Hei teille kaikille vaikeuksien kanssa kamppaileville nuorille!
Itse olen 15-vuotiaan nuoren äiti ja tarvitsen kipeästi neuvoja, miten jatkaa tästä eteenpäin.
Tämä tarina alkaa viime syksystä, jolloin sain yllättäen poikani kaverilta puhelun sunnuntai-iltana. Hän kertoi epäilevänsä, että poikani tekee samaisena iltana itsemurhan. Haukoin henkeäni kuunellessani hätääntynyttä ääntä puhelimessa. Seuraavana päivänä olimme lääkärissä ja pääsimme turhan pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen nuorisopsykiatrian polille tutkintaan. No, tutkinta päätyi jouluviikolla siihen, että hän lopulta myönsi ”onhan siitä jotain puhetta ollut”, eikä suostunut jatkohoitoon, vaikkakin suostui ”pakon” alla lupaamaan olla kesään saakka tekemättä itselleen mitään.
Muutama viikko kului, jonka jälkeen sain taas yllättäen puhelun. Tällä kertaa nuorisopsykiatrian polilta. Heille oli toimitettu nimettömästi internetistä poimittu tekstin pätkä ja saatettu tietoon koulun ja kolulaisen nimi, jota epäiltiin kirjoittajaksi. Tekstissä tuotiin esille itsetuhoisat ajatukset ja sen lisäksi tuhoisat ajatukset perhettä kohtaan. Tällä kertaa tutkintaa on tehty sairaalassa osastolla ja sen jälkeen myöskin polilla. Tutkinta on vielä osittain kesken, mutta lääkäri kertoi viikko sitten tämän hetken arvioksi/diagnoosiksi pakko-oireisuuden.
Onko kenelläkään kokemusta pakko-oireisista ajatuksista, jotka liittyvät itsetuhoisuuteen ja / tai perheen tuhoamiseen? Mitä perhe voi tehdä auttaakseen nuorta palaamaan takaisin nykyhetkeen ja osaksi perheen jokapäiväistä elämää, vaikka nyt tilanne vaikuttaa täysin epätoivoiselta?
Yksi äiti
Hei.
Vastaan viestiisi, vaikka en ehkä valitettavasti sinua pystykään auttamaan. Olen kuitenkin itse kamppaillut joskus samankaltaisten ongelmien kanssa, tosin olin itse siinä se lapsi. Äitini oli silloin tilanteessa mukana jonkin verran, mutta lähinnä ne kaikki senaikaiset tilanteet koimme kummitätini kassa, joka on minun ns.kasvattiäiti. Eli yritän nyt ajatella tilannetta jotenkin poikasi kannalta, jotka tietenkin sinuun myös vaikuttava.
Ihan ensimmäiseksi tärkeintä on tietenkin puhuminen. On vaikeaa puhua tällaisiata asioista ja etenkin kun poikasi on 15-vuotias, keskellä murrosikää. Puhuminen viestittää kuitenkin sen, että olet hänen tukenaan ja välität. Poikasi tuskin on halukas puhumaan, eikä luultavasti itse edes ymmärrä tilannettan, mutta se auttaa silti. Nyt on myös muistettava se, ettei saa alkaa syyttämään itseään tai ei ainakaan syyttämään itseään ääneen pojalle, se ei helpota yhtään millään tavalla ketään, vähiten poikaasi, joka nyt on avun tarpeessa.
Sekoitan nyt myös omia kokemuksiani tähän, koska saan niillä paremmin kerrottua tilanteita ja siitä, miten minä ne otin ja miten olen kokenut ne. Nimittäin hoito ja hoitoon meno on aina suuri kynnys itselle, varmasti myös koko perheelle. Itse jouduin ensimmäiseen laitokseen jo ala-asteella, jossa kävin myös koulua. Eräänlainen koulukoti siis. Vihasin sitä paikka yli kaiken, enkä olisi missään nimessä halunut sinne. Muutaman vuoden jälkeen kuitenkin pääsin takaisin kotiin, koska tämä aikaisemmin mainitsemani kummitätini otti minut omiin nimiinsä.
