Oon joskus aiemmin kirjottanu siitä kun äidin kanssa on ollut vähän ongelmia.. Nyt ne ongemat on vaan kasvanu vähän liian suuriks.. Ei varsinaisesti äidin kanssa vaan sen ”miesystävän”..
Mulla on monen vuoden masennus takana ja sama jatkuu edelleen. Osastolla oon ollu yhteensä yli 2 vuotta ja oon saanut sieltä sen avun mitä sieltä vaan voi saada. Terapia alkoi viime joulukuussa.
Täytin huhtikuussa 18 ja musta tuntuu että se vaan pahens kaikkea. Oon jälkihullon asiakas ja saisin sieltä hyvät tuet ensiasuntoon, mutta en tunne olevani siihen vielä valmis.
Oon nyt kahtena peräkkäisenä päivänä satuttanu itteäni ja poliisit on hälytetty perään ja tietenki ne on mut löytäny.. Toisena iltana viilsin ranteen auki, eilen olin vain yhdellä rannalla miettimässä, yrittämässä keksiä tähän jotain ratakaisua.. Otin muutaman nukahtamislääkkeen siinä kun yritin keksiä syytä elää.. Mulla oli kyllä niin paljon lääkkeitä mukana että olisin varmasti henkeni saanu otettua itseltäni mutta ne hemmetin poliisit tuli ennen kuin kerkesin mitään päättä.
Mä en vaan enää jaksa jatkaa.. Tänään tää äidin ”miesystävä” sano mulle että oon ihan turha ja ylimääränen tässä ”perheessä” ja mä kuulemma oon pilannu sen elämän. Sitte se vielä lisäs että mee sä vaan repii niitä rateitas auki. Mä en tiedä mitä mä sille oon tehny, oon kaikinkeinoin yrittäny tulla toimeen mutta ei..
Tänään en ainakaan vielä ole tehnyt mitään vaikka tälläkin hetkellä halu on valtava.
Mulla on viiltelyn kanssa ihan hirveitä ongelmia. Mä oon joskus saanut sen lopetettua hetkeks kunnes se taas jatku. Mun viiltäminen ei oo mitään pieniä naarmuja vaan sillon ku viillään niin ne on lähes tulkoon aina tikattavia haavoja..
Se mies on nyt meiltä muuttamassa pois ja me joudutaan kans muuttaa (kolmas muuto mulle vuoden sisäl)mutta pääasia että päästään siitä ihmisestä. En ihan oikeasti ymmärrä miksi se on mulle tommonen?
Mun elämässä ja paljon mulle tärkeitä ihmisiä joiden takia olen tähän asti jaksanutkin. Mutta nyt mä oon vaan niin väsynyt ja ahdistunut että voisin viedä henkeni vaikka saman tien… Ongelma on vaan se että jossain sisimmässäni mä haluan elää, mutta en näin.
Olisko kenelläkään neuvoja miten jaksais pivittäistä tuskaa? mä käyn terapiassa kerran viikossa mut nyt se vissiin nostetaan kahteen kertaan ku elämä menee taas niin perseelleen….
Heippa
Niin kyllähän tuossa sinun kirjoituksessa kertoo tuskasta ja pahasta olosta.
'Mut tarvitset kyllä ammattiapua ja hyvä kun olet sen piirissä sillä se varmasti auttaa.
Onko sinulla ystäviä / kavereita joille voisit kertoa iloja ja suruja???
Toivon että et ikinä enää itseäsi viiltele tai vahingoita älä
ikinä mieti itsetuhoajatuksia sillä elämä on kyllä upeata ja sinullekin se onnellisuus
täytys saada .
Pelottaako sinua elämä / aikuistuminen???
Äitisi miesystävä on tosi typerästi sanonut kun noin on sanonut ei noin pitäisi sanoa
vaan olisi pitänyt tukea ja kannustaa mut toiset on ikävä kyllä ilkeitä
ja toiset haluaa vaan toiselle tehdä pahaa.
joo kirjoita miten olet jaksanut.
Kaunista syksyä sinulle
Kiitos vastauksesta 🙂 Kyllä mulla on paljon ystäviä ja muutama jolle voisin puhua, mutta ei sitä noin vaan mennä sanomaan ihmiselle joka selvästi välittää, että tilanne on taas näin huono... Yritän parhaani peittää kaiken pahan olon, siksi se varmaan niin suureksi on taas kasvanut. Mun isä haluaisi mut pakkohoitoon mutta ei se mun mielessä tule kysymykseenkään. Mua ei auta se että lukitaan sisälle, suljetaan muulta maailmalta. Mulla on kuitenkin pari asiaa jotka pitää mua tässä elämässä niin ne häviäis kun joutuisin lukkojen taakse... Oon yhden viikonlopun ollut siellä osastolla johon joutuisin jos nyt mut laitettais pakkohoitoon, se on semmonen paikka jossa mun mielenterveys vaan huononis, jos se tästä voi vielä paljon huonontua.
