihin vastaan. Viimeksi he kirjoittivat toukokuussa.

Kauhajoen ammuskelu pani minut miettimään kuinka minä ehkä olen nuori jota ihmiset pelkäävät. Olen yksin ja vihaan ihmisiä, en omista asetta, pelkään itseäni, siksi tulin ulos kuorestani ja kirjoittelen tukinettiin.

Kiva kun kirjoitat. Minua on ainakin auttanut, kun olen saanut purkaa omia ajatuksia ja saanut vielä paljon rohkaisua, että jaksaisi elää. Minäkin joskus mietin, että jos satuttaisinkin niitä, jotka ovat satuttaneet minua, mutta voin kyllä sanoa, etten pysty ikinä tekemään toisille mitään, en pysty edes sanomaan ei. Itseäni olen satuttanut, sitä en pidä mitenkään kamalana asiana.