Tästä vuosia eteenpäin, matkaan oli sattunut kaikenlaista ikävää. Tosiaan minulle tuli tietynlaisia pakko-oireita, juurikin itsetuhoisuuteen ja muidenkin tuhoisuuteen. Pahimpia tilanteita niistä oli se, kun yritin tappaa oman äitini veitsen kanssa. Tällöin minut siirrettiin hoitoon, hyvin pian myös pakkohoitoon, koska en itse ollut mitenkään mukana hoidoissa. Se oli kamalaa, en ole päässyt siitä edelleenkään yli. Mutta olen kasvanut ollessani laitoksessa, olen selvitellyt paljon asioita ja olen jopa parantunut huimasti. En olisi muuten enää tässä.
Halusinkin nyt siis tällä omasta elämästäni kertovalla pätkällä sanoa, että poikasi taitaa tarvita nyt samankaltaista ammattiapua. Vaikka perhe oyrittäisi kaikkensa auttaa, se ei valitettavasti ole tarpeeksi. Poikasi on hyvin nuori, mutta tosiasiahan on se, ettei kukaan muu voi auttaa häntä niinkun hän itse voi. Kaikki lähtee hänestä itsessään, mutta hän tarvitsee siihen apua, paljon apua ja tukea.
Tosiaankin nuo laitokset saattavat kuulostaa rajuilta paikoilta ja sinulla äitinä on varmasti suuri kynnys miettiä ja todeta sitä. Perhe saa kuitenkin olla koko ajan pojan tukena, vaikka usein matkavälit ovatkin hyvin suuret. Uskon kuitenkin ja omat kokemukset perustana voin sanoa, että se oli ainakin minun kohdallani ainoa oikea ratkaisu. Jos ei itse enää kykene ajattelemaan itsensä parhaaksi mitään, eikä pysty ottamaan vastuuta itsestään, sen on tehtävä joku muu, tässä tapauksessa ammattiauttajat, jotka huolehtii siitä, ettei tee itselleen mitään pahaa.
Suurin asia tässä nyt kuitenkin on se, että seisotte poikanne rinnalla ja tuette häntä. Tehkää se mitä tekemisissä on ja olkaa aktiivisesti yhteistyössä ammattiauttajien kanssa (mainitsit ainakin koulun henkilökuntaa). Älä missään nimessä syytä poikaasi mistään, äläkä missään nimessä myöskään itseäsi. Pikasi käytös saattaa herättää sinussa myös pelkoa ihan sinuun itseesikin kohdistuen ja juuri täten onkin tärkeää saada poika sellaiseen paikkaan, jossa hän ei ole vaaraksi itselleen eikä myöskään muille. Hän on kuitenkin ilmeisesti nyt itsensä seurassa vaaraksi itselleen.
Voi kuinka voisinkaan auttaa jotenkin sinua, mutta en osaa kertoa tämän enempää, toivottavasti saatte tukea enemmän joltain muualta.En pysty kuvittelemaan itseäni siihen vanhemman rooliin, vaikka tiedän että myös he ovat kovilla. Oikeastaan tiedän vain sen että herätin pelkoa vanhemmissani ja etenkin kummitädissäni paljon, valitettavasti vielä tänäkin päivänä.
Haluan toivottaa sinulle, pojallesi ja koko perheelle oikein paljon voimia jatkoon. Pitäkää toisistanne huolta, pitäkää yhtä ja antakaa aikaa myös itsellenne. Edessänne taitaa olla pitkä prosessi ja taistelu poikanne jaksamisen kanssa, mutta mikään ei ole mahdotonta. Älkää unohtako puhumista, se on kaiken perusta. Uskokaa huomiseen, uskokaa tulevaisuuteen, uskokaa itseenne. Kovasti voimia teille!