Ei mua niinkään pelota tää elämä, en vain näe tulevaisuutta ittelläni.
Se tässä onkin niin kamalaa kun mulla on ystäviä, rakkaita sisaruksia ja sukulaisia ja silti tuntuu tältä! Ei tämä epätoivo ja väsymys lähde vain odottamalla mutta en tiedä enää mitä tehdä.. Kaiken näköstä on kokeiltu. Tälläkin hetkellä ahdistus on valtava enkä mitään osaa tehdä sille... Joskus oon osannutkin mutta en enää. Viiltämisen halu on hirveä mutta pakko pystyä olla viiltämättä kun nyt jo ranteessa on haava jota särkee ihan sairaasti...
Tohon viiltelyyn.. Tuttu juttu.. Että järki sanoo, että siinä ei oo mitään järkee ja että se pitäis lopettaa, mutta.. Sit vaan tulee niitä hetkiä, kunnei pysty ajattelee järjellä..
Itellä ainakin vaan jotenkin pistää vihaks sitten, jos joku "ulkopuolinen" sanoo, että no hei, lopeta heti, ei tossa oo järkee.. Kai se nyt *kele tietää ite, ettei siin oo järkee, mutta harvoin sitä myöskään sit ite voi itelleen mitään.. 🙄
Ihan sama, kun menisit sanoo tyyliin tupakkaa polttavalle, että lopeta toi spadden vetely, se on tyhmää.. 😟
Se on kyllä jännä, miten kaikessa tyhmyydessään viiltely helpottaa hetkeks.. Jonka jälkeen taas iskee sitten se morkkis, että miks mä taaaaaas tein näin..😟
Musta tuntuu että tää elämä vaikeutuu vaan joka päivä enemmän ja enemmän. Olin viime yön ulkona kun illalla tuli äidin kanssa taas hirvee tappelu. Neljältä mun oli pakko tulla kotiin kun oli niin hemmetin kylmä.. Menin silloin nukkumaan ja hetki sitten nousin ylös. Koiriakaan en päivällä käyttänyt, en millään jaksanut nousta ylös. Äiti laittoi just alakerrasta viestiä että etsi oma kämppä mutta en taida jaksaa sitäkään. Luovuttaminen tuntuis vaan nyt niin helvetin helpolta
Heippa
Joo ei kuule luovuteta nautitaan tästä elämästä ja laitetaan hiljakseen sinun elämäsi ja
asiasi kuntoon kyllä se siitä järjestyy ja elämä voittaa usko minua.
Nyt heikkona hetkenä tarvitset vaan apua niin selviät vaikeasta elämän tilanteesta
voittajana maaliin.
Kerroppas minulle mitä asioita vaikka kolme mitkä haluaisit että menis toisin??
eli miten haluaisit elämän menevän.???
Niin työskennellään sitten sen eteen tarmokkaasti niin asiat yleensä järjestyy.??!!!
Mut mitäs sanot ajatukseen että tehdään sinulle sellainen tukiverkko joka koostuu
Ystävistä, kavereista, tukihenkilöstä, ammattiauttajista jne niin saat sellaisen avun että
pärjäät elämässä???
Enkä oikein äitiäsikään ymmärrä kun sen pitäisi tukea sinua mut suosittelisin että
ammattiihmisten kanssa juttelisitte kolmistaan.
Mut kirjoita miten olet jaksanut niin vastaan sinulle ja eletään päivä kerrallaan elämässä eteenpäin.
Kaunista syksyä sinulle
mun ja äidin välit pitäis saada parempaan kuntoon mutta en jaksa enää mitään niidenkään eteen tehdä. jos sille yrittää puhua jotain vähänkin vakavampaa niin heti alkaa hirvee tappelu. viiltely pitäis saada pois, se hankaloittaa vaan elämää vaikka siitä saakin hetken helpotuksen... mun terapeutti sano tänään ettei me voida käsitellä mitään ennen kuin mun viiltely on saatu loppumaan. oon yrittäny monet kerrat, joskus jopa onnistunu olee monta kuukautta viiltelemättä mutta aina se vaan tulee takaisin. en oo tähän asti keksinyt muuta keinoa jolla tän helvetin saa hetkeks pois päästä vaikka kaiken näköstä on vuosien varrella kokeiltu..
oon niin väsyny tähän ikuiseen sotaan äidin kanssa.. ihan ku elämä ei olis muutenki tarpeeks vaikeeta. mulla on taas molemmissa ranteissa syvät haavat ja muutenki kädet on viiltohaavoja täynnä. yhen lääkärin kanssa puhuin tänään puhelimessa ja kun sille en pystynyt lupaamaan etten itselleni mitään tee niin se sano puhuvansa toiselle lääkärille ja soittavansa hetken päästä mulle takaisin. eipä sieltä sitten kuulunut mitään. näin mulle aina käy, ei lääkäritkään välitä paskan vertaa. mitä helvetin elämää tää on?????