Kiitos Sinulle "Minä vain", että jaoit kokemuksesi! Ja kiitos neuvoista
javascript:void(0);
🙂
Kertomasi omakohtaiset kokemuksesi ja nevot auttavat minua jaksamaan päivän kerrallaan eteenpäin.
Tähän mennessä olen itse jo todennut, että pelko ja huoli ovat molemmat ikäviä seuralaisia jokapäiväisessä elämässä. Jotenkin niiden kanssa on kuitenkin sopeuduttava elämään. Ja jaksettava katsoa riittävän kauas ja parempaan huomiseen, jotta omaan asenteeseen, käyttäytymiseen ja puheeseen saa positiivisuutta, joka toivottavasti auttaa poikaani.
Kerron kuulumisia lähiaikana. Toivottavasti luet nekin. Kiitos jo etukäteen
javascript:void(0);
🙂🌻
Itse näksisin tilanteen tavallaan "positiivisessa" valossa, koska jos oikeasti ihminen haluaa lopettaa elämänsä, ei ole juuri mitään tehtävissä. Saattaa kuulostaa raa'alta, mutta jos poikasi oikeasti haluaisi lopettaa elämänsä, et todennäköisesti tietäisi siitä ennenkuin se olisi jo tehty.
Uskon, että tämä on tavallaan jonkinlainen "apu huuto", tai niinhän ainakin meille sanotaan. Toivon, että pystytte saamaan tilanteeseen jotain järkeä. Niin kauan kuin poikasi on elossa on toivia.
Hei Yksi äiti!
Luin viestisi ja tuli tosi kurja olo, jotenkin tuli omat kokemukset mieleen. Minusta on hienoa, että pyydät apua tilanteeseenne, kysyt neuvoja ja toivoakseni juuri siitä syystä että rakastat lastasi/nuortasi.
Olin itse pari vuotta sitten (juuri viidentoista ikäisenä) aika samantapaisessa tilanteessa, vanhemmilleni ilmoitettiin vasten tahtoani huonosta olostani, enkä saanut apua. Itse olin lopulta tajunnut, että yksin ei tarvitse pärjätä, ja apua saa pyytää. Vanhempani kuitenkin kielsivät kaiken. En saanut jatkaa terapiaani, jonka olin juuri aloittanut eikä minulle jäänyt ketään, kelle puhua.
Ymmärrän, että he olivat järkyttynyneitä kun heille yhtäkkiä kerrotaan, että heidän lapsensa on vahingoittanut itseään ja masentunut, mutta en hyväksy sitä miten he toimivat. En päässyt enää mihinkään, äitini jäi pois töistä vahtiakseen minua ja minua kiellettiin puhumasta enää kellekään. Kyse oli jostain ihan muusta kuin minusta ja minun hyvinvoinnistani, ja tunsin että olin nolannut vanhempani ja hyvinpärjänneen perheeni. Jopa siskoni syyllisti minua, olin kuulemma loukannut vanhempiani ja sain syyttää vain itseäni. Kenelläkään koulussa tai perheneuvolassa tai nuorisopolilla ei tullut mieleenkään kysyä minulta miten vanhmepani reagoivat. Kaverini eivät halunneet olla kanssani koska olin muuttunut niin oudoksi, enkä saanut enää kontaktia oikein keneenkään. Eikö kukaan koskaan ihmetellyt, kun en päässyt mihinkään koulun jälkeen enkä koskaan puhunut mitään perheestäni?
Haluaisin sanoa kaikille vanhemmille, äideille ja isille, että tukekaa lapsianne ja osoittakaa heille, että heitä rakastetaan vaikka joskus menisi huonostikin. Älkää pakottako puhumaan, hakekaa ammattilaisen apua mieluummin kun alatte väkisin avaamaan ihmistä, joka voi olla niin hädissään että toimii itseään vastaan. Syyllistämisestä ei varmasti ole hyötyä, en usko että kukaan nuori alkaa teeskentelemään masentunutta jotta saisi vanhempansa nolattua! Mielestäni osoittaa huomattavasti suurempaa rohkeutta ja viisautta mennä hakemaan vaikka itse apua kuin pitää kaiken sisällään kunnes sattuu jotain kamalaa.
Toivon, että joku ymmärsi, mitä haluan kirjeelläni sanoa.
Voimia sinulle, Yksi Äiti, olkaa lapsenne tukena. Osoittakaa hänelle, että hän on teille todella rakas ja tärkeä!
Rainie
Kiitos Rainie neuvoista ja omien kokemuksien jakamisesta!
Teen parhaani, että osaisin osoittaa olevani lapseni tukena. Usein vain tuntuu olo kovin neuvottomalta ja tule epäileväinen olo siitä, mikä on oikea tapa osoittaa tukea, kun mikään ei tunnu tässä vaiheessa saavan positiivista vastakaikua.
Rainie, uskon ymmärtäväni, mitä haluat kirjeelläsi ja omilla kokemuksillasi sanoa. Kuinka vaikea jakso sinulla on mahtanutkaan olla, kun ei ollut ketään, jolle puhua! Mistä ja miten sait silloin voimia jatkaa päivästä toiseen? Miten tilanne selkiytyi ja miten voit tänä päivänä?
Kiitos vielä kerran Rainie ja voimia myös sinulle! 🙂🌻
Kiitos Pmikko viestistäsi ja lohduttavista sanoista!
Totta - tähän päivään mennessä olen jo itsekin "oppinut" lukemalla ja kuuntelemalla tositarinoita elävästä elämästä - ei toista voi juurikaan estää elämäänsä lopettamasta.
En tiedä läheskään tarpeeksi poikani tekemistä suunnitelmista, mutta uskon vielä tänä päivänä niin, että jos kaikki olisi mennyt hänen suunnitelmien mukaan, hän olisi kuollut viime syksynä ja minä olisin saanut tietää siitä todellakin vasta jälkikäteen. Niin karmealta kuin se (ainakin omissa korvissani) kuulostaakin.
Toivon kuitenkin, että olet oikeassa ja tämä olisi jonkinlainen apuhuuto, ja saamme tilanteeseen jotakin järkeä. Totta - niin kauan kuin hän on elossa, on toivoa!
Kiitos Pmikko sanoistasi 🙂🌻
Yksi äiti,
ajattelin silloin kun minut "hylättiin", että kyllä minä selviän tästä ja pärjään yksinkin. En kestänyt sitä, että vanhempani syyttivät ja painostivat minua. Toiset ihmiset taas olettivat, että kyllä se nyt pärjää kun vanhemmat tietävät! Tiedän nyt, että minulla olisi ollut oikeus saada apua ilman, että vanhempani olisivat tietäneet, koska en ollut tilanteessa, jossa oma tai jonkun muun henki olisin ollut uhattuna. En tarkoita tällä sitä, että vanhemmat pitäisi sulkea ulkopuolelle, vaan sitä että ketään ei saa jättää sen varaan, että "kyllä joku muu huolehtii".
Yritin unohtaa ja ensin se onnistuikin, mutta sitten aloin nähdä painajaisia tapahtuneista. Kaikki alkoi tulla uudestaan mieleen vielä voimakkaampana, olisi pitänyt aiemmin vaikka vain mennä puhumaan jonnekin ja vaatia sitä, että saan apua. Lopulta oli pakko. Kävin melkein vuoden juttelemassa elämästäni psykologilla, ja niiden keskustelujen aikana tajusin monia asiota. Valitettavasti hän joutui lähtemään, ja tilalle tuli uusi henkilö jonka kanssa en osannut enää puhua, ajattelin vain koko ajan, että hänkin jättää ja jään taas yksin.
Toivottavasti poikanne tilanne selviää. Ainoa, mitä voitte nyt antaa, on aika.