Moi <3Quartier<3!
Koita jaksaa!! Minä en osaa tuohon viiltelyyn mitään sanoa, sitä en itse tee, mutta vaikeaa minullakin on äidin kanssa, vaikka kun sinun juttujasi lukee niin tulee sellainen olo, että mikäs minä olen valittamaan, kun muilla on asiat vielä huonommin. Halusin vain sanoa, että koita jaksaa! Ja, että ymmärrän, ettei ole helppoa tulla toimeen äidin kanssa, meilläkin pelkkää riitelyä, kun keskustellaan, en minä äidille vaikeista asioista edes viitsi puhua.
Hiirulainen
Viikonloppu meni hyvin ja niin meni alkuviikkokin, kun ei tätä äidin "miesystävää" paljoo kotona näkyny. Tappelu kuitenkin alko taas eilen.. Viiltäny en oo viikkoon mutta nyt taas tekis niin mieli. Känninen veljeni meni sanomaan että kun mä oon yrittänyt tappaa itteni niin sen takia sen kihlattu ja meiän äitiki on yrittäny.. Mun syytä siis. No kävin tätä veljen kihlattua katsomassa yksin sairaalassa ja puhuttiin vaikka mitä. Todennököisesti rakas veljeni on mennyt varastamaan tältä kihlatultaan suuren summan rahaa kun tämä kihlattu on nyt pari kuukautta viettänyt sairaalassa. Hyvä uutinen on että tämä veljeni kihlattu pääsisi huomenna kotiin, huono uutinen on että veli on mennyt sotkemaan asiansa taas niin että tod.näk. ei ilmaannu huomenna niin että tämä kihlattu pääsisi kotiin kun tällä ei ole avaimia eikä mitään.
Vittu tätä perhettä!!!!! Kaikki vaan pitäis hirttää, muu maailma pärjäis varmaan paremmin!
Elämä alko näyttää jo vähän valosammalta, sain hetkeksi voimaa suunnitella tulevaa. Kerroin tänään äidille että oon päättänyt etsiä omaa kämppää ja sain huudot. Olis taas hetki kun tarttisin äidin tukea mutta empä mä oo sitä koskaan saanut niin miksi saisin nytkään!
Ei musta taida olla tähän, elämä potkii päähän teen mitä tahansa.
Tulin just kotiin sairaalasta, tikattavana taas vaihteeks. Valehtelin sujuvasti lääkärille että pärjään kotona ja vältin osaston. Mulla vaan alkaa noita merkintöjä tikkauskerroista olla nin paljon että lääkäri meinas jo viimeeks laittaa mut osastolle. Tää lääkäri oli vähän tietämättömän olonen, tuskin oli lukenu mun aiemmista kerroista. Olin tänään aamupäivällä ensimmäistä kertaa aikuispsykiatrian polilla, mulla todennäkösesti alotetaan joku uus lääke. Saapa nyt nähä mitä tästä tulee..
Tänään sain reseptin uuteen lääkkeeseen, toivottavasti siitä on apua. Nyt meillä on vihdoin muutto käynnissä uuteen asuntoon ja toivottavasti parempaan elämään. Seuraava jakso koulussa alkaa vajaa kuukauden päästä, jos vaikka saisin itseni menemään. Lääkäri onneks ymmärsi mua jotenkin, en saanu sieltäkin mäkätystä siitä kun on jättäny menemättä kouluun. On vaan niin turhauttavaa ja masentavaa käydä koulussa kun en pysty keskittymään. Kokeet menee päin helvettiä kun luetuista asioista ei jää mitään mieleen. Tästä lääkkeestä pitäis kuulemma olla apua keskittymisvaikeuksiin.. Ehkä tämä elämä vielä kääntyy paremmaksi jonain päivänä 🙂
Tänään olis alkanu jälkihuoltonuorille tarkotettu ryhmä, jonne meninkin, mutta heti alussa kun kaikille jaetiin adjektiiveja ja niitä olis pitäny vaihdella muiden kanssa niin että itselle olis löytynyt itselleen sopivat alkoi ahditus. Henkeä ahdisti ja kädet tärisi ja VAIN siitä että olis pitänyt muille kertoa jotain itsestään, eikä mitenkään erityisen paljon edes. Lähin sitten kotiin. Hurjat puol tuntia selvisin enkä muuten mene enää. Kyllä taas vituttaa!